Uriah Heep

Kitaristi Mick Box oli 1965 Essexissä perustetun The Stalkers -yhtyeen perustajajäseniä. Yhtye keskittyi soittamaan cover-kappaleita paikallisilla klubeilla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Yhtyeen alkuperäinen laulaja korvattiin kuukausien kuluttua rumpali Roger Penlingtonin serkulla David Garrickilla, joka myöhemmin muutti nimensä David Byroniksi. Boxin ja Byronin yhteistyö toimi niin hyvin, että nämä alkoivat säveltää omaa materiaalia ja päättivät ruveta tekemään musiikkia ammatikseen. Ryhmä hajosi, koska yhtyeen muut jäsenet arvelivat muusikon työn olevan liian riskialtista. Vuonna 1967 Box ja Byron perustivat Spicen. Stalkersin soittaman rhythm and blues -henkisen rockmusiikin sijaan Spicen musiikkia voidaan kuvailla jossain määrin jazzvaikutteiseksi rockiksi. Yhtye levytti omia kappaleitaan, joita on kuultavissa esimerkiksi The Lansdowne Tapes -kokoelmalevyllä. Spice julkaisi vain yhden virallisen singlen vuonna 1968.^[5] Muutaman kokoonpanomuutoksen jälkeen vuonna 1969 yhtye koostui Boxista, Byronista, basisti Paul Newtonista (aiemmin The Godsissa) ja rumpali Alex Napierista.

 

Kosketinsoittaja–laulaja–kitaristi Ken Hensleyn (aiemmin The Gods ja Toe Fat -yhtyeissä) liityttyä Spiceen vuonna 1970 yhtyeen nimi vaihdettiin manageri Gerry Bronin ehdotuksesta Uriah Heepiksi. Hensley tuli yhtyeeseen niin myöhään, ettei ehtinyt osallistua ensimmäisen levyn, Very 'eavy... very 'umblen, kappaleiden säveltämiseen. Uusi kosketinsoittaja syrjäytti levyn studiosessioihin soittamaan kutsutun urkuri Colin Woodin. Levyllä Wood soittaa kahdella kappaleella. Suuri muutos Spicen soundin muutoksessa Uriah Heepiksi oli koskettimien mukaantulo aikaisemmin nelihenkiseen ryhmään. Albumin äänitysten aikana myös Alex Napier lähti ja hänet korvasi Nigel "Ollie" Olsson.

Very 'eavy... very 'umble (Yhdysvalloissa Uriah Heep) julkaistiin 1970, ja se sisälsi muun muassa Box & Byron -kaksikon tekemän kappaleen "Gypsy", josta tuli Uriah Heepin ensimmäinen hittikappale joissakin osissa manner-Eurooppaa. Yhtye sai jonkin verran suosiota myös Pohjoismaissa, mutta kotimaassaan Isossa-Britanniassa se ei noussut listoille. Ensimmäinen levy sisälsi myös coverin Fred Hellermanin ja Fran Minkoffin säveltämästä sodanvastaisesta balladista "Come Away Melinda", josta oman versionsa ovat levyttäneet Uriah Heepin ohella esimerkiksi Tim Rose, Velvett Fogg ja UFO. Ensimmäisellä LP:llä yhtyeen musiikillinen suunta ei ollut täysin selvillä, mutta albumilla on nykyisin asema yhtenä varhaisen heavy metalin tärkeimmistä levyistä. Uriah Heepin amerikanvalloitus ei alkanut hyvin – arvostetun Rolling Stone -musiikkilehden kriitikko murskasi yhtyeen debyyttialbumin täysin.^[6] Se hidasti yhtyeen suosion kasvua Yhdysvalloissa, jossa levy nousi listan sijalle 186.^[7]

Salisbury oli Uriah Heepin toinen studioalbumi, joka ilmestyi alkuvuodesta 1971. Hensleyn vaikutus sävellystyössä oli jo huomattavan suuri ja se kasvoi 1970-luvulla. Levyllä rumpuja soittaa jo varhain 1970 Nigel Olssonin korvannut Keith Baker (ex-Bakerloo). Levyn nimikappale on lähes 17-minuuttinen sävellys, jossa soittaa myös 26-henkinen orkesteri. LP:n kappaleista tunnetuin on balladi "Lady in Black". Kappaleesta on tehty useita suomenkielisiä cover-versioita. "Lady in Black" julkaistiin uudelleen Saksassa 1977, jolloin se myi erinomaisesti ja oli maan listaykkösenä 13 viikkoa. Uriah Heep sai siitä Euroopan arvostetuimman musiikkipalkinnon Kultaisen leijonan.^[8] Kappale oli myös ensimmäinen, jossa päävokalistina toimi Ken Hensley.

Salisburya voidaan pitää yhtyeen progressiivisimpana albumina, jonka valmistuttua yhtye teki ensimmäisen Yhdysvaltojen kiertueensa. Kiertueella Uriah Heep soitti yhdysvaltalaisten Three Dog Nightin ja Steppenwolfin kanssa ja esiintyi ensimmäistä kertaa suurilla, kymmeniä tuhansia ihmisiä sisältäneillä keikkapaikoilla. Yhtyeellä oli jo uusi rumpali Ian Clarke (ex-Cressida), joka korvasi Salisburyn äänitysten jälkeen lähteneen Bakerin.

 

Yhtyeen seuraava levy, kesällä 1971 julkaistu Look at Yourself, kasvatti edelleen Uriah Heepin suosiota. Levyn tunnetuimmat klassikot ovat sen nimikappale ja eeppinen, yli kymmenminuuttinen "July Morning". Tässä vaiheessa Uriah Heepin tunnusmerkeiksi oli muodostunut David Byronin korkea falsetti yhdistettynä Mick Boxin kitaran wah wah -soundiin sekä Ken Hensleyn Hammond-urkuihin. Isossa-Britanniassa Uriah Heepin suosio ei vieläkään ollut manner-Euroopan veroista, mutta levy myi hopeaa ja oli yhtyeen ensimmäinen brittilistalle noussut albumi, sijoittuen sijalle 39.^[9] Myös Yhdysvalloissa albumi myi hopealevyn arvoisesti (Billboard -listasijoitus 93.). Look at Yourselfin myötä yhtye löysi musiikissaan koherenssin ja aiempaa selvemmän suunnan musiikillisille pyrkimyksilleen.^[10]

Marraskuussa 1971 rumpali Lee Kerslake (ex-The Gods, Toe Fat ja National Head Band) liittyi yhtyeeseen ja täytti paikan, jossa aiempina vuosina oli ollut paljon vaihtuvuutta. Yhtyeen basisti ja alkuperäisjäsen Paul Newton erotettiin yhtyeestä Look at Yourselfin ilmestyttyä. Seuraaja Mark Clarke (ex-Colosseum) oli yhtyeessä vain muutamia kuukausia ja erosi siitä kesken Yhdysvaltain-kiertueen. Hän ehti kuitenkin säveltää yhdessä Ken Hensleyn kanssa tulevalle studioalbumille kappaleen "The Wizard", mistä tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä. Clarken tilalle tuli The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain. Ryhmää Box, Byron, Hensley, Thain ja Kerslake on usein pidetty parhaimpana Uriah Heep -kokoonpanona.^[11]

Vuonna 1972 ilmestynyt Uriah Heepin neljäs studioalbumi Demons and Wizards oli suurmenestys. Levyä myytiin runsaasti ympäri maailmaa ja yhtyeen suosio kasvoi maailmanlaajuiseksi. Yhtyeen suosio nousi huippuunsa esimerkiksi Suomessa, jossa albumi oli listaykkösenä 14 viikkoa.^[12] Yhdysvalloissa Uriah Heep sai pitkään haluamansa suuren läpimurron, kun levy nousi sijalle 23. Myös musiikkikriitikot pitivät levystä ja antoivat sille myönteistä palautetta.^[13] Myöhemmin levy on saanut klassikon statuksen yhtenä yhtyeen vahvimmista kokonaisuuksista. Demons and Wizards sisältää Uriah Heepin tunnetuimman menestyskappaleen "Easy Livin'". Kappaleet, kuten "Rainbow Demon", "The Wizard" ja "Traveller in Time" yhdessä taiteilija Roger Deanin kuvittaman fantasiapainotteisen levynkannen ohella yhdistivät Uriah Heepin mystiikkaan. Yhtyeen tietoisesta pyrkimisestä tähän aihepiiriin voi olla montaa mieltä; Ken Hensley toteaa levynkannessa, että albumi on kokoelma lauluja, joiden nauhoittaminen oli meille mukavaa.^[14]

Vuonna 1972 Uriah Heep esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa kolmatta kertaa järjestetyn Ruisrockin pääesiintyjänä^[15]. Samana vuonna se valittiin Suosikki-lehden äänestyksessä Suomen suosituimmaksi ulkomaiseksi yhtyeeksi. Loppuvuodesta 1972 ilmestyi vielä The Magician’s Birthday -studioalbumi, joka jatkoi lyriikoiltaan pitkälti mystiikka- ja fantasiahenkistä linjaa. Levy oli edeltäjänsä tavoin useassa maassa yksi vuoden myydyimpiä levyjä. Roger Dean taiteili jälleen albumin kannet. Ken Hensley halusi tehdä levystä konseptialbumin, mutta se ei toteutunut levy-yhtiön painostettua julkaisemaan uusi levy mahdollisimman nopeasti.

 

Vuonna 1973 Uriah Heepiltä ilmestyi jälleen kaksi levyä; ensin konserttiohjelman muotoon pakattu tuplalive-LP Uriah Heep Live, josta Uriah Heepiä yhdellä ensimmäisistä kiertueistaan lämmitellyt Kiss sai Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn mukaan ideansa läpimurtolevynsä Alive!:n (1975) tekemiseen^lähde?, ja myöhemmin syksymmällä studioalbumi Sweet Freedom. Edeltävien julkaisujen luomaa menestystä jatkanut Sweet Freedom oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka levytettiin verotussyistä ulkomailla, Ranskan Chateau d' Herouvillessä. Myöhemmin mm. Ken Hensley ja Mick Box ovat kommentoineet, ettei ulkomailla levyttäminen tehnyt hyvää yhtyeen henkilökemioille. Sweet Freedomin tunnetuin kappale on "Stealin'", joka muun muassa menestyi singlenä Yhdysvalloissa.

Seuraava julkaisu äänitettiin talvella 1974 Saksan Münchenissä, jo kuuluisilla Giorgio Moroderin Musicland -studioilla, jonne pian Uriah Heepin jälkeen päätyivät myös Deep Purple (Stormbringer, 1974) ja Led Zeppelin (Presence, 1976). Wonderworld-albumia tukenut maailmankiertue sai ensi-iltansa Helsingissä. Positiivista palautetta Ken Hensleyn uni- ja valvetiloja käsitelleistä sanoituksista saanut levy kärsi yhtyeen riitaantuneista väleistä sekä henkilökohtaisista alkoholiin ja huumausaineisiin liittyneistä ongelmista. Suurimmat päihdeongelmat olivat basisti Gary Thainilla, joka jo kärsi ailahtelevasta terveydentilastaan. Ongelmista huolimatta levymyynti säilyi hyvänä, vaikkakin oli hieman taittunut parin vuoden takaisista luvuista (Wonderworld Britanniassa listalla 23., Yhdysvalloissa 38^[16].). Vuonna 1975 Gary Thain erotettiin, ja historiaperspektiivissä tämä merkitsi Uriah Heepin pitkäaikaisen ja myöhemmin klassiseksi kutsutun kokoonpanon loppua. Thain kuoli vuoden 1975 joulukuussa heroiinin yliannostukseen, 27-vuotiaana.^[17]

Uriah Heepin suosio ei kääntynyt laskuun Thainin erottamisen myötä. Yhtye saavutti suosionsa huipun kotimaassaan, kun vuoden 1975 Return to Fantasy -levy julkaistiin. Pitkästä aikaa kotimaassa äänitetyllä, edeltäjäänsä hiotummalla levyllä bassoa soitti erittäin arvostettu, juuri ennen Uriah Heepiin liittymistään Bryan Ferryn taiderockyhtye Roxy Musicissa soittanut, aiemmin Familyn ja King Crimsonin jäsenenä tunnettu John Wetton, joka myöhemmin 1980-luvulla oli suurta menestystä saaneen Asia-yhtyeen avainhahmoja. Ison-Britannian listoilla levy nousi seitsemänneksi, mikä on Heepin kautta aikain korkein listasijoitus kotimaassaan. Yhdysvalloissa yhtyeen suosion kasvu oli sen sijaan pysähtynyt Wonderworld -kiertueen myötä, eikä Return to Fantasy enää menestynyt listalla edeltäjiensä tapaan.

Kasvava menestys kotimaassa ja menestyksen jatkuminen Euroopassa ja muualla maailmassa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta, ei estänyt yhtyeen sisäisten riitojen pahenemista. Vedenjakaja oli vuosi 1976, jolloin julkaistiin yhtyeen pitkälti itse tuottama studioalbumi High and Mighty, joka erosi tyyliltään totutusta, Gerry Bronin tuottamasta Uriah Heepistä. Listamenestys jäi huomattavasti edellisten viiden studioalbumin tasosta ja levy jäi samalla David Byronin viimeiseksi Uriah Heep -albumiksi. Byron erotettiin henkilökohtaisten erimielisyyksien ja lisääntyneen alkoholin käytön takia. Erottaminen merkitsi yhtyeelle suurta muutosta, sillä David Byronin ääni oli ollut keskeisessä asemassa Uriah Heepin nousussa maailmanmaineeseen. Myös paljon huomiota Heepille tuonut Wetton lähti Byronin mukana.

Ken Hensley kommentoi vuonna 1978 annetussa haastattelussa, että "hän (David Byron) oli paras laulaja vuonna 1973, mutta hänestä tuli myöhemmin hirviö".^[18] Myöhemmin Hensley kuitenkin totesi Byronin erottamisen olleen virhe.^[19]

 

Uriah Heep selvisi rockkuvioita rusentaneen punkin nousun kanssa samaan aikaan tapahtuneesta levymyyntinsä laskusta ja näkyvimmän kasvonsa, vokalistinsa vaihdoksesta olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin. David Byronin korvaajaksi löytyi aikaisemmin muun muassa Les Humphries Singersissä ja Lucifer's Friendissä laulanut John Lawton. Basistiksi Heep sai jälleen suurnimen, kun nelikieliseen tarttui aiemmin muun muassa David Bowien The Spiders from Mars -yhtyeessä soittanut Trevor Bolder.

Epämuodikkaaksi käymässä olleeseen heavy rockiin assosioitu Uriah Heep oli kuitenkin pakotettu hakemaan uusia tuulia, kun sekä disko että punk vaikuttivat voimakkaasti 1970-luvun loppupuolen musiikkiteollisuuteen. John Lawtonin Uriah Heep -aikana (1976–1979) eritoten Ken Hensleyn sävellykset muuttuivat varsinaisesta heavystä ja progesta enemmän suoraviivaisemman rockin, AOR:n ja popin suuntaan. Yhtyeen suosio nousi tänä aikakautena huippuunsa Keski-Euroopassa, mutta Britteinsaarilla ja Yhdysvalloissa levymyynti ei kohonnut enää 1970-luvun alkupuolen ja puolen välin menestyslevyjen tasolle. Lawtonin aikana yhtye sai paljon uusia faneja, mutta menetti myös vanhoja, joille Uriah Heepin musiikissa tapahtuneet muutokset olivat liikaa.

Ensimmäinen Lawtonin kanssa julkaistu studioalbumi Firefly (1977) esitteli musiikillisesti uudistuneen Uriah Heepin, sillä se oli yhtyeen aiempaa tuotantoa kevyempi ja popmaisempi.^[20] Firefly sai positiivista palautetta kriitikoilta ja Uriah Heepin tulevaisuus näytti High and Mightyn kaupallisen flopin ja Byronin potkujen jälkeen positiiviselta.^lähde? Seuraavalla kahdella studioalbumilla, Innocent Victim (1977) ja Fallen Angel (1978), musiikki eteni yhä kaupallisempaan ja kevyempään suuntaan. Innocent Victimiltä julkaistu, yhtyeen suurimmaksi hitiksi manner-Euroopassa 1978 kohonnut "Free Me" jakoi mielipiteitä myös yhtyeen sisällä. Etenkään Lawton ei halunnut Uriah Heepin jatkavan AOR -tyylisen musiikin tekoa^[21], toisin kuin Hensley, joka pääasiassa vastasi sävellystyöstä.

Musiikilliset erimielisyydet johtivat Lawtonin aikakauden loppumiseen 1979. Myös rumpali vaihtui, kun Lee Kerslake erosi lähteäkseen mukaan Ozzy Osbournen soolouran maailmanmaineen pohjustaneille ensimmäisille soololevyille ja kiertueille. Kerslake ei ollut hyväksynyt Hensleyn kasvanutta musiikillista valtaa yhtyeessä, joka näkyi sävellystyön lisäksi myös albumien tuotannossa. Hensley toimi Gerry Bronin rinnalla toisena tuottajana Uriah Heepin kahdella viimeisimmällä levyllä.

Uudeksi rumpaliksi tuli Chris Slade (ex-Manfred Mann's Earth Band). Ken Hensleyn vastustuksesta huolimatta seuraava laulaja oli aiemmin Lone Starissa ollut John Sloman, jonka laulutapa poikkesi Uriah Heepin aiemmista vokalisteista. Heep julkaisi vuonna 1980 Conquest-albumin, joka osoitti yhtyeen musiikillisen uudistumiskyvyn. Brittilistalla ajanmukaisena pidetty, positiivista kritiikkiä saanut levy nousi sijalle 37, mikä oli yhtyeen paras listasijoitus saarivaltiossa sitten huippuvuoden 1975. Menestys yhtyeen kotimaassa ei kuitenkaan parantanut miehistön sisäisiä välejä. Yhtyeen uuteen musiikkiin ja eritoten vokalisti John Slomaniin turhautuneena Ken Hensley erosi kesken levynjulkaisukiertuetta. Hän ei pitänyt Slomanin tulkinnoista etenkään vanhemmissa Heep-kappaleissa. Hensley useaan otteeseen jälkikäteen osoitti hämmästystään siitä, että yhtye otti hänen suosikkinsa Peter Goalbyn laulajakseen sitten, kun hän oli lähtenyt Uriah Heepistä. Hän kannatti Goalbya vokalistiksi jo Lawtonin lähdön jälkeen.

Ken Hensleyn ero oli useita miehistönvaihdoksia kokeneelle Uriah Heepille merkittävin henkilömuutos, mitä yhtyeelle oli sen kymmenvuotisen uran aikana tapahtunut. Uriah Heep oli saavuttanut kansainvälisen menestyksensä Ken Hensleyn kirjoittamilla kappaleilla, mutta Hensleyn dominanssi peilautui yhtyeen kemioihin myös negatiivisesti. Hensleyn tilalle hankittiin kanadalainen Greg Dechert ja uusi kokoonpano jatkoi kiertuetta, joka loppui kuitenkin melko nopeasti syksyllä 1980. Sloman erosi yhtyeestä siirtyen soolouralle. Mick Box ja Trevor Bolder pyysivät David Byronia takaisin ilman tähän turhautunutta Hensleytä jatkavaan Uriah Heepiin huonoin tuloksin; Byron kieltäytyi, koska oli juuri perustanut The Byron Band -yhtyeen. Trevor Bolder siirtyi Wishbone Ashiin ja se näytti merkitsevän Uriah Heepin yli kymmenvuotisen uran loppua. Mitään virallista tiedotetta yhtyeen hajoamisesta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Uriah Heepin kautta maailmanmaineeseen nousseen David Byronin kohtalona oli epäonnistua sekä alkoholismista parantumisessaan että soolourallaan. Hän teki muun muassa ex-Wings rumpali Geoff Brittonin ja ex-Humble Pie -kitaristi Clem Clempsonin kanssa rockin uudeksi superyhtyeeksi mainostetun Rough Diamond -yhtyeensä samannimisen albumin heti Uriah Heepistä potkut saatuaan vuonna 1977, Baby Faced Killer -sooloalbumin 1978 ja The Byron Bandin-yhtyeen kanssa levytetyn On the Rocks -albumin vuonna 1981 ilman sanottavampaa kaupallista menestystä. David Byron kuoli 38-vuotiaana vuonna 1985. Kuolemaan johtanut sydänkohtaus oli seurausta pitkään jatkuneesta alkoholin väärinkäytöstä. David Byronin lahjoihin uskottiin loppuun saakka. Hänen soolouraansa viimeisistä elvytyksistä vuodelta 1984 muistoiksi jääneissä, 2008 julkaistuissa nauhoituksissa hänen äänensä oli edelleen huippukunnossa. David Byronin kuolema oli šokki muun muassa Ken Hensleylle. Hän erosi uutisen kuultuaan Blackfoot -yhtyeestä ja vetäytyi muusikon uraltaan vuosiksi. Hensleyn ajan Uriah Heep -reunionista on haaveiltu 1980-luvulta lähtien, vaikka Hensley kommentoi jo 1985 ja lukuisia kertoja myöhemminkin, ettei sitä ilman David Byronia ja Gary Thainia voida koskaan toteuttaa. Kuolemaansa asti Ken Hensley levytti ja esiintyi sooloartistina aktiivisesti omalla urallaan, joskin Heepiä pienemmällä skaalalla ja vaihtelevilla kokoonpanoilla.

Uriah Heepin hajoaminen ei ollut lopullinen, vaan yhtye teki paluun musiikkimaailmaan vuonna 1982. Mick Box, joka oli käytännössä yhtyeen ainoa jäsen, oli suostutellut Lee Kerslaken takaisin yhtyeeseen ja alkoi rakentaa uutta Uriah Heepiä heidän ympärilleen. Samalla Boxista muodostui yhtyeen sisäinen johtohahmo. Basistiksi tuli Bob Daisley, joka oli aiemmin soittanut muun muassa Rainbow'ssa. Uusi kosketinsoittaja oli The Heavy Metal Kids ja Lion- yhtyeissä soittanut John Sinclair. Laulaja saatiin Trapezen Peter Goalbystä, jonka Ken Hensley olisi halunnut laulajaksi muutamaa vuotta aiemmin John Slomanin sijasta.

Abominog -albumin myötä Uriah Heep siirtyi aivan uuteen vaiheeseen. Levy oli onnistunut comeback-levy sisältäen hitin. "That's The Way That It Is" -kappaleesta tehdyn videon myötä Uriah Heep sai näkyvyyttä muun muassa Music Televisionilla ja esiintyi jälleen suurilla areenoilla. Nykyään useat musiikkikriitikot ovat alkaneet arvostaa Abominog -levyä yhtenä 1980-luvun parhaista hard rock -julkaisuista.^[22]

Peter Goalbyn aikana yhtye teki kolme studioalbumia. Equator-albumin (1985) äänimaailma kärsi huonosta miksauksesta; tarkoituksena oli alun perin luoda Uriah Heepille kaupallisempi soundi. Tämä levy oli viimeinen, jossa Goalby lauloi; Abominogin ja Equatorin välissä oli julkaistu Head First -albumi vuonna 1983. Se menestyi kohtalaisesti, vaikkei yltänyt aivan Abominogin myyntilukuihin. Head First -levynjulkaisukiertueen aikana tapahtui soittajavaihdos, kun Bob Daisley jätti Uriah Heepin ja siirtyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Daisleyn tilalle palasi Trevor Bolder, joka oli yhtyeessä yhtämittaisesti siitä asti aina kuolemaansa vuonna 2013.

Goalbyn kohtaloksi koituivat ääniongelmat, joiden takia hän lähti yhtyeestä loppuvuodesta 1985. Pian tämän jälkeen erosi myös John Sinclair. Hänet korvasi muun muassa Grand Prix ja Sweet -yhtyeissä musisoinut Phil Lanzon. Uusi laulaja oli Steff Fontaine, jonka ura yhtyeessä oli lyhyt. Hänet erotettiin noin kahden kuukauden kuluttua epäluotettavuuden takia. Fontainen korvasi entinen Praying Mantis ja Stratus -laulaja Bernie Shaw. Hän täydensi kokoonpanon, joka pysyi samana yli 20 vuotta vuoteen 2007 asti. Kokoonpano on Uriah Heepin historian pitkäikäisin^[23].

Uudistuneen ryhmän ensimmäiseksi kohokohdaksi nousivat joukuussa 1987 järjestetyt Moskovan konsertit. Yhtye oli ensimmäinen länsimaalainen rockyhtye, joka soitti Neuvostoliitossa. Se avasi samalla tien muille länsimaisille yhtyeille. Uriah Heepin Moskovan konsertit olivat menestyksiä, ja yhtye soitti kymmenenä perättäisenä iltana yli 180 000 kuulijalle Moskovan olympiastadionilla.^[24][25] Uriah Heep oli vierailunsa ajan hyvin näkyvästi esillä Neuvostoliiton tiedotusvälineissä, ja syntynyttä innostusta voi verrata jopa 1960-luvun beatlemaniaan. Yhtye julkaisi konserteista kootun livelevyn vuonna 1988, joka sai nimen Live in Moscow.

 

Vuonna 1989 ilmestyi uuden kokoonpanon ensimmäinen studiolevy, Raging Silence, joka jatkoi tyylillisesti 1980-luvun edeltäjiensä linjaa. Yhtye alkoi tuolloin kärsiä levy-yhtiöön liittyneistä ongelmista, jotka muutaman seuraavan vuoden aikana vaikuttivat paljon sen näkyvyyteen. Levyjen mainonta oli heikkoa. Different World (1991) jouduttiin levy-yhtiön takia äänittämään hyvin nopeasti, vaikka kappaleita ei juuri oltu ehditty tehdä studioon mennessä. Tuottajana toimi basisti Bolder. Yhtyeen omasta mielestä levy on kokoonpanon heikoin ja Mick Box on myöntänyt albumilla olleen joitain suoranaisia täytekappaleita. Different Worldista lähtien yhtyeen sävellystöistä ovat vastanneet lähes yksinomaan Trevor Bolder, Phil Lanzon ja Mick Box.

Levy-yhtiön aiheuttamista ongelmista huolimatta yhtye jatkoi tiivistä konsertointia ympäri maailmaa. Tämän välivaiheen jälkeen Mick Box otti kokonaan johtoonsa Heepin finanssi-ja talousasiat, kuten sopimukset ja levynjulkaisut. Vuonna 1995 ilmestyi Sea of Light, joka esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen. Kyseisellä albumilla yhtye palasi progressiiviseempaan ilmaisuun. Kannet teki kolmannen kerran englantilainen Roger Dean. Vuonna 1998 julkaistu Sonic Origami jatkoi edeltäjänsä aikaisempaa progressiivisempaa linjaa verrattuna 1980-luvun tuotantoon. Uriah Heep on 1990–2000-luvuilla julkaissut lisäksi useita livealbumeita ja DVD -julkaisuja. Yhtyeen suosio Euroopassa on säilynyt hyvänä sen perinteisillä kannatusalueilla, etenkin Pohjoismaissa, Keski- ja Itä-Euroopassa.

Rumpali Lee Kerslaken ilmoitettiin 31. tammikuuta 2007 eroavan yhtyeestä terveysongelmien takia.^[26] 16. maaliskuuta yhtye ilmoitti, että sen uusi rumpali on Russell Gilbrook.^[27] Gilbrookin livedebyytti Uriah Heepissä tapahtui 14. huhtikuuta 2007, kun yhtye esiintyi Suomessa, Vuokatin Katinkullassa. Uusi studioalbumi Wake the Sleeper julkaistiin lopulta kesäkuussa 2008 ja se sai osakseen myönteistä palautetta kriitikoilta.

Vuonna 2009 yhtyeen perustamisesta oli kulunut neljäkymmentä vuotta ja sen kunniaksi Uriah Heep julkaisi lokakuussa albumin Celebration. Kyseessä on erikoisjulkaisu, joka sisältää uusia studioversioita yhtyeen vanhoista klassikoista sekä kaksi täysin uutta kappaletta. Lisäksi albumin Deluxe -painos sisältää DVD:n, joka on kuvattu konsertissa vuoden 2009 Sweden Rock Festivalilla. Vuoden 2011 huhtikuussa julkaistiin studioalbumi Into the Wild, jota myytiin Suomessa parhaimmillaan virallisen listan sijalle 31 oikeuttava määrä. Samalla se oli ensimmäinen Suomen listalle noussut Uriah Heepin studioalbumi yli kolmeen vuosikymmeneen.

Yhtyeen pitkäaikainen basisti Trevor Bolder kuoli haimasyöpään 21. toukokuuta 2013.^[28] Hänet oli jo maaliskuussa 2013 korvannut Davey Rimmer.^[29]

Uriah Heepin järjestyksessään 24. studioalbumi Outsider julkaistiin kesäkuussa 2014.^[30]

15. lokakuuta 2015 Uriah Heep esiintyi yhdessä kahden klassiseen kokoonpanoon kuuluneen jäsenen (Ken Hensley ja Lee Kerslake) kanssa kahden tunnin konsertissa paikassa Crocus City Hall, Moskovassa, Venäjällä. Kerslake kuoli syyskuussa 2020 ja Hensley kaksi kuukautta myöhemmin marraskuussa.

Uriah Heepin 25. studioalbumi Living the Dream julkaistiin 14. syyskuuta 2018.^[31] Sitä seuraava Chaos & Colour ilmestyy 27. tammikuuta 2023.^[32]

Yhtye ilmoitti syyskuussa 2024 aloittavansa seuraavan vuoden helmikuussa jäähyväiskiertueen nimellä The Magician’s Farewell.^[33]

 

Uriah Heepiä pidetään yhtenä progressiivisen rockin ja hard rockin tärkeimmistä vaikuttajista.^[34] Kun puhutaan heavy rockin merkittävimmistä alullepanijoista, on tavallista, että mainitaan joko kolme tai neljä yhtyettä. Kun puhutaan kolmesta, mainitaan yleensä Led Zeppelin, Black Sabbath, Deep Purple ja kun neljästä, lisätään joukkoon Uriah Heep. Yhtye on helppo nimetä yhdeksi rocksitkeyden maailmanmestareista. Vaikka Uriah Heep on kokenut yli 30 jäsenvaihdosta, se on ainoana heavy rockin alkuaikojen suurnimistä toiminut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta. Uriah Heep jatkaa yhä levyttämistä ja konsertointia ympäri maailmaa.

Uriah Heepille on läpi sen vaihtelevan uran ja musiikin ollut ominaista, että se yhdistelee lauluharmonioita, koskettimia, melodisia bassokuvioita ja toisinaan myös akustisia instrumentteja rockmusiikkiin raskaimpiin elementteihin. Yhtyettä on ollut esimerkiksi Black Sabbathiin verrattuna mahdotonta sijoittaa vain yhteen musiikilliseen kategoriaan. Uriah Heepin sävellykset ja etenkin sovitukset olivat aikansa heavy rockin rinnalla usein monimutkaisia, kun taas progressiivisen rockin suunnalta Uriah Heep vaikutti enemmän heavy rockilta. Kategorisointia ei helpottanut, että monet Uriah Heepin suurimmista hiteistä (esim. ”Lady in Black”, ”Free Me” ja "The Wizard") olivat akustispainotteisina tarpeeksi kaukana heavyrockista tuottaakseen radiosoiton kautta singleihin ihastuneille pop-faneille suuria yllätyksiä albumiostoksilla.

Uriah Heepillä on ollut vaikutuksensa heavy rock -yhtyeiden musiikin, soundin, fantasiapainotteisen rocklyriikan, toimintatapojen ja imagon synnyssä ja kehityksessä. Yhtyeen alkuperäinen vokalisti David Byron (1947-1985) edusti teatraalisuuksineen, falsetteineen, vibraattoineen ja yleisönhallintakykyineen 1970-luvun frontmanien arkkityyppiä. Alkuperäinen kosketinsoittaja Ken Hensley loi soundin, jota amerikkalaisen W.A.S.P.-yhtyeen johtaja Blackie Lawless on kuvannut "heavy rockin sääntökirjaksi". Yhtyeessä ainoana alkuperäisjäsenenä jatkava Mick Box on yksi maailman tunnetuimmista wahwah-efektiä soitossaan hyödyntävistä kitaristeista. Pitkään rumpuja Uriah Heepissä soittanut Lee Kerslake loi maailmanmaineen myös Ozzy Osbournen ensimmäisen sooloyhtyeen riveissä. Basistit Gary Thain (1948-75), John Wetton (Heepin ohella m. Asia, Roxy Music ja UK), Trevor Bolder (Heepin ohella mm. David Bowien Spiders From Mars ja Bob Daisley (Heepin ohella mm. Black Sabbath, Ozzy Osbourne, Rainbow ja Gary Moore) kuuluvat kaikki rockmaailman arvostetuimpiin.

Uriah Heepin vaikutteita omassa musiikissaan ja kaupallisessa toiminnassaan ovat huomioineet lukemattomat muusikot, joista muutamat ovat menestyneet selvästi Uriah Heepiä paremmin kaupallisesti. Heepillä on ollut vaikutuksensa mm. brittiläisen Queen-yhtyeen lauluharmoniapainotteiseen soundiin ja yhdysvaltalaisen Kiss-yhtyeen nousuun maailmanmaineeseen. Kiss mm. lämmitteli yhdellä ensimmäisistä kiertueistaan Uriah Heepiä (tilanne toistui päinvastaisessa esiintymisjärjestyksessä kun Kiss oli lyönyt läpi) ja löysi idean läpimurtoalbuminsa Alive!:n kokoamiseen pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Uriah Heep Live -albumista.

Markkinoinnilla ja kaupallisuudella on oma osuutensa Uriah Heepin merkityksessä ja arvostuksessa. 1970-luvulla Uriah Heepin levy-yhtiö Bronze Records, jota johti yhtyeen menestyneimmät albumit tuottanut Gerry Bron, markkinoi yhtyettä tuoan ajan mittapuulla suhteellisen aggressiivisesti, mikä ajoittain tuotti uskottavuusongelmia. Kaupallisen menestyksen ajoittumisella on myös oma osuutensa Uriah Heepin arvostuksessa. Esimerkiksi Suomessa Uriah Heep saavutti suosionsa huipun jo 1971-1972, kun Look at Yourself, Demons and Wizards ja The Magician’s Birthday -albumit olivat listaykkösinä yhteensä 21 viikkoa ja yhtye tähditti Ruisrockia pääesiintyjänä 1972 (uudelleen 1978). Britanniassa piikki tapahtui vasta 1975 (jolloin Return to Fantasy saavutti albumilistan sijan 7), selvästi muita merkittävimpiä 1970-luvun heavy-yhtyeitä myöhemmin. Suomessa ja Yhdysvalloissa, jossa Uriah Heep menestyi esimerkiksi Britannian ykkösbändi Sladea paremmin 1972–74, listasijoitukset alkoivat 1975 jo pudota.

Britanniassa Uriah Heepin asema top ten -yhtyeenä jäi lyhyeksi, eikä yhtye aikoinaan noussut kotimaassaan Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen rinnalle neljänneksi "heavy rockin dinosaurukseksi". Arvostus kotimaassa on kuitenkin kehittynyt yhtyeen pitkän uran myötä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, Britannian ulkopuolisessa Euroopassa ja Australaasiassa Uriah Heep yleisesti lasketaan heavy rockin alkuajan merkittävimpiin yhtyeisiin. Uriah Heepin merkitys on ollut 1970-luvulta lähtien erittäin suuri myös rautaesiripun takana; vuonna 1987 Uriah Heep sai kunnian olla ensimmäinen merkittävä länsimainen rockyhtye, joka konsertoi Neuvostoliitossa. Maailmanlaajuisesti Uriah Heepiä pidetään yhtenä progressiivinen metallin kantaisistä. Etenkin Uriah Heepin 1970-luvun alkupuolen musiikki voidaan nähdä progressiivisena heavy metalina, vaikka yhtyeen useissa kappaleissa oli vaikutteita monista eri musiikkityyleistä.

Joka tapauksessa Uriah Heep kuuluu heavy rockin kehittäjiin ajan muiden suurnimien, Deep Purplen, Led Zeppelinin ja Black Sabbathin rinnalla, vaikka sen levymyynti on ollut edellä mainittuja yhtyeitä vähäisempää. Yhtyeen kappaleista Easy Livin', July Morning ja Gypsy tunnetaan yleisesti heavy rockin klassikkoina ja Lady In Black 1970-luvun popklassikkona.

Uriah Heepin albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 40 miljoonaa kappaletta.^[35] Eri albumien merkitystä on vaikeaa arvottaa; useimmin Heep-klassikoksi nostetaan studioalbumeista yhtyeen kansainvälisen läpimurron varmistanut Demons and Wizards (1972) ja livealbumeista Uriah Heep Live (1973). 1975 ilmestynyt Return to Fantasy nosti Uriah Heepin kotimaansa top teniin. 1980-luvulla Uriah Heepin uudistivat ja nostivat takaisin listoille albumit Abominog (1982) ja sen edeltäjä Conquest (1980). 1990-luvulla Sea of Light (1995) keräsi eniten kiitosta faneilta ja uudella vuosituhannella Uriah Heep teki paluun progressiivisen heavy rockin juurille albumilla Wake the Sleeper (2008). Oman mainintansa ansaitsee myös sittemmin klassikoksi kohonnut debyyttialbumi Very 'eavy... very 'umble, jonka Rolling Stone -lehden kriitikko Melissa Mills lyttäsi vuonna 1970 myös klassikoksi myöhemmin kohonneella kommentilla "if this group makes it, I'll have to commit suicide".

• Mick Box – kitara/laulu 1969–
• Bernie Shaw – laulu 1986–
• Phil Lanzon – kosketinsoittimet/laulu 1986–
• Russell Gilbrook – rummut/laulu 2007–
• Davey Rimmer – bassokitara 2013– ^[36]

Pääartikkeli: Uriah Heepin diskografia

• Järvinen, Mika: Easy Livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970–1980. Johnny Kniga, 2013.

• Angel, Jørgen: The Photobook – Uriah Heep Golden Years – 1974–76 photographed by Jørgen Angel (Alkusanat kirjoittanut Ken Hensley) (Krispin & Eickhoff, 1999), ISBN 3-00-004329-2
• Järvinen, Mika: Easy Livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970–1980. Johnny Kniga, 2013. ISBN 978-951-0-39014-6
• Ling, Dave: Wizards and Demons (Classic Rock Productions, 2003) ISBN 0-9543743-0-4
• Mann, Ronn & Steagall, Mac: Tales of Heeplore (CHA Publications, 2002) ISBN 978-1-4116-0194-9

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uriah Heep Wikimedia Commonsissa

• Yhtyeen virallinen kotisivu
• Uriah Heep Suomi Finland ry - virallinen suomalainen fan club
• virallinen Uriah Heep diskografia
• Uriah Heep Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• David Byronin virallinen tribuuttisivusto (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ken Hensleyn kotisivut
• Mick Boxin kotisivut
• Ylen Elävä arkisto: Kiitetty ja kiistelty Uriah Heep