Matti Wuori

Matti Wuoren vanhemmat olivat Toini Anastasia Wuori ja Ossi Valdemar Wuori, joka kuoli vuonna 1949 poikansa ollessa nelivuotias. Eero A. Wuori oli hänen setänsä. Wuorella oli myös vanhempi veli Seppo, joka muutti nuorena Ruotsiin opiskelemaan oikeustiedettä. Hän toimi Ruotsin poliisissa hallituksen ylijohtajana.^[4]

Wuori opiskeli Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1964^[5], ja vietti myös vuoden vaihto-opiskelijana Yhdysvalloissa^[6]. Hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa, josta hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1979 valmistumisen viivästyttyä 12 vuodella.^[7] Opiskeluaikanaan Wuori toimi 1968 ylioppilaskunnan hallituksessa yleisvaliokunnan puheenjohtajana ja solmi suhteita 1960-luvun opiskelijaradikaaleihin.^[8]

Wuori suoritti vuosina 1969–1970 varusmiespalveluksen, josta hän kotiutui alikersanttina jouduttuaan poistetuksi reserviupseerikurssilta sopimattoman käytöksen johdosta. Hän osallistui Varusmiesliiton perustamiseen vuonna 1970.^[9]

Wuori aloitti vuonna 1967 oikeusavustajan uransa Erhard Gallen toimistossa Keravalla, mutta ryhtyi pian hoitamaan juttuja omissa nimissään.^[10] Wuori toimi useissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Hän edusti muun muassa kuvataitelija Harro Koskista Sikamessias-oikeudenkäynnissä,^[11] yllytysoikeudenkäyntien syytettyjä,^[12] Iranin šaahin Mohammad Reza Pahlavin vuoden 1970 valtiovierailua vastustaneita mielenosoittajia,^[13] Mikkelin panttivankidraamassa kuolleen panttivangin omaisia,^[14] yhtä Jumalan teatterin esiintyjistä,^[15] Kessin hakkuita vuonna 1991 vastustaneita mielenosoittajia^[16] ja tasavallan presidentin neuvonantajaa Martti Mannista Irak-skandaalissa^[17]. Asianajajana Wuori ei pyrkinyt pelkästään puolustamaan päämiestensä etuja vaan myös vaikuttamaan oikeudenkäyntien kautta julkiseen keskusteluun.^[18] Wuorelle olivat läheisiä varsinkin perus- ja ihmisoikeudet sekä ympäristönsuojelu,^[1][19][3] ja hän oli ensimmäisiä ihmisoikeudet vakavasti ottaneita asianajajia Suomessa^[20].

Wuori valittiin vuonna 1999 vihreiden listoilta noin 27 000 äänellä Euroopan parlamenttiin, jossa hän toimi ulkoasioita, ihmisoikeuksia sekä yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevän valiokunnan jäsenenä ja laati vuonna 2001 mietinnön Ihmisoikeudet maailmassa vuonna 2001 ja Euroopan unionin ihmisoikeuspolitiikka.^[21] Häntä ei valittu uudelleen vuonna 2004.^[22]

Wuori johti vuonna 1994 puhetta YK:n yleiskokouksen maailman kehitystä käsittelevässä erityiskokouksessa.^[23] Hän osallistui ainoana ulkopuolisena Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissioon Suomen ulkoasiainministeriön nimitettyä hänet vuonna 1996 avustamaan komissiota asiantuntijana.^[24]

Wuori osallistui aktiivisesti Greenpeacen toimintaan avustettuaan järjestöä ensi kertaa vuonna 1988 Suomen kautta tapahtuneen valaanlihan salakuljetukseen puuttuneen iskun yhteydessä. Hän oli vuonna 1989 perustamassa Greenpeacen Suomen toimistoa, jonka puheenjohtajana hän toimi sen lakkauttamiseen asti vuonna 1998. Hän oli myös Greenpeace Internationalin hallituksen puheenjohtaja vuosina 1991–1993.^[25] Wuori toimi Ihmisoikeusjuristit ry:n puheenjohtajana vuodesta 1995 kuolemaansa asti sekä Asianajajaliiton oikeussuojavaliokunnassa ja oikeuspoliittisessa valiokunnassa.^[20] Hän toimi myös useissa muissa kansalaisjärjestöissä, kuten Kamarimusiikkiyhdistys Avantissa ja kehitysmaiden lasten oloista huolehtivassa Plan Suomi -säätiössä.^[1][26]

Wuori osallistui näkyvästi julkiseen keskusteluun ja kirjoitti lukuisia kolumneja sekä kaksi teosta, Titanicin kansituolit (1993), joka palkittiin Koskenkorva-palkinnolla, ja Faustin uni (1995), joka oli Tieto-Finlandia-palkinnon ehdokas. Varsinkin jälkimmäisessä teoksessa Wuori käsitteli kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja koko maailman tilaa.^[27][28] Hänen kriitikkinsä kohteena oli etenkin suomalainen valtiousko, ja hän korosti valtion sijasta kansalaisyhteiskunnan merkitystä.^[29] Hän myös puolusti kansalaistottelemattomuutta^[30] ja sananvapautta^[31].

Wuorella oli pienet cameoroolit Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002), Ville Mäkelän elokuvassa Lain ulkopuolella (1987), Sakari Rimmisen elokuvassa Pilvilinna (1970) ja Pekka Mandartin elokuvassa Going to Kansas City (1998).^[32]

Wuori ei ollut naimisissa.^[19]

Wuori oli lapsuudestaan lähtien ahkera lukemaan ja kertoi esimerkiksi lukeneensa 16-vuotiaana kaikki René Descartesin pääteokset^[19]. Hän osasi ainakin suomea, ruotsia, saksaa, englantia ja ranskaa ja väitti puhuvansa kaikkiaan 13 eri kieltä. Hänet tunnettiin myös huolitellusta pukeutumisesta ja omistamiensa solmioiden suuresta määrästä.^[33]

Wuori kärsi alkoholin ongelmakäytöstä nuoruudestaan 1980-luvun puoliväliin asti, ja hän joutui kahdesti sairaalaan maksan verenvuodon johdosta ja sairastui suusyöpään vuonna 1984.^[34] Wuori kuoli syövän takia vuonna 2005, ja hänen tuhkansa siroteltiin mereen Harmajan edustalle.^[35]

• Wuori, Matti & Saksa, Markku: Titanicin kansituolit. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19141-8
• Faustin uni. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20833-7
• Häirikkö lintukodossa: Suomen Greenpeace 1989–1998. (Vastuullinen julkaisija: Matti Wuori) Helsinki: Suomen Greenpeace, 1998. ISBN 951-97079-3-X
• Kaikki on totta: Kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta. (Julkaistu pääosin aiemmin eri lehdissä vuosina 1999–2005) Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-20500-5

• Salminen, Matti: Toisinajattelijoiden Suomi: Tarinoita yhden totuuden maasta. Helsinki: Into Kustannus, 2016. ISBN 978-952-264-679-8
• Tuori, Kaarlo: Matti Wuori: Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2023. ISBN 978-952-363-336-0

• Lindgren, Tommy: Vain yksi Wuori. (Arkistoitu – Internet Archive). Voima 10/2005.
• Lahdenperä, Johan: Maailman viha ja kiihko. (Kirja-arvostelu.) Helsingin Sanomat 26.11.2005.
• Tanni, Katri: Individualismin puolustuspuheita. (Kirja-arvostelu.) Agricola 11.11.2005.
• Matti Wuori Euroopan parlamentin jäsenet. Euroopan parlamentti.
• Wuori, Matti hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)