Yllytysoikeudenkäynnit

Yllytysoikeudenkäyntien taustalla oli 1960-luvulla radikaalien opiskelijoiden piirissä kehittynyt rauhanliike, jota edusti etenkin vuonna 1963 perustettu Sadankomitea. Sadankomiteassa ryhdyttiin kannattamaan aiemman uskonnollisiin ja eettisiin arvoihin perustuvan aseistakieltäytymisen sijasta järkiperäistä aseistakieltäytymistä eli tarkoituksenmukaisuuspasifismia, jossa kieltäytyminen nähtiin yhtenä välineenä pyrkimyksessä sotien lakkauttamiseen.^[7]

1960-luvulla aseistakieltäytymistä säänteli vuoden 1959 asevelvollisuuden täyttämisestä aseettomana annettu laki, joka mahdollisti kieltäytymisen uskonnollisin ja siveellisin perustein. Ylivoimainen valtaosa kieltäytyi uskonnollisella perusteella, ja heistä valtaosa oli Jehovan todistajia. Kieltäytymishakemusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä päätti asevelvollisten tutkijatoimikunta. Kun asevelvollisuuslakia uudistettiin 1960-luvun lopulla, Sadankomitea pyrki vaikuttamaan siihen niin, että ensinnäkin laissa mahdollistettaisiin kieltäytyminen arvoperusteiden lisäksi myös tarkoituksenmukaisuusperusteilla ja toiseksi tutkijatoimikunta lakkautettaisiin. Näiden vaatimusten osalta uusi vuoden 1969 siviilipalveluslaki rajoittui kuitenkin vain nimimuutoksiin ilman sisällöllisiä muutoksia; siveellisen perusteen nimi vaihtui eettiseksi ja tutkijatoimikunnan nimi vakaumuksentutkintalautakunnaksi. Siviilipalveluslaki oli pettymys sadankomitealaisille ja johti jännittyneeseen tilanteeseen heidän keskuudessaan.^[8]

Yllytysoikeudenkäyntien aikaisen Suomen rikoslain 16 luvun yhdeksännessä pykälässä oli kriminalisoitu asevelvollisten houkutteleminen julkisesti jäämään pois kutsunnasta tai vakinaisesta palveluksesta taikka harjoitustilaisuudesta. Rangaistuksena oli vähintään yksi ja enintään seitsemän vuotta kuritushuonetta tai vähintään yksi vuosi vankeutta.^[9] Jos asianhaarat olivat erittäin lievät, rangaistuksena oli pykälän neljännen momentin mukaan sakko tai enintään vuosi vankeutta.^[10] Aseistakieltäytymiseen yllyttämistä ei ollut lainkaan säädetty rangaistavaksi muiden Pohjoismaiden rikoslaeissa, ja Länsi-Saksan rikoslaista kyseinen kohta poistettiin liittoutuneiden määräyksestä vuonna 1946.^[11]

Yllytysoikeudenkäynteihin johtanut tapahtumasarja alkoi 11. helmikuuta 1969, kun oikeustieteen ylioppilas Erik Schüller piti Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa puheen, jossa hän kehotti kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä aseistakieltäytyjiä kieltäytymään asepalveluksesta lautakunnan päätöksestä huolimatta. Paikalla oli puolustuvoimien ja suojelupoliisin edustajia, joita Schüller kehotti tekemään rikosilmoituksen puheestaan. Näin myös tapahtui, ja 7. toukokuuta 1969 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Schüllerin julkisesti tapahtuneesta asevelvollisen houkuttelemisesta jäämään pois vakinaisesta palveluksesta vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen.^[12] Sekä Scüller että tapauksen syyttäjä, joka vaati ankarampaa rangaistusta, valittivat asiassa Helsingin hovioikeuteen.^[13]

Schüllerin ympärille kerääntyi merkittävä määrä tukijoita, jotka päättivät julkaista Asevelvollisille aseistakieltäyttyjille -nimisen kirjelmän, jossa he toistivat Schüllerin kehotuksen. Kirjelmä keräsi parissa päivässä 122 allekirjoitusta, ja 14. huhtikuuta 1969 se julkistettiin Helsingin Sadankomitean lehdistötilaisuudessa sekä luovutettiin suoraan suojelupoliisille. Kirjelmästä myös laadittiin uusi versio Schüllerin oikeudenkäynnin alettua, ja syksyyn mennessä allekirjoituksia oli kertynyt pari tuhatta.^[14]

Yllytyskirjelmä asetti viranomaiset vaikeaan asemaan. Keskusrikospoliisin päällikkö Pentti Ylösjoki leimasi aluksi allekirjoitusten keräilyn pelleilyksi, ja Helsingin syyttäjien esimies Paavo Somiska asetti kyseenalaiseksi, olivatko allekirjoittaneet edes syyllistyneet rikokseen. Suojelupoliisi kuitenkin teki asiasta rikosilmoituksen, ja myös oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi määräsi keskusrikospoliisin tutkimaan yllytyksiä. 17. toukokuuta 1969 alkaen noin 300 allekirjoittajaa kutsuttiin poliisikuulusteluihin. Perusteet kuulusteltavien ja syytteeseen asetettujen henkilöiden valikoinnille olivat epäselvät, mutta kohteena olivat etenkin ne, joita pidettiin toiminnan organisoijina ja jotka tunnettiin 1960-luvun opiskelijaradikalismin kärkihahmoina.^[15]

Syytteiden käsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa 23. heinäkuuta 1969. Kaikki syytetyt myönsivät syyllistyneensä syytteessä tarkoitettuun tekoon, mutta syyttäjien puolustus kiisti, että teko olisi täyttänyt yllytysrikoksen tunnusmerkistön. Puolustus perusteli tätä yhtäältä sillä, että pykälässä tarkoitettu houkutteleminen viittasi vain konkreettisessa tilanteessa tapahtuvaan houkottelemiseen eikä abstraktiin kehotukseen, ja toisaalta sillä, että syyttäjät eivät olleet yllyttäneet kieltäytymään asevelvollisuudesta yleensä vaan vain yhdestä tavasta suorittaa asevelvollisuus.^[10] Koska syytetyt kuitenkin pitivät oikeudenkäyntejä luonteeltaan poliittisina, oikeudellisiin perusteluihin ei käytetty paljon aikaa vaan tilaa jätettiin syytettyjen poliittisluonteisille puheenvuoroille. Syytettyjen puheenvuoroissa toistuvia teemoja olivat lainsäädännön vanhentuneisuus, sananvapaus sekä oikeudenkäyntien ja ylipäätään tuomioistuinlaitoksen poliittisuus. M. A. Numminen jopa toi oikeussaliin kitaran ja yritti laulaa sen säestyksellä otteen Ihmisoikeuksien julistuksesta. Raastuvanoikeus yritti tuloksetta palauttaa kurin langettamalla sakkotuomioita puheenvuoroista, joissa arvosteltiin tuomioistuinta tai oikeudenkäytön poliittisuutta. Raastuvanoikeus katsoi ratkaisuissaan, että yllytysrikoksen tunnusmerkistö oli täyttynyt, mutta käytti hyväkseen mahdollisuutta vedota lieventäviin asianhaaroihin ja tuomita vankeuden tai kuritushuoneen sijasta sakkoihin. Kaikkien kohdalla raastuvanoikeus ei kuitenkaan katsonut olevan lieventäviä asianhaaroja, vaan langetti ankarampaa asteikkoa soveltaen vankausrangaistuksia esimerkiksi Erkki Tuomiojalle, Ilkka Taipaleelle ja Johannes Pakaslahdelle. Raastuvanoikeus ei yksilöinyt lieventävia asianhaaroja tai perustellut tekemiään erotteluja.^[16]

Oikeudenkäynnit raastuvanoikeudessa jatkuivat loppukesällä ja alkusyksynä 1969, samalla kun syyttäjät ja tuomioistuin odottivat hovioikeudelta oikeustilaa selkeyttäviä päätöksiä. 2. syyskuuta 1969 hovioikeus antoi Scüllerin asiassa ratkaisun, jossa se katsoi, ettei asiassa tullutkaan soveltaa yllyttämistä asevelvollisuudesta kieltätytymiseen koskevaa rikoslain 16 luvun yhdeksättä pykälää, koska Schüllerin kehotus ei ollut johtanut tai ollut vaarassa johtaa asevelvollisen poistumiseen palveluksesta,^[17] vaan yllyttämistä rikolliseen tekoon koskevaa yleissäännöstä, jonka perusteella Scüller tuomittiin vain sakkorangaistukseen. Hovioikeus antoi nopeasti Schüllerin jutun ratkaisun jälkeen päätöksiä myös yllytyskirjelmän allekirjoittajien jutuissa, ensimmäisinä Pakaslahdelle ja Johan von Bonsdorfille. Hovioikeuden päätökset eivät selkeyttäneet tilannetta toivotulla tavalla vaan osoittautuivat hyvin kiistanalaisiksi. Hovioikeuden ratkaisua pidettiin logiikaltaan puutteellisena, sillä yhdeksänteen pykälään ei sisältynyt mainitunlaista edellytystä, ja vastoin erityssäännöksen etusijaa koskevaa lex specialis -periaatetta,^[18] ja sitä kannattivat vain kolme hovioikeuden seitsemästä jäsenestä. Päätöksen taustalla on katsottu olleen tarve löytää kiireellä ratkaisu, jossa Schüller tuomittaisiin pelkästään sakkorangaistukseen.^[19]

Oikeudekäynnit herättivät myös Suomen valtiojohdon huomion. Presidentti Urho Kekkonen tarkkaili tilannetta Suomen Kuvalehdessä nimimerkki Liimataisena ja lähetti elokuussa 1969 oikeusministeri Aarre Simoselle myllykirjeen, jossa hän sanoi oikeudenkäyntien muodostuneen Suomen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi ja vaati hallitukselta toimia asiassa. Hallitus asetti jo heinä-elokuun vaihteessa ministerivaliokunnan valmistelemaan rikoslain yllytyspykälien uudistamista, ja antoi esityksensä eduskunnalle syyskuun lopulla. Presidentti vahvisti eduskunnan hyväksymän esityksen maaliskuussa 1970 siten, että muutokset tulivat voimaan huhtikuun alusta.^[20] Lainmuutoksen myötä rikoslain yhdeksäs pykälä rajattiin koskemaan vain yksityisesti, konkreettisessa tilanteessa tapahtuvaa asevelvollisen kehottamista jäämään pois palveluksesti, kun taas julkisesta kehottamisesta mihin tahansa rikokseen säädettiin nyt kahdeksannessa pykälässä.^[21]

Schüllerin, Pakaslahden ja von Bonsdorfin tapauksissa sekä syytetyt että syyttäjät, jotka kiistivät hovioikeuden tulkinnan sovellettavasta säännöksestä, valittivat korkeimpaan oikeuteen. Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa oikeuskansleri Enäjärvi otti itse ylimpänä syyttäjänä jutut ajaakseen. Korkeimman oikeuden 28. huhtikuuta 1970 antamissa ratkaisuissa, jotka perustuivat uudistettuihin rikossäännöksiin, Schüller ja Pakaslahti tuomittiin julkisesta kehottamisesta rikolliseen tekoon sakkorangaistuksiin, kun taas Bonsdorfin ei katsottu syyllistyneen rangaistavaan tekoon. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten perusteella alemmat oikeusasteet tuomitsivat yllytyskirjelmien laatimiseen, levittämiseen ja julkaisemiseen osallistuneet syytetyt sakkoihin, kun taas muiden syytettyjen osalta syytteet hylättiin. Presidentti Kekkonen kuitenkin vielä armahti Schüllerin ja muut rangaistuksiin tuomitut.^[22]

Yllytysoikeudenkäynnit johtivat muutoksiin rikoslain yllytyspykälissä, mutta niiden varsinaista tavoitetta eli siivilipalveluslain muuttamista ei välittömästi saavutettu. Vakaumuksen tutkinnasta luovuttiin ja vakaumuksentutkintalautakunta lakkautettiin vasta vuonna 1985 säädetyllä väliaikaislailla, joka tuli voimaan vuonna 1987.^[23] Myös yllytysrikoksia koskevat pykälät poistettiin rikoslaista vuoteen 1991 mennessä.^[24]

Julkinen sana kommentoi yllytysoikeudenkäyntejä vaihtelevasti. Näihin aikoihin muuttumisvaiheessa ollut Helsingin Sanomat pyrki raivaamaan itselleen tilaa eräänlaisena Dagens Nyheterin suomalaisena vastineena tavoitteenaan kertoa asioista, joista oli totuttu vaikenemaan. Lehti antoi runsaasti palstatilaa yllyttäjien perusteluille ja seurasi oikeudenkäyntejä kaikkein valppaimmin. Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset ja TPSL:n Päivän Sanomat suhtautuivat aseistakieltäytyjiin hyvin ymmärtävästi. Vasemmiston lehdistä Suomen Sosialidemokraatin asenne yllytysoikeudenkäynteihin oli edellisiä selvästi pidättyvämpi. Suurista lehdistä kielteisimmin yllytysoikeudenkäynteihin suhtautuivat Kokoomuksen lehdet Uusi Suomi ja Aamulehti. Myös Suomen Maaseudun Puolueen Suomen Uutiset hyökkäsi kiivaasti yllyttäjiä vastaan.^[25]

Yllytysoikeudenkäynnit voimistivat oikeuslaitoksen arvostelua, joka kohdistui etenkin tuomarien poliittiseen puoluellisuuteen ja päätösten perustelemattomuuteen. Arvosteluun yhtyi myös presidentti Kekkonen. Oikeusministeriö asetti tuomioistuinlaitoksen uudistusta valmistelemaan Oikeuslaitostoimikunnan, joka ehdotti muun muassa tuomarivirkojen määräaikaistamista ja ylimpien tuomarien nimittämisen uskomista eduskunnalle, mutta ehdotukset eivät toteutuneet. Sen sijaan tuomioistuinten päätösten perustelu vähitellen parani.^[26]

Yllytysoikeudenkäynnit olivat 1960-luvun radikalismin viimeisiä voimannäyttöjä. Pian yllytysoikeudenkäyntien jälkeen rauhanliike ja radikaalien rivit ylipäätänsä jakautuivat reformisteihin ja vallankumouksellisiin taistolaisiin.^[6] Taistolaisiin siirtynyt Pakaslahti julkaisi jo keväällä 1970 Ylioppilaslehdessä Erik, ota ase! -nimisen artikkelin, jossa hän käytännössä kiisti oikeutuksen aseistakieltäytymiseltä ja yllytyskampanjalta.^[27]

• Halonen, Ilpo; Mykkänen, Matti (toim.): Tapaus Schüller. (Huutomerkki-sarja) Helsinki: Tammi, 1970.
• Tuori, Kaarlo: Matti Wuori: Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2023.

• Ylen Elävä arkisto: Tapaus Schüller
• Kai Kilpinen, Herkkäomatuntoiset pro gradu Helsingin yliopistosta