Suomen lähiöt

Otto-Iivari Meurman loi asumalähiö-käsitteen yhteistyössä maisteri Hannes Tepon kanssa. Erottaakseen lähiö-sanan maantieteilijöiden käsitteestä Meurman laittoi sen eteen sanan asuma. Idea lähiö-sanan käyttöön oli alun perin Tepon.^[2] Lähiö-käsite esiintyi alun perin maantieteilijä J. G. Granön kirjassa Puhdas maantiede (1930) lähiympäristöä tarkoittavana maisematieteen käsitteenä.^[3][4]

Meurman esitti oman lähiöteoriansa yhteydessä myös asumalähiön englanninkielisen nimen (engl. neighbourhood unit) sitoakseen sen englantilaisiin taustalähteisiinsä. Clarence A. Perryn neighborhood unit kuitenkin tarkoitti kaupunkirakenteeseen kiinteästi kuuluvaa yksikköä toisin kuin Meurmanin lähiö.^[5]

Tutkimuksissa lähiöitä on määritelty niiden syntyhistorian kautta: lähiöitä ovat kerrostalovaltaiset asuinalueet, joita on toteutettu toisen maailmansodan jälkeen Suomeen tuodun lähiöperiaatteen sovelluksina.^[6][7][8][9] Käytännössä lähiö tarkoittaa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuntoaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista ja sen työpaikoista, palveluista ja joukkoliikenteestä.^[10] Lähiöihin liittyy myös olennaisesti suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeinen kehitys,^[11] sillä suomalainen lähiö liitetään ”ajatuksellisesti aluerakentamiseen, rationalisointiin ja standardisointiin sekä elementtirakentamiseen”.^[10]

Näin yleisessä määrittelyssä ongelmallista on se, että eri aikoina ja erikokoisina rakennetut alueet eroavat toisistaan huomattavasti.^[12][7] Lähiötä käytetään myös symbolisena kategoriana: lähiöksi saatetaan helpommin mieltää tietyt alueet, kuten Kontula ja Jakomäki, kuin vauraammat asuinalueet, kuten Oulunkylä ja Kulosaari.^[13] Lähiön määritelmälle onkin luonteenomaista sen epätarkkuus.^[6][11]

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”lähiö on taajaman osa, jolla on oma liikekeskuksensa tärkeimpine palveluineen”.^[14] Määritelmä perustuu enemmän Meurmanin lähiöperiaatteeseen kuin alueisiin, jotka rakennettiin lähiöiksi. Kaikissa toteutuneissa lähiöissä ei välttämättä ole tärkeimpiä palveluita.^[15]

Lähiöitä on rakennettu Suomeen hyvin erityyppisille alueille: ei vain suurimpiin kaupunkeihin vaan myös pienemmille paikkakunnille. Yhteensä lähiöitä on noin 50 kaupungissa, ja niiden määräksi on arveltu 270–290 tai jopa 350–450. Lähiöiden väestöpohjan kehityksestä ei ole tehty koko maata kattavaa tutkimusta sitten 1980- ja 1990-luvuilla julkaistujen ympäristöministeriön lähiöselvitysten. Ei ole myöskään selvitetty valtakunnallisesti, missä lähiöt sijaitsevat tai kuinka paljon niissä on asukkaita. Asuntomääräksi on arvioitu noin 400 000, joista 320 000 on kerrostaloasuntoja.^[13]

Lähiöiden sosioekonomisesta kehityksestä väitöskirjaa tekevä Mats Stjernberg on ryhmitellyt lähiöitä rakennuskohtaisen ja ruututason aineiston perusteella. Mikäli 250 m x 250 m tilastoruudulla yli puolet ihmisistä asuu 1960–1970-luvuilla rakennetussa kerrostalossa, alue sijaitsee keskustan ulkopuolella sekä taloja on vähintään viisi kappaletta ja ne sijaitsevat vähintään 250 metrin päässä toisistaan, hän on kelpuuttanut alueen lähiöksi. Tällä menetelmällä hän on saanut lähiöiden lukumääräksi 604 kappaletta.^[16]

Tampereen teknillisen yliopiston Muutosmallit-hankkeessa havaittiin, että kymmenen erilaista asuntopohjaa kattaa noin 80 prosenttia kaikista Suomen lähiöasunnoista. Tutkijoiden mukaan asuntojen yhdistely isommiksi voisi auttaa lapsiperheiden muuttamista lähiöön.^[17]

 

Suomalaisen lähiöperiaatteen aatetausta koostuu monesta eri kansainvälisestä vaikutteesta.^[18]

Lähiöperiaatteen esitteli alun perin Clarence Perry vuonna 1929 teoksessaan Neighborhood unit, joka julkaistiin New Yorkin aluesuunnittelua käsittelevässä julkaisusarjassa. Hänen ajattelemanaan lähiön (eli neighborhood unit) oli tarkoitus jäsentää kaupunki toimiviksi yksiköiksi. Lähiön keskellä oli koulu ja julkiset rakennukset. Se rajautui liikenneväyliin ja oli täten osa jatkuvaa kaupunkirakennetta. Työpaikkoja oli vain lähiön omaan palvelutarpeeseen ja suositeltu asukasluku 5 000–6 000. Perrylle tärkeää oli sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen.^[19]

1940-luvun englantilaisessa kaupunkisuunnittelussa lähiö yhdistettiin hajakeskitykseen. Lontoon ylikaupungistumista pyrittiin purkamaan muuttamalla kaupunki toiminnallisiksi yksiköiksi, joihin osa väestöstä siirrettäisiin ruuhkautuneimmilta alueilta. J. H. Forshaw’n ja Patrick Abercrombien suunnitelmissa Lontoon alue jäsenneltiin yhdyskuntiin, jotka puolestaan jakautuivat lähiöihin (engl. neighbourhood unit). Lähiön tarkoituksena oli parantaa olemassa olevaa kaupunkirakennetta ja toimia mallina uusille alueille.^[20][21]

Lähiö-käsityksiin vaikutti voimakkaasti myös Ebenezer Howardin vuonna 1893 esittelemä puutarhakaupunki. Sen tarkoituksena oli yhdistää maaseudun ja kaupungin parhaat puolet.^[20]

 

Lähiöperiaate omaksuttiin Suomeen 1940-luvun lopulla Englannista, sekä suoraan että Ruotsin kautta. Merkittävässä roolissa oli Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. Hän otti lähiön opetuksensa, sitä tukevan Asemakaavaoppi-teoksensa (1947), suunnittelutyönsä ja lehtikirjoitustensa ohjaavaksi periaatteeksi.^[21] Juuri Meurman toi lähiö-termin suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun uudissanallaan asumalähiö.^[22]

Meurmanin ajatteluun vaikutti hajakeskittämiseen pyrkinyt puutarhakaupunkiaate ja Eliel Saarisen ajatukset kaupunkirakenteen hajakeskittämisestä.^[21] Lähiöllä hän halusi viitata kaupunkisuunnittelujärjestelmään kuuluvaan yksikköön. Hajakeskitettyyn yhteiskuntaan niitä kuului kolme: asumakunta (engl. community), asumalähiö (engl. neighborhood unit) ja asumasolu (engl. residential unit). Kaupunki koostuisi hajakeskitysperiaatteen mukaisesti viheralueiden erottamista asumakunnista, jotka vastaavasti jakautuisivat vielä asumalähiöihin. Meurman esitteli yksikköjen englanninkieliset nimet sitoakseen aatteensa englantilaisiin taustalähteisiin. Hän yhdisti lähiömallissaan puutarhakaupungin piirteitä lähiöjärjestelmään, mutta se poikkesi väljyydellään tiiviisti rakennetuista esikuvistaan. Hänen asumalähiönsä oli vihervyöhykkeen ympäröimä asumasoluista muodostettu kaupunginosa, johon sopi 6 000 asukasta.^[6][20]

Eliel Saarisen ”elimillisen hajakeskityksen” periaatteena oli yksilöiden elämisen ja työnteon keskittäminen yksiköihin, joista kaupunki muodostuisi. Esikuvana hänelle oli vanha kyläyhteisö tai pikkukaupunki. Kaiken piti sijaita kävelyetäisyydellä kodista, ja luonnolla oli suuri merkitys terveellisen elinympäristön aikaansaamiseksi. Esimerkiksi Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma oli tällainen hajakeskitetty kaupunkiyksikkö. Suunnitelmansa esipuheessa Saarinen kiitti asemakaavan laatimisessa auttanutta Otto-I. Meurmania.^[23] Kirmo Mikkolan mukaan Saarisen suur-Helsinki-suunnitelma oli varhainen esimerkki lähiöistä rakentuvasta kaupungista: siinä asuinalueet ryhmittyivät olemassa olevan kaupunkirakenteen ympärille, ei siitä erilleen. Vuoden 1943 teoksessaan The City Saarinen käsitteli hajakeskitystä sekä yksilö- että kaupunkitasolla. Yksilöiden työ ja asuminen olisi tullut keskittää toistensa lähelle, mutta yleisellä tasolla kaupunki olisi hajakeskitetty. Saarinen puhui kaupunkien tervehdyttämisestä ja painotti luonnon merkitystä.^[24]

 

Meurman toi esille Ebenezer Howardin hajakeskityksen suosittajana ja esitteli lukuisia puutarhakaupungin piirteitä, kuten esimerkiksi niiden itsenäisyyden, elinkeino- ja sosiaalisen elämän monipuolisuuden sekä viheralueiden tärkeyden. Puutarhakaupungeista hän mainitsi lukuisia esimerkkejä, Suomesta Käpylän ja Saarisen Munkkiniemen. Kaikki esimerkit eivät täyttäneet puutarhakaupungin periaatteita, sillä niitä ei oltu suunniteltu toimimaan itsenäisesti.^[25] Eliel Saariseen vedoten hän esitti, että kaupungeista on rakennettu liian tiiviitä; ohjaavaksi periaatteeksi tulisi ottaa ”elimillinen hajakeskitys”. Hän kirjoitti, ettei kaupunkia tulisi rakentaa yhdeksi massaksi, vaan lohkoiksi, ”pikkukaupungeiksi”, joilla on ”samanlaiset yhteenkuuluvat toiminnat rakennuksiseen ja laitteineen” ja joita ”ympäröi rakentamaton luonto”. Hän esitti asemakaavan pohjaksi kymmenen periaatetta: Paikalliset olot tuli ottaa huomioon ja yhdyskunta suunnitella seutuun sopivaksi. Asutus tuli hajakeskittää eli suunnitella erillisiksi yksiköiksi. Toiminnot (asuminen, työpaikat, virkistys jne.) tuli eriyttää. Liikenne piti suunnitella turvalliseksi ja tehokkaaksi sekä asuntoalueet riittävän väljiksi. Elinkeinoelämälle ja julkisille rakennuksille tuli varata riittävästi tontteja. Luontoa tuli säilyttää kaikkialla kaupunkiasutuksen piirissä ja kaupungin rajautua luontoon ja maaseutuun.^[26]

Vuonna 1946 Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen julkaisi pamflettinsa Koti vaiko kasarmi lapsillemme, jossa hän puolusti luontoon rakentamista ja vastusti ”kivikaupunkia”. Hänen vaatimuksensa asuinalueiden suunnittelusta ja toteutuksesta olivat hyvin samankaltaisia kuin Meurmanin Asemakaavaopissa. Hän painotti, että teollisessakin rakentamisessa tuli rakentaa yksilöä varten ja piti ihanteena puutarha- ja puistokaupunkeja. Hän esitti myös, että asumasolut (joilla hän viittasi lähiöihin) tulisi suunnitella ja rakentaa kokonaisuuksina. Rakennukset tulisi sijoittaa luontoon, jolloin asukkaat voisivat nauttia raikkaasta ilmasta ja auringosta. Pamfletin julkaisua edelsi yhteydenpito Meurmaniin, joka oli tarjonnut apua muun muassa mallialueisiin tutustumisessa. Yksi esimerkeistä oli Göteborgin Guldheden, jonka asemakaava oli vapaamuotoinen ja jonka rakennukset sijaitsivat vapaasti maastossa. Tornitalot sijaitsivat korkeimmissa kohdissa kallioita korostaen. Alueelle ei tullut läpikulkuliikennettä ja palvelut oli keskitetty alueen keskelle. Guldheim toimi esikuvana Tapiolalle, vaikka von Hertzen paheksuikin sen 7-kerroksisia tornitaloja.^[27]

Suomalaisen lähiöperiaatteen olennainen tulkinta oli, että lähiö piti rakentaa olemassa olevan kaupungin ulkopuolelle. Näin lähiöperiaatteeseen sekoittuivat puutarhakaupunkiaate ja funktionalistinen hajakeskitysperiaate. Asko Salokorven mukaan lähiömallilla irtauduttiin puhdaslinjaisesta funktionalistisesta kaupunkimallista, mutta se ei kuitenkaan ollut ”ristiriidassa sen funktionalistisen näkemyksen kanssa, että kaupunki tuli jakaa toiminnallisiin osiin – lähiöperiaate koski näistä osista tärkeintä, asumisosaa.”^[28]

Koska lähiöt piti rakentaa kaupungista erilleen, ne rakennettiin yleensä metsään; syntyi suomalainen ”metsäkaupunki”. Metsäisestä kaupunkiympäristöstä kehittyi myönteinen ideologia, jonka mukaan ihmisten piti päästä nauttimaan ympäröivästä luonnosta vastarakennetuissa asunnoissaan.^[29] Lähiöiden kehittymiseen vaikutti voimakkaasti elementtitekniikka, jota käytettiin ensi kertaa isossa mittakaavassa Helsingin Pihlajamäessä 1962. Raskaat elementit vaativat nostokalustoa ja nosturiratoja, mikä teki rakennettavista alueista yhä säännönmukaisempia.^[30]

Riitta Hurmeen mukaan lähiö oli suunnittelussa käytetty ryhmittely-yksikkö, joka vastasi kooltaan asumalähiötä tai puutarhakaupunkia, mutta josta puuttui niiden toiminnallinen sisältö. Suhteessa muuhun kaupunkiin se muistutti pientä satelliittikaupunkia ja vihreydessään puutarhaesikaupunkia. Arkkitehtuuri sai vaikutteita funktionalismista ja saksalaisista Siedlungeista,^[18] jotka olivat kaupungin lähelle rakennettuja uusia, yhtenäisesti suunniteltuja asuinalueita.^[31] Hurmeen mukaan lähiön kaltaista hajautettua kaupunkiyksikköä ei ole syytä pitää jonkin tietyn aatesuuntauksen välineenä. Yleisesti asutuksen järjestelemisellä sopivan kokoisiin yksiköihin on ollut tarkoitus palvella vallankäyttöön liittyviä tavoitteita. Yhteistä kaikille aatesuuntauksille on ollut pyrkimys tehdä yksiköistä toimivia ja palveluiltaan monipuolisia.^[32]

Suomessa oli toisen maailmansodan jälkeen suuri pula asunnoista. Rakennuskantaa oli tuhoutunut sodan pommituksissa, ja maahan piti asuttaa yli 400 000 evakkoa luovutetulta alueelta.^[21] Suomessa oli myös menossa kaupungistumisvaihe, joka oli lykkääntynyt sotien takia. Suomen siirtyminen maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan tapahtui vain muutamassa vuosikymmenessä, kun monissa Euroopan maissa se tapahtui sadan vuoden aikana. Suomen kaupunkiväestö kaksinkertaistui miljoonasta kahteen 1960-puoliväliin mennessä. Suurin osa rakennemuutoksen muuttoliikkeestä kohdistui Helsingin seudulle, jossa uudet asukkaat asutettiin pääasiassa vastarakennettuihin lähiöihin.^[33]

 

1940-luvulla perustettiin useita erilaisia komiteoita edistämään rationalisointia ja standardointia. Maaliskuussa 1942 annettiin standardisoimislaki, ja samana vuonna Suomen Arkkitehtiliitto (SAFA) perusti jälleenrakennustoimiston, jonka johtajana aloitti Viljo Revell. Toimisto jaettiin kahtia: standardoimislaitoksen johtajana toimi Aarne Ervi ja suunnittelupalvelun johtajana Aulis Blomstedt. Standardisoimislaitosta valvoi SAFA:n asettama jälleenrakennustoimikunta, johon kuuluivat muun muassa Alvar Aalto, Hilding Ekelund ja Otto-I. Meurman. SAFA:lta ilmestyi samana vuonna Rakennustaide ja rationalisointi -julkaisu, jossa standardisointia ja rationalisointia perusteltiin kansantaloudellisen tuhlauksen välttämisellä ja uuden rakentamisen tarpeella. Standardisoinnilla haettiin yhdenmukaisia osia, ei tehdasvalmisteisia rakennuksia.^[35] Rakennustoiminnan teollistamisella pyrittiin ennen kaikkea taloudellisuuteen, mutta myös toiminnan tasaamiseen ympärivuotiseksi. Toisaalta teollistumisen odotettiin siirtävän työpaikat rakennustyömaalta tehtaaseen ja luovan siten pysyviä työpaikkoja ja tasaisempaa laatua.^[36]

 

1950-luvulla rakennustoimintaan vaikutti edellä mainittujen rationalisointipyrkimyksen ja asuntopulan lisäksi rakennusmateriaalipula, jonka takia tarvittiin säästeliäitä ratkaisuja. Vuoden 1952 olympialaiset edellyttivät useiden erilaisten rakennusten rakentamista. Olympiarakennustoimikunnan suurin kohde oli Käpylän Kisakylä, jonka ensimmäiset piirustukset laati Hilding Ekelund vuonna 1949. Alue suunniteltiin samanaikaista ja yhtenäistä rakentamista varten, joten eri yksiköt pyrittiin mitoittamaan mahdollisimman yhdenmukaisesti. Kisakylästä tuli sekä aluerakentamiskohde että standardisointi- ja rationalisointikohde. Vaikka Kisakylä suunniteltiin toteutettavaksi yhtenä aluerakentamiskohteena, työ lopulta jaettiin neljän eri urakoitsijan kesken epävarmuustekijöiden poistamiseksi. Rakennusten ei haluttu myöhästyvän ja rakennustarvikkeiden saatavuudesta odotettiin pulaa.^[37]

Keväällä 1949 annettiin kolme lakia, joilla luotiin arava-järjestelmä. Asuntolainalain mukaan lainoja voitiin myöntää asuntorakennustoiminnalle, jonka tarkoituksena oli halpojen ja sosiaalisesti tarkoituksenmukaisten asuntojen rakentaminen asutuskeskuksiin. Tuotannolle ei asetettu tavoitteita arkkitehtonisen laadun suhteen. Vaikka korkeatasoinen tuotanto rajattiinkin ulkopuolelle, järjestelmän avulla ei esitetty rakennettavaksi yhtä paljon vähävaraisille tarkoitettuja vuokrataloja kuin oli odotettu.^[38] Aravakerrostalojen rakentaminen keskittyi neljälle suurelle rakennusliikkeelle. Kun esimerkiksi Helsingissä vuonna 1950 neljä suurinta rakensivat noin 40 % huoneistoalasta, vuonna 1968 määrä oli noussut jo 80 prosenttiin. 1970 Helsingissä ja Turussa keskittymisaste oli 70 % ja Tampereella 60 %. Kerrostalorakentamisessa keskittymisaste oli muuta asuntorakentamista suurempi. Helsingin seudulla suurin aravarakentaja oli Rakennuskunta Haka 17 % markkinaosuudellaan ajalta 1950–1970. Perässä tuli Polar 11 % osuudella.^[39]

 

Aluesuunnittelu käynnistyi Suomessa 1940-luvulla. Ensimmäinen seutukaava laadittiin Kokemäenjoenlaaksoon Porin kauppakamarin vuoden 1940 aloitteesta. Kauppakamari lähetti lähialueen kunnille asiasta kirjeen, jossa se puhui alueellisen kaavan puolesta Göteborgiin ja Tukholman esimerkkeinä vedoten. Kauppakamarin koolle kutsumassa kuntien edustajien kokouksessa aluesuunnitelman puolesta oli puhumassa Alvar Aalto, jolta kuntien perustama toimikunta lopulta myös tilasi Kokemäenjoen aluesuunnitelman. Asuntoalueiden suunnittelumalliksi tuli ympyräpohjainen vyöhykemalli, jossa asuinalueita erottivat keskustaa kohti kiilautuvat viheralueet. Aalto halusi kaupungin hajottavan asutusta naapurikuntiin ”sarjoittaisiksi asuntoaluevyöhykkeiksi”. Aallon seutukaava valmistui vuonna 1942, ja sen taustavaikuttajina olivat Tennessee Valleyn seutusuunnitelmat ja lähiöperiaate Lewis Mumfordin kautta.^[40] Kokemäenjoen jälkeen kaavoitettiin Kymenlaakso, jonka alueellinen suunnitelma valmistui vuonna 1946. Sen jälkeen useilla muillakin alueilla aloitettiin kaavoittaminen.^[41]

Kajaanin yleiskaava valmistui vuonna 1950 laatijoinaan Otto-I. Meurman, Olli Kivinen ja Keijo Petäjä. Suunnittelun periaatteita olivat soluperiaatteinen asumakunta ja Eliel Saarisen hajakeskitysperiaate. Meurmanin ja Aarne Ervin laatima Oulun yleiskaava noudatti samaa hierarkkista lähiöperiaatetta. Kouvolan ja Joensuun vuonna 1954 valmistuneet yleiskaavat sekä Iisalmen vuoden 1956 yleiskaava noudattivat nekin samaa kaavaa. Meurman ei ollut ainoa soluperiaatetta noudattanut kaupunkisuunnittelija – esimerkiksi Turun yleiskaavan 1951 laatinut Olavi Laisaari hyödynsi tätä jaottelua (asumakunta, asumalähiö, asumasolu). Laisaari piti Turun kaupunkirakennetta vanhanaikaisena, koska sillä oli vain yksi keskus.^[42]

 

Vuonna 1946 perustettiin Helsingin ja sen ympäristön aluesuunnitelmatoimisto, jonka edustajat kävivät hakemassa oppia muun muassa Englannista. Matkaajat, joiden joukossa oli arkkitehti Otto Flodin, esittelivät valtuuskunnalle englantilaista neighbourhoodia eli asumalähiötä esimerkkinään Hemel Hempstead: ”englantilaisilla on hyvin selvä käsitys siitä, että heillä täytyy olla paitsi koti, ’minun linnani’, myös sopiva ympäristö, pieni eristetty yhdyskunnan osa, sellainen alue, jota leikki-ikäiset lapset hallitsevat”. Tällaista asumalähiötä kotimaisiin omakotitaloalueisiin verratessaan he sanoivat suomalaisten tuhlaavan pinta-alaa.^[41] Helsingin kaupunki perusti 1948 asuntotuotantokomitean valmistautuakseen arava-lakien tuloon. Vuonna 1949 aloitetut asuntorakennuskohteet sijaitsivat Käpylässä, Maunulassa ja Ruskeasuolla. Seuraavina vuosina mukaan tuli kohteita myös Herttoniemestä. Kaudella 1946–1950 rakennettiin vielä enemmän kantakaupunkiin kuin vuonna 1946 hankituille esikaupunkialueille. 1950-luvulla painopiste siirtyi näille alueille, lähinnä Lauttasaareen, Pohjois-Haagaan, Maunulaan, Munkkiniemeen ja Herttoniemeen. Näistä Pohjois-Haagaan, Herttoniemeen ja Maunulaan tehtiin ensimmäiset lähiösuunnitelmat.^[43]

 

Helsingin yleiskaavaa alettiin laatia vuonna 1953, ja se valmistui seitsemän vuotta myöhemmin. Asemakaavoituksen perustaksi laaditussa ehdotuksessa määriteltiin periaatteet esikaupunkialueen asuntoalueiden suunnittelulle: selostus aloitettiin esittelemällä Englannin sodanjälkeistä kehitystä ja lähiöperiaatetta. ”päätarkoituksena oli jakaa kaupunki sellaisiin osiin, joiden koko luo parhaat mahdolliset edellytykset -- yhteenkuuluvaisuudentunteen kehittymiselle. Näitä yksiköitä kutsuttiin nimellä ’neighbourhood units’ - asumalähiöt”. Tarkoituksena oli suunnitella alueet niin, että asukkaat voisivat tyydyttää perustarpeensa asuinalueellaan. Huomiota kiinnitettiin myös väestön sosiaaliseen rakenteeseen paikallisen yhteenkuuluvuuden tunteen luomiseksi sekä liikenneyhteyksien joustavuuteen. Sopivana kokona pidettiin noin 5 000–10 000 asukasta. Ryhmittelyä tehtäessä raideliikenteen merkitys ja palvelutaso arvioitiin toteutunutta korkeammaksi. Lähiöt ryhmiteltiin neljään viheralueiden erottelemaan ryhmään ilmansuuntien mukaisesti. Malmille, Munkkivuoreen ja Vartiokylään suunniteltiin omat suurkeskukset.^[44]

Aluesuunnitelmien yleiseksi suunnitteluperiaatteeksi omaksuttiin siis lähiöperiaate. Tämä käy ilmi Flodinin vuonna 1956 pitämästä esitelmästä, jossa hän selvitti Helsingin aluesuunnittelun tilaa. Hän sanoi, että ”seutusuunnitelma koskee – yleisesti ottaen – asumisen ryhmittämiskysymystä, sillä liiton suunnittelutoiminnan pääpyrkimyksenä on saada asutus keskitetyksi naapuruusryhmiin, asumalähiöiksi, pääkaupungin tyttäriksi”. Tavoitteita olivat muun muassa lähiöiden kehittyminen itsenäisiksi toiminnoiltaan, niiden erottelu toisistaan sekä niiden välisen maan pitäminen vapaana asutuksesta ja säilyttäminen luontaisessa käytössä. Lähiöihin tuli sijoittaa ostoskeskus sisääntulon kohdalle tyydyttämään lähiön (tai useamman lähiön) oma ostotarve. Ostoskeskuksesta myös sanottiin, että sen sijoittelu ohjaa lähiön rakennetta.^[45]

1960-luvun alkupuolelle mennessä perustetut seutusuunnittelujärjestöt kattoivat suuren osan maasta. Rakennuslaki, joka sisälsi seutukaavoitusta koskevat säädökset, astui voimaan heinäkuussa 1959.^[45] Kunnilla ei usein ollut valmiuksia hankkia ja kaavoittaa maata tarpeeksi nopeasti vastaamaan asuntotarvetta, joten rakennusliikkeiden kanssa tehtiin aluerakentamissopimuksia. Rakennusliike huolehti asuinalueen toteutuksen kaikista vaiheista kaavoittamista rakentamiseen ja valmiiden asuntojen markkinointiin.^[7]

Katso myös: Tapiolan syntyvaiheet

 

Espoon Tapiolaa alettiin suunnitella vuonna 1951 Väestöliiton Hagalundista ostamalle maa-alueelle. Uuden yhdyskunnan ”ohjelmajulistuksena” toimi Väestöliiton toiminnanjohtajan Heikki von Hertzenin kirjoittama pamfletti Koti vaiko kasarmi lapsillemme sekä Väestöliiton julkaiseman Asuntopolitiikka-lehden kirjoitukset aiheesta. Vastoin yleistä kehityssuuntaa Tapiolan rakentamisen taustalla oli yksityisistä järjestöistä muodostettu Asuntosäätiö, jonka muodostivat muun muassa Väestöliitto, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK. Muuten kaupunkien rakentaminen oli siirtymässä yhä voimakkaammin yhteiskunnan tehtäväksi.^[32] Tapiolan Suunnittelua ohjaamaan asetettiin asemakaavatoimikunta, jonka johtajaksi valittiin Otto-I. Meurman.^[46]

Otto-I. Meurman oli laatinut jo vuonna 1945 Hagalundin tilalle rakennussuunnitelman tilan omistajan Arne Grahnin toimeksiannosta. Meurmanin suunnitelmana oli luoda kaikki toiminnot sisältävä elimellinen yhdyskunta. Suunnitelmassa yhdisteltiin Asemakaavaopin solujaottelua puutarhakaupunkiin. Alue jaettiin kolmeen osaan, ja se suunniteltiin noin 12 600 hengelle. Täydellinen asumakunta se ei kuitenkaan ollut, sillä suunnitelmista puuttui teollisuusalue. Kerrostalojen korkeudeksi määriteltiin yleensä korkeintaan kolme kerrosta, joissain tapauksissa neljä; tarkoituksena oli, että rakennukset sopeutuisivat mittakaavaltaan ympäröivään luontoon.^[47] Alvar Aallon 1936 suunnittelema Sunilan tehtaan asuntoalue muistutti Hagalundin suunnitelmaa maaston huomioon ottamisessaan. Molempien kaavat olivat vapaamuotoisia rakennusten ja katujen sijoittelussa. Meurman kuitenkin painotti pientaloja, kun Aallon suunnitelma oli kerrostalovoittoinen. Se olikin vaikutteiltaan funktionalistisempi ja keskieurooppalaisempi, kun Meurmanin suunnitelma nojasi anglosaksiseen puutarhakaupunkiperiaatteeseen.^[48]

Tapiolan Asemakaavatoimikunnan kanta oli, että kaavoitus tuli tarkistaa kunkin alueen toteutuksen yhteydessä – tämä tarkoitti sitä, että Tapiola suunniteltiin sekä toimistossa että maastossa paikan päällä.^[46] Pohjana toimi aluksi Meurmanin tekemä Hagalundin rakennussuunnitelma, mutta pitkin 1950-lukua tehtyjen muutosten myötä asemakaava yksinkertaistui vapaamuotoiseksi, maastoon sovitetuksi kaavaksi, josta oli karsittu kaikki ylimääräinen. Kerrosmäärää kasvatettiin useilla kaavamuutoksilla,^[49] ja pian hallitseva rakennustyyppi oli pientalon sijaan kerrostalo.^[50] Hagalund oli ollut yksityishenkilön omalle maalleen suunnittelema huvilakaupunki, mutta Tapiolan kaavoittamiseen vaikuttivat pyrkimykset rakentamisen taloudelliseen ja tekniseen kehittämiseen sekä suuri asuntopula. Otto-I. Meurmanille askelittainen kehitys kohti kerrostalovaltaisuutta oli lopulta liikaa. Hän vastusti Viljo Revellin suunnittelemia 9-kerroksisia kerrostaloja, ja niiden kerrosmäärää laskettiinkin kompromissina seitsemään. Meurman ei hyväksynyt tätäkään, ja jätti eroanomuksensa tehtävästä 1954.^[51]

Tapiolasta pyrittiin tekemään mahdollisimman omavarainen, ja alueella oli myös pyrkimyksiä hallinnolliseen itsenäisyyteen. Yhdyskunnan sisäinen toiminta käynnistettiin nopeasti muun muassa paikallisyhdistysten ja lehden perustamisen myötä. Omavaraisuus ei kuitenkaan täysin toteutunut. Suunnittelijoiden asenteet Tapiolaa kohtaan muuttuivat kriittisiksi 1960-luvulla, sillä alueen katsottiin edustavan vanhentuneita arvoja ja tavoitteita. Tapiolan jälkeen rakennetuilla alueilla maisemasuunnittelulla ei ollut yhtä suurta merkitystä. Hurmeen mukaan tämä liittyi kustannussäästöihin, mutta myös maisemasuunnittelun heikkoon asemaan.^[52]

 

 

1960-luvun alussa rakennettu Helsingin Pihlajamäki on keskeinen lähiörakentamisen esimerkki, sillä sen toteutuksessa sovellettiin täyselementtirakentamista aluerakentamiskohteessa; Riitta Hurmeen mukaan Pihlajamäki edustaa 1960-luvun ”standardointia, rationalisointia, elementtirakentamista ja mittakaavan kasvua”. Hurmeen mukaan alueen lounaisosan arkkitehtuurissa voi havaita Le Corbusier’n vaikutusta, ja hetkittäin ”maisema muistuttaa Corbusier'n tunnettuja maisemakuvia”. Pihlajamäessä lähiöperiaatetta toteutettiin selkeän hierarkkisessa ja soluperiaatteen mukaan toteutetussa rakenteessa. Tapiolan kanssa yhteistä oli maaston muodot huomioon ottava katuverkko ja vapaamuotoinen rakennusten sijoittelu. Pihlajamäkeä ei kuitenkaan oltu enää toteutettu lähiöperiaatteen mukaisesti siinä mielessä, että se ei ollut toiminnallinen yhdyskunta vaan ostoskeskuksen varassa toimiva asuinalue. Rakennemuutos karsi alueen työpaikkoja ja palveluja entisestään.^[10]

Kehityskulku kohti elementtirakentamista oli kiihtynyt 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Raskaiden seinä- ja välipohjaelementtien käsittely työmaalla vaati nosto- ja siirtokalustoa. Torninostureiden määrä alkoi kasvaa voimakkaasti vuodesta 1959. Suuret koneet lisäsivät ennakkosuunnittelun määrää: kun työmaalla käytettiin kiskoilla tai pyörillä kulkevaa nosturia, oli taloudellisinta sijoittaa rakennukset niin, että koneiden tarvitsi liikkua mahdollisimman vähän. Ennen täyselementtijärjestelmään siirtymistä rakentaminen oli puolielementtityötä, jossa osa elementeistä valettiin paikalla.^[53]

Rakentajat olivat aloitteellisia elementtiteknologian kehittämisessä monesta syystä. 1950-luvun työrauhaongelmista johtuen yhtiöt olivat halukkaita siirtämään tuotantoa pääomavaltaisemmaksi. Toisaalta elementtirakentaminen siirsi suunnittelun painopistettä tuotantoon, jolloin rakennusliikkeellä oli enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa rakennuskustannuksiin. Elementtirakentamisen myötä rakennusliikkeestä tuli teollinen toimija, kun aiemmin se oli ollut vain arkkitehdin suunnitelman toteuttaja.^[54]

Esikuvat elementtirakentamiseen saatiin ulkomailta, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen kehitetyistä ranskalaisjärjestelmistä. Johanna Hankosen tulkinnan mukaan arkkitehdit jättäytyivät syrjään elementtiteknologian kehittämisestä rakennushallituksen pääjohtajakiistan takia 1950-luvun puolivälissä. Rakennusliikkeiden elementtikokeiluissa ”koulutettiin” omia arkkitehteja ja tuotantoon erikoistui tekninen suunnittelijakunta. Tuotantoprosessin merkitys kasvoi, mikä loi tarpeen uudelle tuotantoteknikon, tai ns. systeemisuunnittelijan, toimelle. Vaikka tuolloin ei vielä puhuttu asuntoteollisuudesta, se oli Hankosen mukaan tämän kehityskulun tavoite – ja lopulta saavutus.^[55]

1960-luvun lopulla suomalainen elementtiteollisuus käynnisti BES-tutkimuksen (lyhenne sanasta betonielementtistandardi), jolla pyrittiin kehittämään avoin elementtijärjestelmä rakennusliikkeiden käyttöön. Tarvetta perusteltiin sillä, että mikään yritys ei ollut suorittanut elementtirakentamisessa tutkimus- ja kehitystyötä, vaan pelkästään käynyt hakemassa oppia ulkomailta. BES-tutkimuksessa olikin tavoitteena rakennusteollisuuden koordinointi ”tuotekehittelyn, standardisoinnin ja toimialarationalisoinnin edistämiseksi asuntotuotannossa”.^[56] Tutkimusraporttiin sisältyi tavoite ”siirtojoustavuudesta”: ”BES-järjestelmällä toteutetun rakennuksen tulisi olla purettavissa, siirrettävissä uuteen paikkaan ja pystytettävissä kokonaan uudelleen”. BES-tutkimuksessa näkyvä järjestelmäajattelu sopi arkkitehtien omaksumaan uusruutukaavaan.^[57] BES:n merkitys syntyi sen alaa kokoavasta vaikutuksesta, ei niinkään varsinaisten järjestelmien kehittämisestä. Merkittävää oli erityisesti arkkitehtikunnan myötämielinen osallistuminen tutkimukseen; vielä 1960-luvun puolivälissä suhtautuminen oli epävarmempaa.^[58] Teollisesta rakentamisesta tuli yhtäkkiä arkkitehtikunnan piirissä tavoittelemisen arvoista. Hankosen mukaan merkittävää saattoi olla ajattelutapa: Teollisessa rakentamisessa kyse oli liikkeenjohdosta ja markkinoille rakentamisesta, mikä oli perinteisesti tuomittu arkkitehtien kunniasäännöissä. Suunnittelujärjestelmässä sen sijaan yhteiskunta oli rakentamisen ylin säätelijä.^[59]

 

 

 

 

 

Uusiksi ihanteiksi 1960-luvulla tulivat urbaanisuutta ilmaiseva tiiviisti rakennettu ”kompaktikaupunki” ja uusruutukaava.^[60] Ihanteiden läpimurto oli nopea ja Jyväskylän Kortepohjan kilpailulla oli siinä suuri merkitys.^[61]

Kortepohjan kilpailusta jatkoon valittiin kaksi toisistaan poikkeavaa ehdotusta. Bengt Lundstenin työryhmän ehdotus ”Rantakaupunki” perustui neliömäisten korttelien muodostamaan ruudukkoon. Erkki Luoman ”Vesijärveläinen” oli perinteisempi kaavaehdotus, jossa talot oli sijoiteltu viuhkamaisesti rinteeseen.^[61] ”Rantakaupunkia” kehitettiin jatkokilpailussa tuomariston palautteen perusteella, ja se voitti lopulta kilpailun. Bengt Lundsen laati 1965 sen pohjalta Kortepohjan asemakaavan. Toteuttamisen aikana poistettiin lukuisia kaavamääräyksiä, minkä seurauksena alkuperäinen kokonaismiljöö jäi toteuttamatta. Kaavamuutoksilla lisättiin usein rakennusoikeutta: esimerkiksi etelän ylioppilaskylän nelikerroksiset talot muutettiin kahdeksankerroksisiksi.^[62] Maaston vaikeuden takia neliökortteleista luovuttiin läntisellä puolella, mutta rinnemaa aiheutti silti lukuisia ongelmia yksityisyydelle ja tonttien käyttömahdollisuuksille. Ruutukaava nähtiin kuitenkin niin ansiokkaaksi, että se pyrittiin toteuttamaan epäkohdistaan huolimatta. Riitta Hurmeen mukaan tämä osoittaa sen, kuinka yhdyskuntasuunnittelun henkinen ajatusmaailma oli ”täysin erkaantunut biologiasta rinnastuksia hakevasta soluajattelusta” ja suuntautui kohti ”teknistä ja matemaattista rakennejärjestelmää”. Kokonaisuutena Kortepohja oli varsin perinteinen lähiö: se oli noin 7 500 asukkaan asuinalue metsäisessä maastossa kolmen kilometrin päässä keskustasta, ja sen palvelut sijaitsivat alueen keskellä ostoskeskuksessa.^[63]

Kortepohjan jälkeen uusruutukaava löi itsensä läpi nopeasti ja Lundstenin asemakaava sai ”jäljitteleviä seuraajia”.^[64] Uudenlaista asuntorakentamista toteutettiin kiivaimmillaan vuodesta 1968 vuosien 1973–1974 huipentumaan, jolloin rakennettiin ennätykselliset 70 000 asuntoa vuodessa. Vuonna 1975 Espoon Olarin suunnittelijat Simo Järvinen ja Eero Valjakka saivat rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon. Uusi suunnitteluperiaate oli ehtinyt vakiinnuttaa asemansa, mutta samalla sen lähtökohtia alettiin kritisoida. 1970-luvun alussa julkaistiin lukuisia yhteiskuntakriittisiä pamfletteja, ja muun muassa Katajanokan arkkitehtuurikilpailun ensimmäisen sijan saanut ehdotus nojautui perinteisempään umpikortteliin.^[65]

Lähiöiden laadusta tuli pian ongelma. Vuoden 1970 kaupunkitutkimuksessa huomio kiinnittyi siihen, että lähiöteoriaan kuuluneet sosiaali-, kulttuuri- ja vapaa-ajan palvelut viivästyivät tai puuttuivat rakennetuilta alueilta kokonaan. Esimerkiksi vain neljäsosa vanhemmista oli tyytyväisiä päivähoitoon.^[66] Toiminnat alkoivat eriytyä omille alueilleen: keskusta oli hallintoa ja taloutta varten, tuotanto tapahtui omilla erillisillä alueillaan. Eri alueiden väliin jäivät liikenneväylät, joilla sekä yksityinen että julkinen liikenne kasvoivat huimaa vauhtia. Vuonna 1964 Suomessa oli 376 000 henkilöautoa, vuonna 1985 lukumäärä oli jo 1 546 000. Kun lähiöaate oli aluksi korostanut naapuriston merkitystä, nyt yhdyskunta hajosi ydinperheisiin. ”Keskeinen kolmiyhteys” oli työpaikka, ruokakauppa ja lähiöasunto.^[67]

Anneli Junton mukaan lähiöideologian "toinen kultakausi" loppui 1970-luvun puolivälissä, ja tehtiin "uudelleen käännös takaisin luontoon, laatuun sekä pienimuotoiseen rakentamiseen". Omakoti- ja rivitalojen osuus rakennuskannasta alkoi kasvaa. Alueiden sijaan alettiin taas suunnitella taloja, minkä lisäksi tehtiin täydennysrakentamista ja peruskorjauksia.^[68] 1990-luvulla lähiöympäristön puutteiden kartoittamiseksi aloitettiin kehittämishankkeita, kuten ympäristöministeriön Remontti-ohjelma (1992–1996). Siihen sisältyi myös STAKES:n lähiöiden kehittämishanke.^[1]

Irene Roivainen on luokitellut suomalaista lähiötutkimusta aaltoihin. Ensimmäinen aalto käynnistyi 1970-luvun lopulla Elämäntapa-tutkimushankkeesta, ja sitä edusti sosiologinen ja etnografinen tutkimus. Roivainen kutsuu sen tutkimusotetta ”antropologiseksi uteliaisuudeksi lähiötä kohtaan”. Elämäntapa-tutkimuksessa korostuivat 1960-luvun murroksen aiheuttamat vaikutukset suomalaisten arkeen.^[69][70] Eräs tunnetuimpia tämän ajan tutkimuksia on Matti Kortteisen Lähiö (1982), jossa hän pyrki selvittämään miten lähiöön muuttaneiden ihmisten elämäntavat ovat muuttuneet. Kortteinen käytti tutkimusmetodinaan syvähaastattelua, joka perustui ajatukseen siitä, että haastateltavat kertovat ensin onnellisempia kertomuksia, ja vasta myöhemmin ikävämpiä – tämän ”onnellisuusmuurin” ylittämisellä uskottiin pystyvän kaivamaan esiin todelliset kokemukset. Roivaisen mukaan tutkimus on ”aikaansa kuvaava” sekä sisällöllisesti että metodisesti.^[70]

Lähiötutkimuksen toinen aalto alkoi 1980-luvun loppupuolella. Silloin ensimmäisen aallon kriittinen tiedonhalu korvautui teknisellä, ja ”uteliaan katseen” tilalle tuli ”hallinnollinen katse”. Roivainen määrittelee kaksi tutkimusta näiden aaltojen välipintaan: Juha Kääriäisen kirjoittama Sosiaaliset ongelmat, asuinalueiden segregoituneisuus ja paikallisyhteisyys (1987) ja Timo Piiraisen väitöskirjan Vuokra-asuminen ja sosiaaliset ongelmat (1993), joka on kuitenkin edellistä selkeästi faktahakuisempi. Toiseen aaltoon kuuluvat myös suuret lähiökertomukset, Riitta Hurmeen Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen (1991) ja Johanna Hankosen Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994). Nämä sijoittuvat taiteen ja tieteen tutkimuksen välimaastoon, ja niiden pyrkimyksenä on kuvata lähiörakentamisen ”suuri linja”. Hankonen kuvaa lähiöiden syntyä historiallisten tapahtumaketjujen ja yhteiskunnallisten rakenteiden kautta.^[71]

Toisen aallon faktahakuisuus korostuu Roivaisen mukaan selvityksissä, jotka tuotettiin kaupunkisuunnittelun tarpeisiin. Näitä lähiöselvityksiä leimasi ”viranomaisten huoli lähiöistä rapautuvina asuinalueina ja pyrkimys ennaltaehkäistä laajamittaisia ongelmia.” 1990-luvun puolivälissä tutkimus suuntautui lähiöiden kehittämiseen ja parantamiseen.^[72]

Tutkimuksissa lähiö on usein ymmärretty ”avaruudellisena pintana ja rakenteellisena reunaehtona, jossa sosiaalinen elämä ja kulttuuri tapahtuvat”. Toinen yleinen, ja myöhemmin haastettu, piirre on ollut käsitys lähiöistä ongelmallisena asuinalueena. Tämä piirre on näkynyt tutkimusten kysymyksenasetteluissa. 1980-luvun tutkijat olivat enemmän irti tästä ongelmallisuuden lähestymistavasta, mikä näkyi muun muassa kuvauksissa paikallisten yhteisöjen syntymisestä pubien tikkaremmeinä ja kotiäitien hiekkalaatikkoyhteisöinä; silloisessa lähiökeskustelussa ongelmalliseksi oli nähty juuri yhteisöllisyyden puute. Toisaalta törmätessään myönteisiin lähiökertomuksiin tutkijat saattoivat tulkita ne defensiiviksi onnellisuusmuurin tuotteiksi.^[73]

Suomen akatemia myönsi vuonna 2011 rahoitusta professori Matti Kortteisen ja professori Mari Vaattovaaran 5-vuotiselle yhteishankkeelle ”Uusi kaupunkiköyhyys ja lähiöiden peruskorjaus”.^[74] Hanke koostui kolmesta erillisestä väitöskirjatutkimuksesta. Yksi tutkimuksista muun muassa pyrkii selvittämään, miten ”lähiöt ovat kehittyneet väestöpohjaltaan ja sosioekonomiselta profiililtaan viimeisten kahden vuosikymmenen aikana suhteessa niiden laajempaan kaupunkiseutuun”.^[13]

 

Suomessa on toteutettu erilaisia lähiöiden kehittämishankkeita 1970-luvulta asti. Vuonna 1994 arvioitiin, että hankkeita oli siihen mennessä toteutettu yhteensä noin 100 kappaletta. 1970-luvulla Kaupunkitutkimus 70 -hankkeessa korostettiin lähiöiden tiivistämistä, laajentamista ja täydentämistä riittävän palvelutason varmistamiseksi. Ensimmäinen varsinainen kerrostalolähiön alueellinen peruskorjaushanke oli Porin Pormestarinluodon kehittämisprojekti, joka toteutettiin vuosina 1984–1989. Suuri osa Suomen lähiöiden rakennuskannasta ei kuitenkaan vielä 1980-luvulla ollut peruskorjauksen tarpeessa, ja parannustoimenpiteet kohdistuivat 1990-luvulle asti lähinnä ympäristöön.^[76]

Ympäristöminiseriö ja TEKES käynnistivät vuonna 1992 valtakunnallisen Remontti-ohjelman, jonka tehtävänä oli rahoittaa ja koordinoida korjausrakentamisen tutkimusta. Ohjelmassa toimi erillinen lähiölohko, joka keskittyi kehittämään lähiöiden korjaamisen toimintamalleja. Vuonna 1994 valtion asuntorahasto perusti lähiötyöryhmän pohtimaan keinoja lähiökorjausten rahoittamisen tukemiseksi. Päätettiin perustaa erillinen lähiöprojekti, jonka kohteiden peruskorjauksiin myönnettiin enemmän lainanmyöntämisvaltuuksia.^[77]

Helsingin kaupunki perusti oman lähiöprojektinsa vuonna 1996^[78], ja sen viimeisimmällä toimikaudella 2012–2015 pääpaino on ollut täydennysrakentamisessa.^[79]

Eri alueiden sosioekonomiset erot ovat kasvaneet 1990-luvulta lähtien. Julkisessa keskustelussa lähiöitä käsitellään usein yhtenä eriytymiskierteessä olevana kokonaisuutena, vaikka Suomessa on useita erityyppisiä ja eri lailla kehittyviä lähiöitä. Monet 1960–1970-luvun lähiöistä ovat kuitenkin kehittyneet epäsuotuisasti: niiden työttömyys ja pienituloisten määrä on kasvanut ja asukkaiden koulutustaso madaltunut. Etninen ja sosioekonominen eriytyminen on myös keskittynyt usein samoihin lähiöihin.^[16]

Muihin kaupunkimaisiin alueisiin verrattuna lähiöt eivät ole erityisen rauhattomia. Lähiöissä havaitaan silti enemmän epäjärjestystä kuin muilla alueilla. Pääkaupunkiseudulla erityisesti radanvarren lähiöissä on havaittu keskimäärin enemmän sosiaalisia häiriöitä. Kaikkiaan suomalaiset lähiöt ovat hyvin turvallisia, rauhallisia ja luonnonläheisiä asuinalueita, joissa asukkaat viihtyvät.^[80]

Kaupunkisosiologiasta väitöskirjaa tekevän Teemu Kemppaisen mukaan osa 1960- ja 1970-luvun lähiöistä saattaa jäädä tulevaisuudessa yhä enemmän jälkeen muun seudun talouskehityksestä. Lähiöiden tilanne on markkinoilla epäedullinen, sillä ne eivät voi tarjota pientaloalueiden rauhaa ja tilaa tai kantakaupungin palveluita ja urbaania elämäntapaa. Kantakaupungille ominainen ”kaupunkimainen rauhattomuus” on läsnä lähiössäkin, mutta lähiö jää altavastaajaksi palvelutarjonnassa ja urbanismissa.^[80]

Lähiöt ovat saaneet kritiikkiä mittakaavattomuudesta, hierarkiattomuudesta sekä näiden yhteisvaikutuksena syntyvästä jäsentymättömyydestä. Kritiikkiä ovat saaneet myös rakennusten ”suunnittelemattomuus” ja huonolaatuiset rakennusmateriaalit. Yksi syy lähiöiden ongelmille oli liiketoimintamallisen rakennustuotannon korostuminen. Lähiöissä puuttuu usein kaupunkirakenteellinen hierarkia julkisen ja yksityisten tilojen välillä: yleisen liikkumiseen tarkoitetun ja yksityisen suljetun piha-alueen eroa ei välttämättä huomaa. Hierarkiattomuutta saattavat lisätä paikoitusalueet, sekä talojen julkisivut, joista ei erota katu- ja pihajulkisivua. Suomalainen kerrostalo 1960–1975 -kirjassa sanotaan, että ”60-luvun ’puoliurbaanit puolikaupungit’ sisälsivät ”kaikkea vähän jäsentymättömänä kokonaisuutena”: ”puolimetsää, puolipuistoja, puolikatua”.^[81]

Riitta Hurmeen mukaan lähiöperiaate kariutui Suomessa ”toteutettujen esimerkkien sisällöttömyyteen, toiminnalliseen puutteellisuuteen ja sinänsä onnistuneiden toteutusten vanhentuneiksi ja vääriksi koettuihin ihanteisiin”. Lähiöiden parantelu ja täydentäminen jälkikäteen tekee niistä hänen mukaansa lähiöitä sanan varsinaisessa merkityksessä.^[82] Kirsi Saarikankaan mukaan lähiöiden suunnittelua leimasi ihanne ”kaikille ja kaikkialle sopivista keskivertoasunnoista”, mikä on häivyttänyt lähiöiden välisiä ja sisäisiä eroja: lähiöiden on ajateltu olevan keskenään samanlaisia sijaintipaikastaan huolimatta.^[9]

Helsingin Sanomien kirjoittelussa 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun lähiö nähtiin modernina ja sen uutuutta korostettiin, mutta sen jälkeen kirjoittelu arkipäiväistyi ja vaimeni. 1960-luvulta 1990-luvun alkupuolelle lähiöt nähtiin pääosin ongelmakeskeisinä. Irene Roivaisen tutkimuksen mukaan lähiöstä tuotettiin 1960-luvun lopulta alkaen kuvaa ”rumasti rakennettuna, sosiaalisesti köyhänä ja toiminnallisesti virikkeettömänä asuinalueena”.^[83]

Ongelmalähiön käsite on osin median itsensä synnyttämä ja ylläpitämä. Ranskalaista lähiökeskustelua tutkineen Loïc Wacquantin mukaan tiedontuottajat nostavat jonkun alueen ominaispiirteen esiin ja leimaavat sen epänormaaliksi, millä perustellaan aiheen käsittely mediassa. Ranskassa onkin kehittynyt lähiöuutisoinnin kulttuuri, jonka piirteitä ovat niin kutsutut lähiötoimittajat ja yliuutisointi. Linda Haapajärven ja Lotta Junnilaisen mukaan myös Suomessa lähiöuutisointi ja lähiöiden todellisuus ovat etääntymässä toisistaan: median tuottama kuva ongelmalähiöistä ei vastaa lähiöiden asukkaiden omaa kokemusta asuinalueestaan. Lähiön leimaamisella on myös kielteisiä seurauksia, sillä asukkaat voivat liittää kielteiset piirteet omaan minäkuvaansa. Leima voi heikentää alueen sosiaalista elämää ja tehdä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, jolloin kielteinen käsitys lähiöstä muuttuukin todeksi ja lisää eriarvoisuutta.^[84]

Keskeisestä roolista suomalaisen kaupunkirakentamisen historiassa huolimatta lähiö on ollut Kirsi Saarikankaan mukaan ”oudon näkymätön modernisuuden kertomuksissa ja kaupunkien kuvauksissa.” Hänen mukaansa kaupunkien kuvauksissa on keskitytty urbaaniin tilaan, ja lähiöitä on pidetty perinteettöminä.

Vuosina 1969–1976 esitettiin kahden perheen elämästä kertovaa Naapurilähiö-televisiosarjaa, joka sijoittui kuvitteelliseen Katajamäen lähiöön. Toinen perheistä asui rintamamiestalossa ja toinen oli muuttanut kerrostaloon kantakaupungista. Sarjaa on pidetty ajankuvana pääkaupunkiseudulle suuntautuneesta suuresta muutosta.^[85] Vuonna 1997 tuotettiin kolmiosainen Paluu naapurilähiöön, joka oli jatkoa aikaisemmalla sarjalle.^[86] Elokuvissa lähiö kuvataan usein paikkana, josta halutaan pois. 2010-luvun elokuvista lähiötä käsittelevät muun muassa Korso (2014) ja  Korsoteoria (2011), jotka sijoittuvat Vantaalle Korsoon, sekä Itä-Helsinkiin sijoittuva Pahan kukat (2016). Vuoden 1968 Vihreässä leskessä käsitellään lähiönaisten seksuaalista turhautumista.^[87] Hölmö nuori sydän (2018) kuvaa lähiömiljöötä ”rumentelematta tai kaunistelematta sitä mitenkään”.^[88]

Mikko Alatalo ja Raimo Grönberg toteuttivat 1980-luvulla Lähiörapsodia-show’n, jossa he tulkitsivat Harri Rinteen kanssa kirjoittamiaan ironisia lauluja 1980-luvun lähiöelämästä. Show’n kappaleet, joihin lukeutui muun muassa ”Hervantaan”, levytettiin myös Alatalon Syntynyt lähiössä -levylle vuonna 1986.^[89]

Suomalaisessa rap-musiikissa lähiö esitetään ainakin kolmesta eri näkökulmasta. Kantaa ottava rap pyrkii toimimaan lähiön äänitorvena (Asa, Fintelligens), kun taas ”ostarirap” korostaa päihteiden käyttöä ja juhlivaa elämäntapaa (MC Taakibörsta). Näistä kahdesta näkökulmasta poikkeaa Notkean Rotan lähiöpastissi, jonka tarkoituksena on kunnioittaa itähelsinkiläistä elämää sen kaikissa muodoissa mustan huumorin keinoin.^[90]

• Luettelo Suomen lähiöistä
• ABC-kaupunki
• Miljoonaohjelma

• Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7
• Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Tammisaari: Suomen Tiedeseura, 1991. ISBN 951-653-228-4
• Juntto, Anneli: Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1990. ISBN 951-9228-16-0
• Mäkiö, Erkki et al.: Kerrostalot 1960-1975. Rakennustieto Oy, Rakennustietosäätiö, 1994. ISBN 951-682-279-7
• Roivainen, Irene: Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998. ISBN 951-718-201-5
• Saarikangas, Kirsi: Eletyt tilat ja sukupuoli. Vaasa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-831-8
• Schulman, Harry; Ristimäki, Mika & Söderström, Panu: Pohjoiset suurkaupungit. Yhdyskuntarakenteen kehitys Helsingin ja Tukholman metropolialueella. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2014. ISBN 978-952-11-4308-3
  • Schulman, Harry ”2.2 Helsingin kehityskuva”, s. 39–62
• Tommila, Päiviö (pt.): Suomen kaupunkilaitoksen historia 3: Itsenäisyyden aika. Helsinki: Suomen kaupunkiliitto, 1984. ISBN 951-759-272-8
  • Salokorpi, Asko: ”Kaupunkirakentaminen”, s. 269–330
• Monitoimijainen lähiöuudistus. Lähiötyöryhmän loppuraportti ja toimenpide-ehdotukset, s. 9-10. Helsinki: Ympäristöministeriö, 1996. ISBN 951-37-2044-6

• Astikainen, Riitta; Heiskanen, Riitta & Kaikkonen, Raija: Elämää lähiössä. Sulkava: Sanoma Oy, 1997. ISBN 951-97555-4-3
• Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06906-3
• Nikula, Riitta (toim.): Sankaruus ja arki. Suomen 1950-luvun miljöö. 1994
• Saarikangas, Kirsi: Lähiötilan sukupuolittuminen. Teoksessa Saarikangas, Kirsi: Asunnon muodonmuutoksia: Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-309-X (englanniksi)
• Seppälä, Maija-Liisa, Hilkka Lehtonen & Tiina Tihlman: Suomen lähiöt. Kyselytutkimus 1950–1980-luvulla rakennetuista lähiöistä. (Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto, tutkimusraportti 2/1990) Helsinki: Ympäristöministeriö, 1990.
• Tuuri, Antti: Linnuille pesänsä, ketuille kolonsa. Suomen Rakennuslehti Oy, 1998. ISBN 951-664-020-6

• Hulkko, Johanna (toim.): Koivukylä – Urbaani legenda. Vantaa: Vantaan kaupunki, 2001. ISBN 952-443-031-2
• Kokkonen, Jouko: Kontula – Elämää lähiössä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-402-9

• Suomalaisen lähiön synty YLE Elävä arkisto. Viitattu 12.4.2015.
• Turun lähiöiden suunnittelijat ja arkkitehtoniset erityispiirteet (PDF) Turun ympäristö- ja kaavoitusvirasto. Viitattu 27.11.2015.
• Stjernberg, Mats: Suomalaisten 1960- ja 1970-lukujen lähiöiden sosioekonominen kehitys ja alueellinen eriytyminen. Yhteiskuntapolitiikka, 2015, nro 80. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.2.2016.
• Mölsä, Seppo: 50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin Rakennuslehti. 18.2.2016. Arkistoitu 19.2.2016. Viitattu 18.2.2016.