Kalifi

Ensimmäinen historiallisten lähteiden tunnistama Lähi-idän arabivaltion hallitsija oli Muawija (661–680). Hän ei käyttänyt itsestään nimeä kalifi, vaan kolikoissa hänen kunnianimenään oli emiiri, joka tarkoitti ”suojelijaa”. Nimitys liittyi arabiheimojen tapoihin, joissa johtaja saattoi ottaa suojelukseensa oman klaanin ulkopuolisia vieraita.^[4]

Muawijan seuraaja oli Abd al-Malik ibn Marwan (685–705). Hän oli ensimmäinen historiankirjoituksen tunnistama hallitsija, joka käytti itsestään nimitystä Khalifat Allah, joka tarkoitti Jumalan puolestapuhujaa. Kunnianimi oli vastaus Bysantin keisarin Justinianus II:n (685–695) käyttöön ottamalle tittelille ”Jumalan palvelija” (lat. servus Christi). Uudet arvonimet liittyivät muutokseen hallitsijoiden legitimaatiossa. Jo vuonna 629 Bysantin keisari Herakleios vaihtoi roomalaisen arvonimensä autocrator nimeen basileus, jolla aiemmin oli tarkoitettu vasallikuningasta. Nimenmuutos halusi osoittaa, että oikea hallitsija oli Kristus, ja keisari oli vain hänen alaisensa.^[5] Vastaavasti al-Malik halusi osoittaa, että hänen valtansa tuli yksin Jumalalta.

Kalifi-nimityksen otti uudelleen käyttöön vasta sata vuotta myöhemmin al-Mamun (813–833).^[6] Hänen tavoitteensa olivat kuitenkin kunnianhimoisemmat kuin al-Malikilla, sillä hän ei halunnut olla pelkästään Jumalan nimittämä, vaan katsoi olevansa myös Jumalan sanan ylin tulkki, Jumalan sijainen maan päällä. Tämä johti katkeraan riitaan vastikään yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan kohonneen islamilaisen papiston eli ulaman kanssa.

Riita ratkesi al-Mamunin kuoleman jälkeen siten, että papisto peri voiton. Kalifista tuli vain ”uskovaisten komentaja”, mutta Jumalan lain sisältöä koskeva päätösvalta palautui ulamalle.^[7] Hämeen-Anttilan mukaan arvonimi ”khalifat rasul Allah” projisoitiin tämän jälkeen myös islamin varhaisvaiheen historiankirjoitukseen.^[8]

Kalifin arvonimi oli vielä osmanien sulttaanien käytössä vuodet 1517–1924, jonka jälkeen sitä ei ole käytetty lukuun ottamatta Isis-järjestön lyhyttä valtakautta Syyriassa ja Irakissa vuosina 2014–2018.

 

800-luvulla muslimioppineet alkoivat koota suullisia tarinoita islamilaisen kalifaatin varhaishistoriasta. Näin tehdyt historiateokset eivät edusta tieteellistä historiankirjoitusta, mutta niiden tarjoama kuva 600-luvun ja osin 700-luvun historiasta on laajasti hyväksytty oikeaksi myös lännessä.

Tämän legendaarisen historiankirjoituksen mukaan Muhammadin kuoleman jälkeen Abu Bakr valittiin hänen seuraajakseen (myöhemmin kalifi). Asema oli alun perin vaalilla valittu, mutta siitä tuli perinnöllinen. Sunnit tunnustavat neljä ensimmäistä kalifia: Abu Bakr, Omar, Uthman ja Ali. Šiiat tunnustavat aseman periytyvän Muhammadilta suoraan Alille.

Abu Bakr oli Muhammadin appi, joka äänestettiin asemaansa Muhammedin kuoltua vuonna 632. Hän esti islamin hajaannuksen kukistamalla Medinan kapinalliset heimot. Hänen aloittamansa sota kukisti Bysantin Syyrian ja Palestiinan provinssit ja Persian Irakin provinssin. Omar hallitsi 634–644. Hänen aikanaan islam levisi valloituksilla Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin.

Uthman oli Muhammedin vävy ja kalifina 644–656. Hän kuului mekkalaiseen umaijadien sukuun, joka hallitsi kalifaattia 661–750 ja Córdoban kalifaattia vuoteen 1031. Häntä syytettiin kapinoista ja juonittelusta, mistä johtuen hänet salamurhattiin.

Ali oli kalifina 656–661. Hän oli Muhammedin serkku ja naimisissa Fatiman, Muhammedin ja Khadijan tyttären kanssa. Hän on ensimmäinen šiiojen tunnustama laillinen Muhammedin seuraaja ja imaami. Ali seurasi Uthmania kalifina, huolimatta Aishahin ja Muawiyan vastustuksesta. Hänet salamurhattiin. Hänen poikansa Hassan luopui arvonimestä umaijadien dynastian perustaneen Muawiyan hyväksi. Alin toinen poika Hussein johti kapinaa umaijadeja vastaan, mutta hänet surmattiin Kerbalan taistelussa vuonna 680.

Vaikka islamilaisen historiankirjoituksen kertomukset neljästä oikeaan johdetusta kalifista ovat yksityiskohtaisia, ne perustuvat vain suullisiin tarinoihin, eikä niiden tiedoille ole löytynyt ulkopuolista vahvistusta esimerkiksi arkeologisista lähteistä. Monet tutkijat pitävät neljää oikeaan johdettua kalifia ainoastaan legendoina.^[9]

Kalifi al-Malikin dynastia hallitsi vuoteen 750 saakka, minkä jälkeen valta siirtyi sisällissodan voittaneelle abbasididynastialle, joka tuli Iranista. Abbasidit katsoivat olevansa Muhammedin sukulaisia tämän sedän, Ibn Abbasin kautta. Abbasidit siirsivät pääkaupunkinsa Bagdadiin ja hallitsivat pääosin sieltä käsin kalifeina mongolivalloitukseen vuonna 1258 saakka, vaikka heidän valtansa nopeasti supistui ja muuttui osittain muodolliseksi. Egyptin mamelukit pitivät tämän jälkeen hengissä muodollista abbasidikalifaattia vuoteen 1517 asti.

Muuan umaijadiprinssi onnistui vuonna 750 pakenemaan Espanjaan ja luomaan sinne umaijadien emiraatin, joka vuonna 929 otti itselleen kalifaatin aseman. Jo aikaisemmin vuonna 909 Muhammedin tyttäreen Fatimaan sukunsa johtaneet fatimidit olivat perustaneet kalifaatin Tunisiaan. Myöhemmin heidän pääkaupunkinsa siirtyi Kairoon. Córdoban kalifaatti kukistui sisällissotaan vuonna 1031 ja fatimidien kalifaatti vuonna 1517, jolloin turkkilaiset osmanit valloittivat Kairon.

Tuhatluvulla turkkilaiset seldžukit (pääkaupunkeina mm. Nishapur ja Merv) loivat keskiaasialaisen jättivaltakunnan, joka oli rajoiltaan lähellä sassanidien entistä valtiota. He karkottivat buyidit Bagdadista ja asettuivat vuorostaan kalifin suojelijoiksi. Seldzukit perustivat sulttaani-instituution, joka alkoi murtaa kalifin asemaa koskevaa oppia, vaikka aluksi molemmat elivät rinnakkain. 900-luvulla oli eletty jo kolmen kalifin järjestelmässä, eikä yksikään niistä kyennyt voittamaan muita. Seldzukkien sulttaanin virka ei tavoitellut ylintä uskonnollista auktoriteettia kuten Mamunin perustama kalifaatti-instituutio, vaan tarkoitti ainoastaan uskon puolustajaa. Tämä teki mahdolliseksi useiden rinnakkaisten sulttaanikuntien olemassaolon islamilaisessa maailmassa, ja niitä alkoikin ilmestyä eri puolille.^[10]

Kun osmanit olivat valloittaneet Egyptin, Turkin sulttaani otti itselleen kalifin arvon ja vaati sen myötä siihen kuuluvaa auktoriteettia koko islamilaisessa maailmassa. Tätä ei Osmanien valtakunnan ulkopuolella yleensä kuitenkaan tunnustettu.^[11] Vuonna 1923 Turkki muuttui tasavallaksi. Abdul Mejid II säilytti tämän jälkeen vielä hetken kalifin arvonimen, kunnes Kemal Atatürk lakkautti kalifaatin 3. maaliskuuta 1924.^[12]

Kalifin arvon tavoittelijoita on esiintynyt vielä tämän jälkeenkin. Vuonna 1926 Kairossa pidetty kansainvälinen muslimikongressi päätti, että kalifin virka pysyy avoimena, kunnes kaikki islamilaiset kansat voivat osallistua uuden kalifaatin perustamiseen.^[11]

Vuoden 2014 kesäkuun lopussa jihadistisen Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julistautui Isisin Irakissa ja Syyriassa valtaaman alueen kalifiksi.^[13] Kalifaatti kukistui vuonna 2018.

Islamilaisen lain mukaan kalifaatti on välttämättömyys, sillä islamilainen umma tarvitsee johtajan, joka pitää yllä uskontoa, puolustaa yhteisöä, auttaa sorrettuja ja valvoo oikeuksien toteutumista.^[1] Kalifin vaatimuksiin kuuluu, että hän on miespuolinen muslimi, joka tulee Quraiš-heimosta, täysi-ikäinen ja täydessä ymmärryksessä, vapaa, urhoollinen, arvostelukykyinen ja hänellä on normaali näkö, kuulo sekä kyky puhua.^[1] Kalifeja voi kerrallaan olla vain yksi. Jos islamilaisessa maailmassa on kaksi kalifia, kummankaan kalifaatti ei ole pätevä.^[14] Kalifin velvollisuutena on sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarahustralaisia vastaan, kunnes he kääntyvät muslimeiksi tai suostuvat maksamaan veroa kalifille.^[15]

Opin siitä, että kalifin piti tulla juuri Quraiš-heimosta oli muotoillut 1000-luvulla al-Mawardi (974–1058), huomattava shafi'i -juristi, joka vaikutti Bagdadissa.^[16]

Pääartikkeli: Luettelo kalifeista

• Muhammedin historiallisuus

• Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sared Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Akpinar, Mehmetcan: Mawardi. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 331–332. Princeton University Press, 2013.
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalifi Wikimedia Commonsissa