Jemenin historia

Jemen on yksi Lähi-idän vanhimmista asutuskeskuksista. Sen alueelle kehittyi seemiläisten kansojen maata viljeleviä yhdyskuntia arviolta 2000 eaa. Jemen sijaitsi jo varhain merkittävien kauppareittien varrella, minkä ansiosta alueelle syntyi vauraita kaupunkeja.^[13] Alueella vaikutti tällä aikakaudella voimakkaita ja vauraita kaupunkivaltioita, joiden vauraus perustui suurelta osin heidän hallitsemansa maan suitsukkeiden ja mirhan tuotannosta. Nämä olivat kaksi antiikin maailman arvostetuinta hyödykettä. Kauppareitistä käytettiin nimitystä suitsuketie.^[14][1] Vastaavasti nykyisen Jemenin aluelle tuotiin Etelä-Aasiasta erilaisia mausteita ja Itä-Afrikasta norsunluuta ja strutsinsulkia.^[14]

800 eaa. – 500 jaa. välisenä aikana Jemenissä vaikuttivat Minaeanin, Saban, Himyarin, Qatabanin, Hadramautin ja Ausanin kuningaskunnat, jotka ylläpitivät tuottoisaa maustekauppaa.^[15][14]

 

 

Voimakkaimmaksi näistä nousi Saban kuningaskunta, jonka menestys mainitaan sekä Raamatussa että Koraanissa. Sen maine perustuu monimutkaiseen kastelujärjestelmään, jonka keskiössä oli Maribin pato. Sen rauniot ovat edelleen nähtävissä. Arkeologit ja kielitieteilijät uskovat, että kastelu on alkanut jo 2000-luvulla eaa., paljon ennen sabalaisten aikaa. Suuri Maribin pato rakennettiin noin 700-luvulla eaa., vaikka pienempiä patoja saattoi olla olemassa aiemminkin. Padon ansiosta satunnaisten rankkasateiden aiheuttamien tulvien vesi saatiin talteen Maribin takana sijaitsevilta vuorilta.^[1]

Kerätty vesi jaettiin kanavien kautta kastelemaan maatalouskompleksia, joka saattoi ylläpitää suurta sivilisaatiota. Sen väkiluku oli enimmillään noin 300 000 henkeä. Nykyisin Maribin alueella asuu noin 20 000 asukasta. Sabalaisella sivilisaatiolla oli vahvat instituutiot ja sen hallinto kesti vuosisatoja. Toisinaan naapurivaltakunnat, Minaean pohjoisessa, Hadramaut idässä ja Himyar lännessä, yrittivät haastaa Saban mahdin, mutta Saba säilyi alueen voimakkaimpana valtakuntana 100-luvulle jaa.^[1]

Muinaisen Jemenin alueen valtakunnat tunnettiin muinaisessa Välimeren maailmassa.^[14] Roomalaiset kutsuivat aluetta nimellä ”Arabia Felix” (”Onnellinen Arabia”) maustekaupan tuottaman vaurauden vuoksi.^[15] Rooman keisari Augustus lähetti vuonna 26 eaa. retkikunnan valtaamaan Arabia Felixin ja turvaamaan alueen kaupan Roomalle. Egyptin prefektin Aelius Galluksen komentama retkikunta kuitenkin epäonnistui.^[16]

Roomalaisten vaikutus Punaisella merellä kasvoi ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Heidän merenkulkutaitonsa myötä he pääsivät luksushyödykkeiden perässä suoraan Etelä-Aasian ja Itä-Afrikan satamiin, eikä nykyisen Jemenin aluetta ollut enää tarve käyttää kauttakulkupaikkana. Tämän myötä alue ajautui vähitellen taantumaan, ja laajojen kaupunkien ylläpito kävi mahdottomaksi.^[14] Myös intialaiset merenkävijät oppivat hyödyntämään monsuunituulia, mikä avasi vaihtoehtoisen merireitin Levantin alueelle, jolloin voitiin välttää pitkä ja vaivalloinen suitsuketie. Tämä sai Jemenin alueen väestön siirtymään länteen päin kauppareittien siirtyessä.^[1] Myös suitsukkeiden käyttö väheni. Tämä johtui roomalaisten rituaalien vähenemisestä, sillä kristinuskossa näitä tapoja pidettiin pakanallisina. Näistä syistä Saban kuningaskunnan merkitys väheni, ja Himyarin kuningaskunta alkoi kohota alueen voimakkaimmaksi mahdiksi.^[1]

Lopullinen kuolinisku Maribin alueen sivilisaatiolle oli Maribin padon tuhotuminen 500-luvulla.^[14] Romahtaminen johtui luultavasti ylläpidon laiminlyönnistä ja sedimenttien kertymisestä patoaltaaseen. Tuhon syyksi on esitetty myös maanjäristystä. Joka tapauksessa padon romahdus päätti Saban kuningaskunnan menestyksen ajan. Tulvavedet veivät pois suuren osan Saban fyysisistä todisteista.^[1]

Himyarin kuningaskunnan pääkaupunki oli Zafar, lähellä nykyistä Yarimin kaupunkia. Himyarin hallitsijat yhdistivät menestyksekkäästi alueen aavikko- ja vuoristoheimot. Nykyään jemeniläiset historioitsijat pitävät tätä aikakautta modernin Jemenin alkuna. Tänä aikana alueella kasvoivat ulkoiset vaikutteet, pääasiassa kristinuskon ja juutalaisuuden johdosta.^[1] Viimeinen Himyar-kuningas Dhu Nuwas kääntyi juutalaiseksi ja hän toimeenpani alueella kristittyjen joukkomurhan. Tämä teko koitui lopulta hänen kohtalokseen, sillä vainoista selviytyneet pyysivät apua Bysantin keisarilta. Tämä järjesti armeijan Punaisen meren toiselta puolelta Aksumin valtakunnasta kristittyjen tueksi. Aksumin armeija hyökkäsi Himyarin valtakuntaan ja suoritti juutalaisten verilöylyn. Dhu Nuwas surmattiin ja Himyar tuhoutui. Aksumin kuningas Abraha, otti alueen omaan hallintaansa. Hän pyrki laajentamaan valtaansa yhä pohjoisemmaksi, mutta valloitusyritys epäonnistui. Koraani kertoo, että Abrahan armeija piiritti Mekkaa, mutta Jumalan avulla valloitusyritys epäonnistui.^[1][14]

Abrahan joukkojen valloittama Himyarin kuningaskunta liittoutui Persiaa hallinneen Sassanididynastian hallitsijan, Khusrau I:n kanssa aksumilaisten pois ajamiseksi. Suuri sassanidiarmeija ajoi aksumilaiset pois ja Sassanidit valloittivat Jemenin ja alkoivat hallita sitä valtakuntaansa kuuluvana satraappina.^[1][14]

Islam levisi Jemenin alueella helposti ja nopeasti. Tätä edesauttoivat vuosisadan mittaiden talouden taantuma, sekä juutalaisten ja kristittyjen toimeenpanemat julmuudet.^[2] Jemenin viimeinen persialainen satraappi kääntyi islamiin ilmeisesti vuonna 628 ja hyväksyi muslimiyhteisön poliittisen vallan.^[14] Jemenin kaksi kuuluisinta moskeijaa, Sanaassa sijaitseva suurmoskeija ja lähellä Taizia sijaitseva Al-Janadin moskeija, ovat peräisin tältä ajalta. Nämä ovat yksi varhaisimmista islamilaisen arkkitehtuurin jäänteistä.^[2]

Profeetta Muhammadin seuraaja kalifi Abu Bakr, onnistui yhdistämään Arabian niemimaan yhden hallitsijan alaisuuteen ja alueesta tuli osa Umaijadien kalifaattia.^[2][13] Alue sai tuolloin nimensä Jemen, joka tarkoittaa ”oikeaa puolta”, mikä viittaa alueen sijaintiin Mekkaan nähden.^[13] Jemenin alue oli kuitenkin kalifaatille hankalasti hallittava. Usein kun kalifi lähetti edustajansa tukahduttamaan kapinoita, perusti edustaja alueelle oman dynastiansa. 800-luvulla sai alkunsa Ziyadidien dynastia, joka perusti pääkaupunkinsa Zabidiin.^[2]

Jemenin historian kannalta merkittävin tapahtuma islamilaistumisen jälkeen oli kuitenkin zaidilaisuuden juurtuminen alueelle. Zaidilaiset olivat šiialainen lahko, joka hyväksyi Zaid ibn Alin, Muhammedin suoran jälkeläisen, tämän viimeiseksi lailliseksi seuraajaksi. Suurin osa Jemenin kulttuurista ja sivilisaatiosta kannatti seuraavan 1000 vuoden ajan zaidilaisuutta. Ajanjakso oli myös sarja ryhmittymiä, dynastisia, paikallisia ja keisarillisia hallitsijoita, jotka kilpailivat toisiaan ja zaidilaisia vastaan alueen hallinnasta. Voimakkaita dynastioita olivat Sulayhidit ja Fatimidit, jotka olivat ismailiitteja. Aijubidit ja Rasulidit taas kuuluivat sunnalaisiin hallitsijoihin. Rasulidien pitkä valtakausi 1200–1400-luvulla vakiinnutti sunnalaisuuden Etelä- ja Länsi-Jemenissä.^[2] Rasulidien valtakautta seurasi Tahiridien valtakausi. He hallitsivat aina 1500-luvun osmanivalloituksiin asti.^[17]

Ulkovaltojen kiinnostus Jemenin aluetta kohtaan nousi 1400-luvun alussa, jolloin erään kertomuksen mukaan suufilainen uskonnollinen johtaja löysi kahvista sen virkistävät ominaisuudet. Tämän seurauksena Jemenin ja Punaisen meren alueesta tuli konfliktien areena egyptiläisten, osmanien ja useiden eurooppalaisvaltojen välillä, näiden etsiessä Arabiankahvin lähteitä. Kilpailu suuntautui pian myös idemmäs, Aasian maustekauppamarkkinoille, ja Jemenin alue joutui osaksi ulkovaltojen kiistoja.^[2]

 

1500-luvun alussa portugalilaiset valtasivat tukikohdakseen Jemenin edustalla sijainneen Sokotran saaren, ja yrittivät ottaa haltuunsa myös Adenin, mutta valloitusyritys epäonnistui. Portugalilaisten jälkeen Egyptiä hallinnut mamelukkidynastia yrittivät myös tuloksetta Adenin valtausta, mutta Sanaa jäi egyptiläisten valtaan. Osmanien valtakunta valloitti Egyptin vuonna 1517 ja vuonna 1538 he alistivat suurimman osan Jemenin alueesta hallintaansa.^[3] Todellista valtaa alueella käyttivät tällöinkin paikalliset imaamit.^[13] Osmanivallan aikana Jemenin merkitys kahvikaupan keskuksena vahvistui ja Mokkan rannikkokaupungista tuli kansainvälisesti merkittävä kahvisatama. Tästä huolimatta Jemenin ylängöt pysyivät taloudellisesti ja kulttuurisesti eristyksissä ulkomaailmasta 1600-luvun puolivälistä lähes 1800-luvun puoliväliin.^[3] Osmanit karkotettiin Jemenistä zaidilaisen imamaatin johdolla. Tämän valtakausi kesti Jemenissä pitkään ja se yhdisti ja vahvisti jemeniläistä identiteettiä.^[3]

1700-luvun alkuun mennessä Euroopan ja Aasian välinen suosituin reitti kulki Afrikan ympäri, ja ulkovallat menettivät kiinnostuksensa Jemenin aluetta kohtaan. Tänä aikana myös kahvintuotanto siirrettiin tuottavammille seuduille. Jemenin alueen merkittävät kahvikaupan keskukset Aden ja Mokka, kutistuivat muutaman sadan asukkaan kyliksi.^[2]

Kansainvälisten kauppareittien ulkopuolella, Hadramautin ylänköalueella, kukoisti omanlaisensa erityinen kulttuuri. Aluetta asutti hadramien heimo, jonka kulttuuri, toisin kuin Sabassa, säilyi läpi vuosisatojen, koska keitaat auttoivat ylläpitämään elämää. Alueen asukkaat ovat pysyneet suurelta osin riippumattomina muusta Jemenistä. Alue on enemmän tai vähemmän omavarainen, mutta koska alue on tarjonnut vain vähän tilaa laajentumiselle, on alueelta muutettu historian saatossa useasti muualle. Etenkin eurooppalaisten harjoittaman merikaupan myötä hadrameita muutti 1700-1800 -lukujen aikana runsaasti nykyisten Intian, Malesian, Singaporen ja Indonesian alueille.^[18]

Zaidilainen imamaatti oli merkittävä voima Pohjois-Jemenissä aina 1900-luvulle asti. Zaidilaiset imaamit olivat pikemminkin teokraatteja, kuin sotilasjohtajia. Zaidilainen imamaatti ei koskaan hallinnut Jemenin pohjoisosien heimoja, ja heimokapinoita puhkesi usein eri puolilla maata. Imamaatin pääkaupunkia siirrettiin näinä vuosisatoina edestakaisin Sa'dan, Sanaan ja Taizin välillä. Maan eteläosissa ja Hadramautissa pienemmät dynastiat ja heimosheikit kiistivät Zaidilaisen imamaatin valta-aseman.^[17]

1800-luvun kehitys oli Jemenille kohtalokasta. Eurooppalaisvaltojen kiihtyvä kilpailu valta-asemasta Lähi-Idässä käynnisti Jemenin jakautumisprosessin. Britit valtasivat Adenin vuonna 1839 ja myös Osmanit muodostivat Jemenille jälleen uhan. Vuonna 1849 Osmanien valtakunta valtasi Jemenin pohjoisosat, palauttaen valtansa alueelle josta jemeniläiset olivat ajaneet heidät pois kaksi vuosisataa aiemmin.^[4][3]

Suezin kanava avattiin vuonna 1869 ja Punaisen meren kautta kulkenut reitti muodostui tämän jälkeen ensisijaiseksi kulkuväyläksi Euroopan ja Aasian välillä. Tämä vahvisti Punaisen meren rannalla ja Jemenin alueella sijaitsevien valtojen etuja. Osmanit laajensivat valtaansa Jemenin sisämaassa ja asettuivat Sanaahan ja Taiziin.^[4] Britit laajensivat valtaansa Adenista pohjoiseen ja itään. Briteille merkittävintä oli kontrolloida Perimin saarta ja Bab el Mandebia, joiden kautta pystyi kontrolloimaan Punaiselle merelle suuntautuvaa meriliikennettä. Adenilla oli myös hyvä luonnonsatama, jossa alukset saattoivat tankata. Brittihallinto ei ulottunut paljon Adenin ulkopuolelle.^[17] Britit perustivat Adenin protektoraatin liittoutumalla paikallisten heimosheikkien kanssa. Tämä tehtiin pikemminkin sen vuoksi että Adenin sisämaa pystyttiin suojaamaan osmaneilta.^[4][17] 1900-luvun alkuun tultaessa brittien ja osmanien väliset yhteenotot määrittelemättömillä raja-alueilla muodostivat vakavan ongelman. Vuonna 1904 osapuolten kesken määritettiin rajalinja, jolla vahvistettiin osmanien hallitseman Pohjois-Jemenin ja brittien hallitseman Etelä-Jemenin välillä. Myöhemmin molemmat Jemenit pitivät tätä sopimusta räikeänä esimerkkinä ulkovaltojen puuttumisesta Jemenin sisäisiin asioihin.^[4]

Pohjois-Jemenissä osmanien valta kohtasi 1900-luvun alussa merkittävää vastustusta. Jemeniläiset nousivat zaidilaisen imaamin johdolla useasti kansannousuun osmaneja vastaan. Vuosia kestäneen kapinan jälkeen osmanit vihdoin myönsivät imamaatille autonomian vuonna 1911, suuressa osassa Pohjois-Jemeniä. Osmanien tappio ensimmäisessä maailmansodassa pakotti osmanit vetäytymään Pohjois-Jemenistä vuonna 1918.^[3] Tämän seurauksena Jemenin kuningaskunta sai itsenäisyytensä, ja zaidilaisesta imaamista Yahya Muhammad Hamid ad-Dinistä tuli Pohjois-Jemenin todellinen hallitsija.^[4]

Imaami Yahya pyrki 1920-luvun aikana lujittamaan valtaansa ja tukahduttamaan heimojen vastustuksen imamaatin valtaa kohtaan. Yahya pyrki tehostamaan asevoimiaan lähettämällä jemeniläisiä nuoria Irakiin oppimaan nykyaikaisia sotatekniikoita. Näistä opiskelijoista muodostui kuitenkin lopulta Yahyan vastaisen politiikan ydin. Pohjois-Jemenin itsenäisyyden ansiosta alkoi aate historiallisen Jemenin alueesta. Tähän sisältyi Adenin protektoraatti ja nykyisin Saudi-Arabiaan kuuluvat Asirin maakunta, sekä eräät alueet Najranin ja Jizanin ympärillä. Näistä alueista Pohjois-Jemenillä muodostui kiista Saudien hallitsijasuvun kanssa. Yahya ei tunnustanut osmanien ja brittien välistä rajasopimusta pitäväksi.^[4]

Britit sen sijaan säilyttivät hallinnan Etelä-Jemenissä, jota he pitivät strategisesti ja taloudellisesti merkittävänä imperiumilleen. Yahya taas ei hyväksynyt brittivaltaa ja katsoi, että Etelä-Jemenin tulisi kuulua Jemenin kuningaskunnan hallintaan. Britannian ja imaamin välinen kitka leimasi koko maailmansotien välistä aikaa.^[4] Brittivalta Jemenissä vain vahvistui tuona aikana, kun britit neuvottelivat Hadramautia asuttaneiden heimojen kanssa rauhan, joka liitti nämä alueet tiukemmin Britannian suojelukseen.^[4][19]

Pohjoisessa imaami Yahyan, ja hänen poikansa ja seuraajansa Ahmadin aikana ulkovaltojen vaikutus imamaattiin katkaistiin lähes viidenkymmenen vuoden ajaksi. Yahyan valta perustui sotakoneistoon, jonka vallan alueen heimot kiistivät. Kapinoita oli useita, mutta imaamit voittivat aina.^[17] Toisen maailmansodan loppuun mennessä tyytymättömyys Yahyan johtamaan imamaattiin oli levinnyt laajalle, mukaan lukien sekä maallisten, että muslimiuudistejien ja perinteisten eliitin keskuudessa. Nämä ristiriidat huipentuivat vuonna 1948 Yahyan salamurhaan ja toisinajattelijoiden liittouman vallankaappaukseen. Yahyan poika Ahmad onnistui kuitenkin kokoamaan osan heimoista tuekseen, minkä avulla hän asettui uudeksi imaamiksi. Aluksi Ahmad ilmoitti kannattavansa monia poliittisia, talodellisia ja yhteiskunnallisia vaatimuksia, mutta hänen hallintonsa alkoi kuitenkin pian muistuttaa Yahyan hallintoa. Ahmadin salamurhayritys vuonna 1955 vain lisäsi sortotoimia.^[4]

Imamaatin hallitsijoiden politiikka aggressiiivinen politiikka vieraannutti Pohjois-Jemenin eteläosien heimot imaamien vallasta. Imaameilla oli se etu, että he tarjosivat alkuperäiskansoille muslimihallinnon, mikä oli vaihtoehto brittiläisten maalliselle hallinnolle. Heimojen keskuudessa arveltiin, että jos imaami saa hallintaansa heidän alueensa, heimojen etuja ja asemaa omalla alueellaan luultavasti rajoitettaisiin. Näin ollen useimmat katsoivat paremmaksi vaihtoehdoksi tehdä tiiviimpää yhteistyötä Britannian kanssa.^[4]

Vuonna 1962 Ahmad bin Yahya kuoli, ja häntä seurasi vallassa hänen poikansa Muhammad al-Badr. Viikon sisällä osa maan armeijasta yhdessä useiden poliittisten järjestöjen kanssa, järjestivät vallankaappauksen ja julistivat Jemenin arabitasavallan perustetuksi. Jemenin arabitasavallan ensimmäiseksi presidentiksi nostettiin kapinajohtaja Abdullah al-Sallal.^[5] Vallankaappauksesta sai alkunsa Pohjois-Jemenin sisällissota. Imaami Muhammad pakeni maan pohjoisille ylängöille ja pyrki saamaan tuekseen maan heimoyhteisön. Vasta perustettu arabitasavalta turvautui Egyptiin, josta maan joukot saapuivat puolustamaan uutta hallintoa. Saudi-Arabia taas tarjosi tukensa imaamille ja häntä tukeneille rojalisteille.^[5][6]

Tasavallan perustaminen Pohjois-Jemeniin tarjosi kannustimen Etelä-Jemenin brittivallan vastustajille.^[5] Egyptin presidentti Nasserin innoittamana arabinationalistit perustivat Etelä-Jemenissä Kansallisen vapautusrintaman (National Liberation Front, NLF), joka itse pyrki hallitsemaan Adenia ja sitä ympäröiviä alueita. Heidän kapinansa Adenin brittihallintoa vastaan alkoi kranaattihyökkäyksellä lokakuussa 1963.^[7]

Nationalistiset levottomuudet saivat Britannian suostuttelemaan Adenin protektoraattialueen sheikit sulautumaan Adenin siirtomaahan ja muodostamaan Etelä-Arabian federaation. Adenin kaupunkia ympäröivät alueet olivat aina olleet osittain itsenäisiä. Mutta britit pystyivät vaikuttamaan alueen heimosheikkeihin ja perustamaan paikallisia varuskuntia vastineeksi sotilaallisesta suojelusta. Vuonna 1964 Britannia ilmoitti, että vasta perustetulle Etelä-Arabian federaatiolle myönnettäisiin itsenäisyys vuoteen 1968 mennessä.^[7]

NLF:n lisäksi brittivaltaa Etelä-Jemenissä vastusti Miehitetyn Jemenin vapautusrintama (Front for the Liberation of Occupied South Jemen, FLOSY).^[20] Egypti tuki Etelä-Jemenin brittivastaisia liikkeita, mutta kumpikaan brittivastaisista liikkeistä ei suhtautunut myötämielisesti Egyptin hallitsevaan rooliin Etelä-Arabiassa.^[5] NLF:n ja FLOSY:n kapinointi oli luonteeltaan sissisotaa, joka ilmeni voimakkaimmin Radhanin alueella ja terrorismina Adenin kaupungissa.^[20] Britannia vastasi iskuihin ankarasti ja usein mielivaltaisesti, mikä aiheutti kaunaa paikallisessa yhteisössä ja tarjosi uusia värvättyjä kapinallisille.^[20] Levottomuuksien myötä britit ymmärsivät että heidän läsnäolonsa alueella tulee päättymään ennemmin tai myöhemmin, ja vuonna 1966 Britannia ilmoitti, että kun Etelä-Arabian Federaatio saavuttaa itsenäisyytensä vuonna 1968, Britannia ei jätä tukikohtia Adeniin.^[7][20] Harvat paikalliset Adenissa uskoivat, että Etelä-Arabian federaatio selviäisi ilman Britannian tukea, ja siksi sen hallintoon suhtauduttiin varovaisesti, jotta heidän ei katsottaisi tukevan sitä.^[7] Kun itsenäistymisen aika lähestyi, konflikti eri ryhmien välillä ja erityisesti NLF:n ja FLOSY:n välillä kärjistyi avoimeksi sodankäynniksi oikeudesta hallita Britannian vetäytymisen jälkeen. Vuoden 1967 lopulla NLF oli selkeä yliote Adenin hallinnasta.^[5][7]

Britannia hyväksyi lopulta väistämättömän, ja valta alueella siirrettiin NLF:lle marraskuussa 1967. Adenin uusi hallitus nimesi maan uudelleen Etelä-Jemenin kansantasavallaksi.^[5] NLF:n johtaja Qahtan Muhammad al-Shaabi, nimitettiin maan presidentiksi.^[3] Vasta itsenäistynyt maa oli hyvin köyhä, eikä se onnistunut saamaan merkittäviä määriä apua länsimaista tai arabimaailmasta, jolloin se alkoi ajautua kohti Neuvostoliittoa, joka tarjosi maalle taloudellista ja teknistä apua, toivoen saavansa arabivaltion noudattamaan omaa poliittista linjaansa.^[5]

Vuonna 1969 NLF:n marxilainen siipi nousi valtaan ja Etelä-Jemenistä tuli Neuvostoliiton liittolainen.^[8] Presidentti al-Shaabi syrjäytettiin ja hänen tilalleen nousi Salim Rubai Ali.^[3] Etelä-Jemenistä tuli avoimesti marxilainen valtio, ja se aloitti talouden ja yhteiskunnan radikaalin rakennemuutoksen kommunististen linjojen mukaisesti. Maa nimettiin uudelleen Jemenin demokraattiseksi kansantasavallaksi.^[5][3]

Pohjois-Jemenin sisällissota imaamia tukevien rojalistien ja tasavaltalaisten välillä jatkui koko 1960-luvun. Rojalistit saivat tukea Saudi-Arabialta, Iranilta ja Jordanialta, kun taas tasavaltalaiset saivat tukea Egyptiltä, Neuvostoliitolta ja muilta itäblokin mailta. Yhdysvallat, Britannia ja YK toimivat vain diplomaattisella tasolla. Vuosikymmenen lopulla sodan jemeniläiset osapuolet kuitenkin totesivat, että konfliktin ainoa mahdollinen lopputulos oli kompromissi, jonka tärkein sivuvaikutus olisi ulkomaisten joukkojen poistuminen. Presidentti Abdullah al-Sallal syrjäytettiin verettömässä vallankaappauksessa vuonna 1968 ja tilalle perustettiin nimellisesti siviilihallinto, jota johti presidentiksi nostettu Abdul Rahman al-Eryani. Vuonna 1970 perustettiin kompromissiratkaisuna tasavaltalainen hallitus, jossa tietyt merkittävät asemat annettiin rojalistisen ryhmän jäsenille. Imaami Muhammad Al-Badr ajettiin maanpakoon ja hallitsijasuvulta evättiin kaikki roolit uudessa valtiossa. Osapuolten tekemä kompromissu johti heimoaristokratian roolin heikentymiseen, mikä osaltaan vaikutti uuden zaidilaisen herätysliikkeen muodostumiseen.^[5]

Kompromissihallitus aloitti poliittisen ja taloudellisen kehitysohjelman, mutta sillä oli käytössään vain vähän resursseja, eikä tarvittavaa osaamista muutosten toteuttamiseen. Maan armeija yhdessä heimoliittolaistensa tuskastui muutosten hitauteen ja syrjäytti siviilihallituksen vuonna 1974, ja korvasi sen armeijan johtamalla komentoneuvostolla, jota johti Ibrahim al-Hamdi. Tämänkään hallinnon kehitysohjelmat eivät tuottaneet tulosta, eivätkä kaikki väestönosat hyväksyneet al-Hamdin hallintoa. al-Hamdi salamurhattiin vuonna 1977 ja hänen seuraajakseen nostettu Ahmad al-Ghashmi, murhattiin seuraavana vuonna. Hieman aiemmin perustettu kansalliskokous valitsi al-Ghashmin seuraajaksi Ali Abdullah Salehin. Tämä selviytyi vuoden 1978 vakavasta vallankaappausyrityksestä, ja onnistui saamaan tuekseen useimmat ryhmittymät, parantamaan Jemenin suhteita naapurimaihin ja käynnistämään uudelleen taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen tähtäävät ohjelmat. Hänen johdollaan maahan luotiin yleinen kansankokous, joka ohjasi maan öljyn aikakauteen.^[5]

Kahden Jemenin itsenäistyttyä nousivat joillakin tahoilla odotukset maiden yhdistymisestä, varsinkin kun molemmat maat kannattivat julkisesti yhdistymistä. Tämä oli kuitenkin vielä varsin kaukana, sillä maiden välinen poliittinen ja sosioekonominen kuilu oli niin suuri. Etelä-Jemen oli ajautunut NLF:n radikaalimman siiven mukana sosialistiseen suuntaan. Pohjois-Jemen kannatti vapaata markkinataloutta ja halusi ylläpitää suhteita länsimaihin ja Saudi-Arabiaan. Poliittiset erimielisyydet johtivat kahden Jemenin väliseen lyhyeen rajasotaan vuonna 1972.^[5]

Maiden väliset erimielisyydet kytivät koko 1970-luvun. Etelä-Jemenin hallinto yllytti ja rahoitti pohjoisen oppositioliikettä, vaikuttaen näin myös Pohjois-Jemenin presidentti al-Ghasmin salamurhaan vuonna 1978. Etelä-Jemen sekaantui myös Omanin politiikkaan, tukien omanilaista vallankumouksellista sosialistista järjestöä. Jatkuva kitka kahden Jemenin välillä johti toiseen lyhyeen, mutta vakavampaan sotaan vuonna 1979.^[5]

Etelä-Jemenissä alkoi kuitenkin nousta merkittäviä ideologisia ristiriitoja 1970-luvun lopulla. NLF:sta irtautunut Jemenin sosialisteninen puolue nousi maan politiikassa merkittäväksi tekijäksi Abdul Fattah Ismailin johdolla. Hänen poliittisiin vastustajiinsa kuulunut Etelä-Jemenin presidentti Salim Rubai Ali, syrjäytettiin vallasta Ismailin toimesta ja teloitettiin vuonna 1978.^[5][21] Salim Rubai Alia syytettiin myös sekaantumisesta al-Ghasmin salamurhaan.^[5] Ismail pysyi vallassa vain kaksi vuotta, hänet syrjäytettiin vuonna 1980 ja Ali Nasir Muhammad nousi hänen seuraajakseen.^[5] Vuonna 1986 hallitsevan marxilaisen puolueen sisällä ideologiset ja henkilökohtaiset erimielisyydet nousivat esille sisällissodaksi kärjistyneessä konfliktissa. Väkivaltaisuukisissa Ismail useine kannattajineen sai surmansa ja kuolonuhreja oli yhteensä tuhansia. Ali Nasir Muhammad joutui lähtemään maanpakoon ja Etelä-Jemenin johtoon nousi Ali Salem al-Beidh.^[5][22] Tämän johdolla Etelä-Jemen lähti neuvotteluihin Pohjois-Jemenin kanssa maiden yhdistymisestä.^[5]

Pohjois-Jemenin ja Etelä-Jemenin suhteet muuttuivat sovittelevammaksi vuoden 1980 jälkeen. Maiden väliset rajasodat vuosina 1972 ja 1979 päättyivät molemmat sopimuksiin maiden yhdistämisestä, mutta molemmilla kerroilla sopimus hylättiin nopeasti. 1980-luvulla maat tekivät yhä enemmän yhteistyötä taloudellisissa ja hallinnollisissa asioissa.^[3] Pohjois-Jemenin ja Etelä-Jemenin yhdistymiseen vaikuttivat lopulta kaksi merkittävää tekijää. Molemmista Jemeneistä löydettiin öljyä suunnilleen samaan aikaan ja samalla maantieteellisellä alueella Maribin ja Šabwan välillä. Osa alueesta oli maiden välisellä kiistanalaisella alueella, eikä olisi ollut kummankaan etujen mukaista joutua konfliktiin näistä merkittävistä resursseista, vaain oli järkevämpää yhdistyä ja jakaa esiintymien hyödyntämisestä saadut voitot. Toinen merkittävä tekijä oli, että Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov päätti luopua maan tuesta useille itäblokin maiden hallituksille. Näistä maista osa oli Etelä-Jemenin pääasiallisia taloudellisen, teknisen ja henkilöstöavun lähteitä. Oli vain ajan kysymys, millon kommunismin mureneminen leviäisi myös Etelä-Jemeniin. Tämän johdosta hallitseva sosialistinen puolue katsoi järkeväksi aloittaa yhdistymisneuvottelut Pohjois-Jemenin kanssa, kun se oli vielä vallassa.^[9]

Jemenien yhdistyminen tapahtui lopulta varsin nopeasti. Maiden hallitukset aloittivat yhdistymisneuvottelut loppuvuodesta 1989. Yhdistymisen täytäntöönpano tapahtui jo puoli vuotta myöhemmin, Jemenit yhdistyivät virallisesti 22. toukokuuta 1990 ja yhdistymisen seurauksena syntyi Jemenin tasavalta.^[9][3]

Pohjois-Jemenin silloisesta johtajasta Ali Abdullah Salehista tuli yhdistyneen Jemenin presidentti, kun taas Etelä-Jemenin Ali Salem al-Beidhista ja Haydar Bakr al-Attasista tehtiin maan varapresidentti ja pääministeri. Sanaa julistettiin Jemenin tasavallan poliittiseksi pääkaupungiksi ja Aden taloudelliseksi pääkaupungiksi.^[3][22] Lopulliset yhdistymisehdot vaativat maiden täydellistä yhdistämistä ja monipuoluedemokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän luomista.^[9] Kesään 1990 mennessä Jemenissä oli muodostunut yli 30 uutta poliittista puoluetta. Kasvavat öljytulot ja monien ulkomaisten maiden, mukaan lukien Irak, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat, antama taloudellinen apu toivat toivoa siitä, että Jemen voisi alkaa vahvistaa ja laajentaa talouttaan.^[3]

Jemenien yhdistyminen tarkoitti käytännössä sitä, että etelää hallitsi pohjoinen.^[22] Ali Abdullah Salehin johtama hallitus pyrki vahvistamaan yhdistyneen Jemenin poliittista järjestelmää, mutta uhkakuvan tälle muodosti huonot taloudelliset näkymät ja laajalle levinnyt puute. Pohjois-Jemenin asukkaista suurin osa oli kokenut paremmat elinolot ennen yhdistymistä, ja öljytulot ja yhdistymisen mainostetut edut olivat nostaneet odotuksia maan molemmilla puoliskoilla.^[9]

Vuonna 1990 syttynyt Persianlahden sota häiritsi vakavasti Jemenin taloudellista ja poliittista vakautta.^[3] Öljytulojen kasvavasta merkityksestä huolimatta Jemenin talous oli voimakkaasti riippuvainen ulkomailla työskentelevien jemeniläisten rahalähetyksistä ja öljyrikkaiden Persianlahden maiden, sekä erityisesti Saudi-Arabian taloudellisesta avusta.^[9] Persianlahden sodan alettua Jemenin hallitus otti sen kannan, että arabimaiden tulisi löytää diplomaattinen ratkaisu Irakin hyökkäykseen Kuwaitiin. Jemen kieltäytyi liittymästä Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain johtamaan Irakin vastaiseen sotilasliittoumaan. Tämä sai Saudi-Arabian karkottamaan 850 000 jemeniläistä työntekijää ja leikkaamaan kaiken taloudellisen avun.^[9][3] Useimmat muut arabimaat seurasivat Saudi-Arabian esimerkkiä.^[9] Työntekijöiden paluu ja rahalähetysten menetys aiheuttivat laajaa työttömyyttä ja taloudellista mullistusta, mikä puolestaan ​​johti sisäpoliittisiin levottomuuksiin.^[3]

Vuoteen 1992 mennessä talouden yleinen supistuminen oli tuottanut laajalle levinneen ja syvenevän köyhyyden, eivätkä öljytulojen vaatimattomat lisäykset lisänneet uuden hallituksen kykyä lievittää kasvavaa kärsimystä ja pysäyttää talouden romahdus.^[9] Talouden heikentyessä ja kuluttajahintojen noustessa maassa nähtiin poliittisia murhia, väkivaltaisia ja mielenosoituksia ja pommi-iskuja maan suurimmissa kaupungeissa vuosina 1991-1992.^[9][3] Jemenissä huoli siitä, että heikkenevät taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet johtaisivat islamilaisen fundamentalistisen toiminnan nousuun.^[3]

Poliittinen myllerrys pakotti hallituksen lykkäämään parlamenttivaaleja, jotka lopulta pidettiin huhtikuussa 1993, mikä saattoi päätökseen kolme vuotta aiemmin aloitetun Jemenin yhdistymisprosessin.^[3] Kansainväliset tarkkailijat arvioivat vaalit suhteellisen vapaiksi ja oikeudenmukaisiksi.^[9] Pohjois-Jemenin entinen hallitseva puolue, presidentti Salehin johtama yleinen kansankokous (GPC), voitti parlamentin enemmistön. Poliittisen kriisen keskellä se muodosti koalitiohallituksen Etelä-Jemeniä hallinneen sosialistisen puolueen (YSP) ja islamilaisen uudistusryhmän Al-Islahin kanssa.^[9][3]

Erimielisyydet maan pohjoisen ja eteläisen alueen johtajien välillä paheni vuoden 1993 jälkipuoliskolla ja vuoden 1994 alussa. Erimielisyyksien johdosta varapresidentti Ali Salem al-Beidh lähti Sanaasta j a vetäytyi Adeniin, ottaen mukaansa monet YSP-tovereistaan. Huolimatta sovintoponnisteluista Jemenin sisällä ja ulkopuolella, poliittinen kamppailu kärjistyi aseelliseksi konfliktiksi keväällä 1994. Jemenin sisällissota oli pohjimmiltaan YSP:n yritys irrottaa Etelä-Jemen vasta yhdistyneestä Jemenin tasavallasta.^[23] YSP:n kanta oli, että Etelä-Jemeniä syrjittiin taloudellisesti maiden yhdistymisen jälkeen. Toukokuussa 1994 al-Beidh ilmoitti etelän irtautumisesta Jemenin tasavallasta ja uuden etelävaltion, Jemenin demokraattisen tasavallan muodostamisesta.^[3]

Suurin osa sisällissodan taisteluista käytiin maan eteläosassa, Adenin ja Al Mukallan satamakaupunkien ympärille.^[8][3] Molemmat osapuolet hyökkäsivät öljylaitoksiin, ja suuri osa infrastruktuurista vaurioitui tai tuhoutui.^[3] YSP sai tukea Saudi-Arabialta, joka tunsi olevansa uhattuna yhdistyneen Jemenin vuoksi. Yhdysvallat tuki Jemenin yhtenäisyyttä ja vaati toistuvasti tulitaukoa ja diplomaattista ratkaisua.^[8]

Jemenin hallituksen joukot valtasivat Adenin heinäkuussa 1994. Vastarinta romahti nopeasti ja tuhannet etelän kapinajohtajat ja sotatoimiin osallistuneet lähtivät maanpakoon. Presidentti Saleh ilmoitti yleisestä armahduksesta, ja suurin osa kapinaan osallistuneista palasi Jemeniin lyhyen maanpakolaisuuden jälkeen. Sodan lopputuloksena Jemen yhdistyi jälleen, mutta yhä vahvemmin pohjoisen vallan alla.^[22]

Sodan jälkeen Salehin hallinnon edessä oli Jemenin talouden ja hallituksen jälleenrakentaminen. Adenin ja sen ympäristön infrastruktuuri oli kärsinyt sodasta eniten. Sodan seurauksena Adenissa todettiin yli 100 kolerattapausta, mikä johtui osittain kaupungin vesipulasta.^[3] Sodan seurauksena YSP oli poliittisessa sekasorrossa, jolloin hallitusvastuun jakoivat Salehin johtama GPC ja Al Islah. . Sisällissotaa seurannut poliittinen konflikti ja levottomuudet johtivat turvallisuusjoukkojen vallan elpymiseen ja oppositiopuolueiden, tiedotusvälineiden ja kansalaisjärjestöjen vapauden rajoittamiseen.^[23] Saleh valittiin uudelleen maan presidentiksi lokakuussa 1994.^[3] Hänen hallintonsa kohtasi sen ongelman, että maan talous ei ollut kestävällä pohjalla kasvavista öljytuloista huolimatta. Jemen tarvitsi huomattavasti ulkomaisia investointaja ja lisäapua, mutta näitä ei olisi tulossa ilman vakaata taloutta ja rauhallista ympäristöä.^[23]

Jemen joutui vuonna 1995 kiistaan vasta itsenäistyneen Eritrean kanssa Punaisella merellä sijainneiden Hanishsaarten hallinnasta. Hanishsaarten konfliktin laajentuminen suursodaksi näytti mahdolliselta, kun Eritrea miehitti saaren. Jemen oli huolissaan siitä että kansainväliset sijoittajat pelästyvät levottomuuksia ja sopi Eritrean kanssa vievänsä saarikiistan kansainvälisen välimiesmenettelyn ratkaistavaksi. Vuonna 1998 välityslautakunta myönsi suurimman osan Hamishsaarista Jemenille, ja molemmat osapuolet hyväksyivät päätöksen. Vaikka Jemenin ja Eritrean suhteet paranivat aluksi, ne olivat usein kireät seuraavan vuosikymmenen aikana.^[24] Saarikiistaakin merkittävämpi asia Jemenille oli, että hallinnossa pyrittiin palauttamaan hyvät suhteet Saudi-Arabiaan, mikä oli merkityksellistä sen vuoksi, että maiden välinen rajaamaton raja, oli mahdollinen alueellisten konfliktien lähde. Saudi-Arabia uhkaili kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, jotka työskentelevät Jemenin kanssa tehtyjen sopimusten mukaisesti alueella, jota saudit vaativat itselleen. Rajalla tapahtunut selkkaus vuoden 1994 lopulla vauhditti maiden välisiä neuvotteluja. Sopimukseen maiden välillä päästiin vuonna 2000. Siinä vahvistettiin vuonna 1934 käydyn konfliktin päätteeksi solmittu Taifin rauha, jossa Asir, Najran ja Jizan määritettiin kuuluvaksi Saudi-Arabialle. Lisäksi maat solmivat molempia osapuolia hyödyttävät suhteet, jossa Jemenille suurimmat hyödyt olivat taloudellinen apu, ja jemeniläisten mahdollisuus etsiä jälleen työtä öljyrikkaasta Saudi-Arabiasta.^[24]

Sisällissodan jälkeen maan hallinnon oli ryhdyttävä toimiin taloudellisen tilanteen tervehdyttämiseksi. Jemenin talouden elinkelpoisuus ja kestävyys perustuivat IMF:n ja maailmanpankin monivaiheiseen uudistuspakettiin. Tämä koostui joukosta rakenneuudistuksia ja hallintouudistuksia, jotka Jemen lupasi toteuttaa vuosikymmenen aikana, vastineeksi kansainvälisestä avusta. Yksi tärkeimmistä tavoitteista oli tehdä Jemenistä houkutteleva kohde kipeästi kaivattuille ulkomaisille investoinneille. Toissijaisena tavoitteena oli pyrkimys hyödyntää edelleen Jemenin rajallisia öljyvaroja ja alkaa hyödyntää sen myös rajoitettuja maakaasuesiintymiä.^[25] Salehin hallinto pani alkuun menestyksekkäästi täytäntöön IMF:n ja Maailmanpankin uudistuspaketin ensimmäiset askeleet 1990-luvun viimeisellä puoliskolla. Näihin sisältyi valuutta-, budjetti- ja kauppauudistuksia, joiden myötä maan väestö joutui tekemään taloudellisia uhrauksia. Maan talous lähti nousuun 1990-luvun lopulla, mutta talouskehitys jämähti vuosikymmenen vaihteessa paikoilleen. Massa kärsittiin korkeasta työttömyydestä, eivätkä julkiset palvelut pysyneet maan nopean väestönkasvun tahdissa. Köyhyysrajan alapuolella elävän väestönosan lukumäärä pysyi korkeana, samoin aliravitsemuksesta kärsivien. Alun talouskehityksen jälkeen Salehin hallinto osoittautui kyvyttömäksi ylläpitämään kehitystä. Maan hallinnon valuvikana oli, että se oli oligarkia, jossa valtaa pitivät sotilasupseerit, heimosheikit ja pohjoisjemeniläiset liikemiehet. Lahjonta, petokset ja korruptoituneet käytännöt olivat vallan huipulla normaaleja käytäntöjä.^[25]

Vuonna 2000 terroristijärjestö al-Qaida suoritti Adenissa USS Colen pommi-isku, joka oli suunnattu Yhdysvaltain laivaston hävittäjää USS Colea vastaan. USS Colen tapaus toi Jemeniin militantin islamismin kasvavan ongelman. Kun terrorismin vastainen sota käynnistyi vuonna 2001, Jemenin presidentti Saleh lupasi Jemenin täyden tuen Yhdysvalloille.^[26] Jemen sai sotilaallista tukea ja neuvonantajia Yhdysvalloista, taistellakseen al-Qaidaa vastaan.^[8]

Vallankumouksellisen poliittisen islamismin yhteys Jemeniin ulottui kuitenkin vuosituhannen vaihteen tapahtumia kauemmas. Jemenistä oli jo 1980-luvulta lähtien rekrytoity Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain toimesta sotilaita Afganistanin sotaan, taistelemaan Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista vuonna 1989, koulutetut ja radikalisoituneet taistelijat kaikkialta islamilaisesta maailmasta palasivat kotiin. Jemeniin palasi sekä jemeniläisiä, että ei-jemeniläisiä, jotka sulautuivat Jemenin huokoisten rajojen sisään maan heimoalueille, missä valtion hallinto oli heikkoa. Vuoden 1994 sisällissodassa monet Afganistanista palanneet taistelivat Salehin hallinnon puolella. Maan hallinto jäi näin kiitollisuuden velkaan joillekin heistä, ja jotkut loivat läheiset välit maan ylempään johtoon.^[26]

Näissä olosuhteissa Jemenin terrorismin vastainen sota, aiheutti ristiriitaisia vaatimuksia Salehin johtamalle hallinnolle. Nämä yhdistettynä taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin lisäsivät kaunaa ja tyytymättömyyttä kaikkialla Jemenissä 2000-luvun alussa.^[26] Zaidilainen järjestö, jota johti entinen parlamentaarikko Hussein Badr al-Din al-Huthi, onnistui saamaan kannatusta maan hallintoa vastustavana oppositioliikkeenä. Se jakoi zaidilaisten herätysliikkeiden huolen ulkomaiden vaikutuksesta maassa, ja ne pitivät Salehin hallintoa amerikkalais- ja israelilaismyönteisenä, Jemenin kansan kustannuksella.^[26] Maan hallitus reagoi ankaralla kädellä huthi-liikkeen järjestämiin mielenosoituksiin, jotka kärjistyivät avoimeksi kapinoinniksi vuonna 2004.^[26][27] Liikkeen johtohahmo Hussein al Huthi kuoli vuonna 2004, mutta hänen mukaansa nimetty liike jatkoi kapinointiaan.^[27]

Huthikapina keskittyi alkuun Saadan maakunnan alueelle Pohjois-Jemenissä. Sen pääkaupunki Sa'da on zaidilaisten perinteinen linnoitus ja imamaatin pitkäaikainen pääkaupunki. Jemenin hallituksen näkemyksen mukaan huthit olivat islamistinen liike, jonka tavoitteena oli palauttaa vanha kuninkaallinen imamaatti valtaan. Hallinto väitti myös huthien olevan amerikkalaisvastaisia fundamentalisteja, ja syytti heitä myös Jemenin juutalaisyhteisöön kohdistuvista hyökkäyksistä. Tätä on pidetty myös Jemenin hallituksen propagandana, jolla se on yrittänyt saada maailmanlaajuista tukea huthikapinan kukistamisessa.^[27]

Vuonna 2004 alkanut huthikapina vaati tuhansia uhreja molemmin puolin, ja 400 000 ihmistä on joutui siirtymään kotiseudultaan. Konflikti keskittyi maan pohjoisosiin ja huthien tunkeuduttua Saudi-Arabian alueelle, Saudi-Arabia vastasi pommittamalla Jemenin huthialueita vuonna 2010.^[27]

Huthikapinan ollessa käynnissä maan pohjoisosassa, alkoi maan eteläosassa vuonna 2007 laajat mielenosoitukset, jotka äityivät myös väkivaltaisiksi. Mielenosoitukset levisivät useaan paikkaan Etelä-Jemenissä. Näiden syynä oli, että etelän asukkaat katsoivat tulevansa järjestelmällisesti syrjjityiksi heitä koskevissa päätöksissä. Näiden levottomuuksien lisäksi Sanaassa tehtiin useita Al-Qaidan organisoimia terrori-iskuja vuonna 2015. Näistä pommi-isku Yhdysvaltain lähetystön edessä surmasi 16 ihmistä. Salehin hallinnon vastaukset terrori-iskuun ja muihin levottomuuksiin olivat nopeita ja ankaria. Kapinointi pohjoisosissa ja mielenosoitukset etelässä, antoivat kuitenkin aiheen kyseenalaistaa Salehin johtaman hallinnon legitimiteetin käytännössä maan jokaisella alueella.^[26]

Pääartikkeli: Jemenin vallankumous

 

Levottomuuksista jo valmiiksi kärsivässä Jemenissä tuli näissä olosuhteissa yksi ensimmäisistä maista, joissa nousivat vuoden 2011 Arabikeväänä tunnetun, läpi arabimaailman kulkenut, demokratiaa vaatineiden mielenosoitusten aallot. Arabikevään mielenosoitukset vain pahensivat Jemenissä jo käynnissä olleita levottomuuksia, ja tilanne kehittyi uudeksi sisällissodaksi. Sisällissota muodostui yhdeksi historian pahimmista humanitaarisista kriiseistä.^[28]

Kun Tunisian vallankumous tammikuussa 2011 syrjäytti Zine el-Abidine Ben Alin vallasta, demokratiaa vaatineet mielenosoitukset levisivät muualle arabimaailmaan ja myös Jemeniin. Tuhannet mielenosoittajat kokoontuivat Sanaan, vaatien Salehia eroamaan presidentin tehtävistä. Mielenosoittajat huusivat demokratiaa tukevia iskulauseita ja arvostelivat maassa vallitsevaa köyhyyttä ja virkamiesten korruptiota.^[28] Alussa mielenosoituksiin osallistuivat pääasiassa nuoret ja älymystön jäsenet. Liike levisi nopeasti muihin kaupunkeihin, kuten Adeniin, Taizziin, Ibbiin ja Hodeidaan, joissa pidettiin rauhanomaisia ​​mielenosoituksia päivittäin.^[27] Mielenosoitukset etenivät aluksi vähäisellä väkivallalla mielenosoittajien ja turvallisuusjoukkojen välillä ja Saleh teki tilanteen rauhoittamiseksi useita taloudellsia myönnytyksiä. Hän lupasi myös olla asettumatta uudelleen ehdolle toimikautensa päättyessä vuonna 2013. Mielenosoitukset kuitenkin jatkuivat, ja oppositio vaati Salehin välitöntä eroa.^[28]

Mielenosoitukset äityivät väkivaltaisiksi Sanaassa maaliskuussa 2011, kun hallitukselle uskolliset tarkka-ampujat avasivat tulen mielenosoittajia kohti, surmaten yli 50.^[28][27] Tämä sai useat diplomaatit, ministerit ja parlamentin jäsenet, eroamaan tehtävästään. Myös kenraalimajuri Ali Mohsen al-Ahmar, armeijan 1. panssaridivisioonan komentaja, ilmoitti tukevansa oppositiota ja vannoi käyttävänsä joukkojaan mielenosoittajien suojelemiseen. Hänen ilmoituksensa sai myös monet muut armeijan upseerit seuraamaan tätä esimerkkiä ja Sanaa täyttyi mielenosoittajia tukevista panssariajoneuvoista. Kun paine eroamisesta kasvoi, Saleh aloitti neuvottelut sotilaiden, poliittisten johtajien ja heimojen edustajien kanssa päättääkseen lähtönsä ehdoista. Saleh kuitenkin kieltäytyi edelleen eroamasta.^[28]

Levottomuuksien jatkuessa Jemenin turvallisuusjoukot vetäytyivät maan syrjäisimmistä provinsseista, vastatakseen pääkaupunki Sanaan kaaokseen. Maan hallituksen joukkojen puuttuminen näiltä alueilta antoi niillä vaikuttaville militanttiryhmille mahdollisuuden vahvistaa asemaansa. Maan pohjoisosissa pitkään käynnissä ollut huthikapina voimistui jälleen. Maan eteläosassa taas Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP), pystyi saamaan haltuunsa useita kaupunkeja Abyanin maakunnassa.^[29]

Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvosto yritti toimia kiistan välittäjänä vallansiirron siirtämiseksi pääministerin johtamalle hallitukselle, mutta nämäkään neuvottelut eivät tuottaneet tulosta. Neuvotteluiden kariutuminen sai väkivaltaiset yhteenotot Salehin hallitukselle uskollisten joukkojen ja oppositiovoimien välillä kiihtymään. Taisteluiden kiihtyessä presidentin palatsiin tehtiin pommi-isku, jonka yhteydessä presidentti Saleh loukkaantui. Hänet kiidätettiin muutamaksi kuukaudeksi Saudi-Arabiaan sairaalahoitoon ja Abdrabuh Mansur Hadi otti virkaatekevän presidentin roolin Salehin ollessa poissa.^[29]

Loppuvuodesta 2011 Saleh lopulta allekirjoitti kansainvälisesti välitetyn sopimuksen vallan siirtämisestä varapresidentti Hadille. Sopimus edellytti vaalien järjestämistä, ja siihen saakka Saleh sai toimia presidenttinä. Hadin oli määrä toimia presidenttinä kahden vuoden siirtymäkauden ajan, ja ohjata tänä aikana uuden perustuslain laatimista. Vaalit pidettiin helmikuussa 2012 ja Abrabuh Mansur Hadi oli vaalien ainoa ehdokas.^[10][11]

Hadin presidenttikauden aikana Jemen pysyi edelleen syvästi jakautuneena. Maan keskushallinto kohtasi edelleen haasteita huthikapinallisten ja islamististen militanttien taholta. Maan taloudelliset olosuhteet olivat synkät, maassa kärsittiin työttömyydestä ja suuressa osassa maata oli pulaa vedestä, ruoasta ja muista perushyödykkeistä.^[10][11] Maan eteläosassa tyytymättömyys johti separatististen liikkeiden nousuun.^[10]

Pääartikkeli: Jemenin sisällissota (2015–)

Kriisi paheni entisestään syyskuussa 2014, kun Jemenin turvallisuusjoukota avasivat tulen mielenosoittajia kohti Sanaassa, surmaten useita mielenosoittajia. Tapauksesta alkanut yhteenottojen sarja huipentui huthikapinallisten valloitettua Sanaan merkittävät hallintorakennukset. Huthien pääkaupungin miehitys kaukana heidän valtakeskuksestaan maan pohjoisosassa, toi huthit konfliktiin muiden Jemenin ryhmittymien kanssa. Tämä johti yhteenottoihin huthien ja AQAP:n välillä. Tammikuussa 2015 taistelut lisääntyivät hallituksen joukkojen ja pääkaupunkia miehittävien huthiheimojen välillä. Huthit onnistuivat valloittamaan presidentinlinnan. Tällöin Presidentti Abdrabuh Mansur Hadi ja pääministeri Khaled Bahah jättivät eronpyyntönsä parlamentille, mikä jätti maan valtatyhjiöön. Hadi asetettiin kotiarestiin ja huthikapinalliset alkoivat muodostaa omaa hallintoaan. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi päätöslauselmassaan vallankaappauksen ja kehotti heitä palaamaan aiemmin sovitun vallansiirtoprosessin ohjelmaan.^[12]

Hadi pakeni kotiarestista Adeniin helmikuussa 2015 ja ilmoitti peruuttavansa eronsa, ja väitti pysyvänsä maan laillisena presidenttinä. Hänen asemansa Adenissa oli kuitenkin epävakaalla pohjalla, mikä johti hänet kannattajineen vetoamaan kansainväliseen sotilaalliseen väliintuloon kapinallisia vastaan.^[12] Saudi-Arabian johtama liittouma aloitti maaliskuussa 2015 ilmaiskut torjuakseen huthien etenemisen Adenia kohti.^[12] Huthikapinalliset saivat rinnalleen vahvistusta, kun heidän entinen vastustajansa, entinen presidentti Ali Abdullah Saleh, ilmoitti tukevansa huthien kapinointia. Salehilla oli yhä takanaan vahva tuki maan asevoimissa.^[12][30] Saudi-Arabian johtamien ilmaiskujen tuella Hadille myönteiset joukot saivat Adenin takaisin hallintaansa heinäkuussa 2015. Nämä saivat tukea myös Etelän liikkeeltä, joka auttoi ajamaan huthitaistelijat suurimmasta osasta Etelä-Jemeniä.^[12]

Huthien kukistaminen maan pohjoisosassa oli kuitenkin koalitiolle vaikeampi tehtävä. Saudi-Arabian johtamat pommitukset tappoivat tuhansia siviilejä ja aiheuttivat valtavia vahinkoja Jemenin infrastruktuurille, mutta ne eivät löysänneet huthikapinallisten otetta pääkaupungista. YK:n tukemat rauhanneuvottelut eivät myöskään tuottaneet tulosta ja neuvottelut keskeytettiin ilman rauhansopimusta elokuussa 2016. Huthien ja Salehin välinen liittouma päättyi vuonna 2017, kun Saleh ilmoitti olevansa valmis neuvottelemaan Saudi-Arabian johtaman liittouman kanssa sodan lopettamisesta. Huthi-johtajat pitivät Salehin toimia petoksena, ja tämä käynnisti yhteenotot huthitaistelijoiden ja Salehille uskollisten joukkojen välillä pääkaupunki Sanaan hallinnasta. Joulukuussa 2017 huthijoukot surmasivat Salehin.^[12]

Hadin johtaman Jemenin hallituksen joukkojen ja Etelän liikkeen liittouma alkoi myös säröillä. Etelä-Jemenin irtautumista kannattaneet vaativat Hadia erottamaan hallituksensa, mutta koska tämä ei siihen suostunut. Alkoivat taistelut hallituksen joukkojen ja Etelä-Jemenin separatistien välillä. Saudi-Arabian johtaman liittouman tuella Hadi ja hänen hallintonsa pidettiin vallassa.^[12]

Saudi-Arabian johtama koalitio eteni vuonna 2018 huthien hallussa olleeseen Hodeidan satamakaupunkiin, toivoen että sen menettämisen uhka saisi huthi-kapinalliset neuvottelemaan sopimuksesta sisällissodan lopettamiseksi. Hodeidan satama oli hutheille merkittävä tulonlähde, sillä he kykenivät verottamaan sen kautta kulkenutta rahtia. Satama oli kuitenkin myös elinehto Jemeniin tulevalle humanitaariselle avulle. Tämä sai YK:n puuttumaan asiaan ja toimimaan välittäjänä tulitaukoneuvotteluissa. Tulitauko oli hauras, ja osapuolet syyttivät toisiaan sen rikkomisesta. Saudi-Arabian johtamat joukot estivät kansainvälisen avun jakamisen, kun taas huthi-kapinallisten havaittiin käsittelevän sitä väärin. Taistelut kiihtyivät jälleen vuonna 2020, kun huthit tehostivat ohjusiskujaan ja saudit ilmaiskujaan. Tulitauon aiheutti lopulta koronaviruspandemia, kun Saudi-Arabia alkoi kohdata taloudellista epävarmuutta öljyn hinnan laskun vuoksi. Jemenissä taas nousi huoli maan kyky käsitellä viruksen puhkeamista maassa. Näissä olosuhteissa Saudi-Arabia ilmoitti yksipuolisesta tulitauosta huhtikuussa 2020.^[12] Samana vuonna 2020 Etelä-Jemenin separatistinen Etelän siirtymäneuvosto ilmoitti ottaneensa käsiinsä itsehallinnon. Se otti hallintaansa kesäkuussa 2020 Sokotran saaren ja syrjäytti Hadin hallinnon virkamiehet.^[12]

Vuonna 2022 konfliktin tärkeimmät osapuolet julistivat kahden kuukauden tulitauon. Pian tämän jälkeen maanpaossa ollut presidentti Abdrabuh Mansur Hadi ilmoitti eroavansa ja luovutti vallan poliittisista ja sotilaallisista johtajista koostuvalle neuvostolle. Rashad al-Alimin johtaman neuvoston tehtävänä on ratkaista konflikti, joka on ollut syynä vakavaan humanitaarisen kriisin.^[12]