Tunisian taistelut

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Tunisian taistelut
Osa Pohjois-Afrikan sotaa toisessa maailmansodassa
Saksalaisia ja italialaisia sotavankeja Tunisian kaatumisen jälkeen 12. toukokuuta 1943.
Päivämäärä: 17. marraskuuta 1942 – 13. toukokuuta 1943 Paikka: Tunisia Lopputulos: Liittoutuneiden voitto
Osapuolet
Liittoutuneet  Yhdistynyt kuningaskunta  Intia  Yhdysvallat  Vapaa Ranska  Uusi-Seelanti  Puola  Kreikka	Akselivallat  Saksa  Italia
Komentajat
Dwight D. Eisenhower Harold Alexander Kenneth Anderson Bernard Montgomery	Albert Kesselring Erwin Rommel Hans-Jürgen von Arnim Giovanni Messe
Vahvuudet
76 020 kaatunutta ja haavoittunutta 849 lentokonetta	noin 300 000 kaatunutta, kadonnutta ja sotavankia vähintään 1 045 lentokonetta tuhoutunut yli 600 lentokonetta sotasaaliina

Tunisian sota oli Tunisiassa käytyjen taisteluiden sarja, joka käytiin liittoutuneiden ja akselivaltojen välillä osana Pohjois-Afrikan sotaa toisessa maailmansodassa. Taistelut alkoivat 17. marraskuuta 1942 ja ne päättyivät 13. toukokuuta 1943 akselivaltojen joukkojen antautumiseen.

Pääartikkeli: Operaatio Torch

Vuoden marraskuussa 1942 akselivaltojen tilanne näytti erittäin huonolta. Bernard Montgomeryn komentama brittiläinen 8. armeija eteni idästä ja Dwight D. Eisenhowerin johtama Marokkoon ja Algeriaan maihinnoussut armeija valloitti Vichyn Ranskan hallussa olleet Marokon ja Algerian.

Tripolitanian aavikolla akselivaltojen joukot olisivat olleet suojattomia, jos heitä olisi uhattu kahdesta suunnasta. Niinpä heidän oli saatava parempi puolustusasema, jossa he olisivat voineet sinnitellä kuukausia. Ihanteellinen valinta oli Tunisia. Sitä oli helppo puolustaa, koska vuoristossa pääsi etenemään kunnolla vain muutamia solia pitkin. 10. marraskuuta 1942 saksalaiset ja italialaiset joukot valtasivat valtaosan Tunisiaa ranskalaisilta joukoilta.

Liittoutuneiden ensimmäinen hyökkäys Tunisiassa tapahtui 25. marraskuuta tavoitteena vallata Tunis ja Biserta. He etenivät itään, mutta eivät läheskään onnistuneet tavoitteissaan ja saksalaiset pysäyttivät heidät. 1. joulukuuta 1943 aloitti vasta Tunisiaan saapunut kenraalimajuri Wolfgang Fischerin johtama Saksan 10. panssaridivisioona vastahyökkäyksen, joka työnsi liittoutuneet takaisin lähtöasemiin. Divisioonan vahvuuteen kuului muutama 88 millimetrin tykillä varustettu Tiger-panssarivaunu. Saksalaiset tuhosivat 55 panssarivaunua ja 300 ajoneuvoa, sekä ottivat yli tuhat sotavankia.

Liittoutuneet hyökkäsivät 22. joulukuuta uudelleen, mutta heidät lyötiin takaisin. Sitten Tunisiassa alkoi noin kuukauden enimmäkseen taisteluton aika. Se loppui siihen, kun Erwin Rommelin Libyasta vetäytyvät joukot saapuivat Tunisiaan tammi–helmikuun vaihteessa.

30. tammikuuta he hyökkäsivät eräiden yhdysvaltalaisjoukkojen kimppuun ja muutaman päivän kuluttua yhdysvaltalaiset vetäytyivät Sbeitlan lähistölle ja rakensivat sinne puolustuslinjan. Kuitenkin saksalaiset hyökkäsivät seuraavalla viikolla ja yhdysvaltalaisten linja murtui 16. helmikuuta. Saksalaiset valloittivat Sbeitlan seuraavana päivänä ja liittoutuneet pakenivat Algerian vastaisten vuorten solille. Koko Tunisia oli akselivaltojen hallussa. 19. helmikuuta saksalaiset hyökkäsivät liittoutuneiden asemien kimppuun Kasserinen solassa. Yhdysvaltalaisten asemat luhistuivat parissa minuutissa ja saksalaiset valtasivat solan.

Näiden tapahtumien jälkeen saksalaiset jakautuivat kahdeksi ryhmäksi, jotka etenivät luoteeseen kohti Thalaa. Lisäksi eräs joukko eteni etelään, Haïdraa kohti. Yhdysvaltajoukkojen moraali alkoi romahtaa ja monet joukot joutuessaan vetäytymään jättivät varusteensa taistelukentälle. 21. päivän vastaisena yönä saksalaiset pääsivät Thalan edustalle, jota puolusti vain heikko ranskalaisosasto. Jos Thala olisi vallattu, suuri joukko liittoutuneita olisi joutunut saarroksiin. Saksalaiset kuitenkin etenivät liian hitaasti ja liittoutuneiden täydennysvoimat ehtivät paikalle, eivätkä saksalaiset sen jälkeen enää pystyneet valtaamaan Thalaa. Tämän jälkeen Rommel päätti lopettaa hyökkäyksen, koska Montgomeryn armeija lähestyi idästä saksalaisten puolustuslinjaa, Marethin linjaa. Saksalaiset alkoivat perääntyä kohti itää. 23. helmikuuta yhdysvaltalaiset pommittivat vetäytyviä saksalaisia ja 24. helmikuuta amerikkalaiset valtasivat Kasserinen solan. Vaikka saksalaiset joutuivatkin perääntymään, he olivat tuottaneet yhdysvaltalaisille suunnatonta vahinkoa, muun muassa tuhonneet tai vallanneet kaksi kolmasosaa yhdysvaltalaispanssarivaunuista.

6. maaliskuuta suurin osa Rommelin joukoista teki idässä hyökkäyksen brittejä vastaan Medenineen. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui brittien murskaavan tykistötulen takia ja saksalaiset menettivät 150 panssarivaunustaan 55. Adolf Hitlerin kiellettyä Rommelia vetäytymästä paremmin puolustettaviin asemiin Tunisin ympärille, Rommel lähti sairauslomalle, eli käytännössä luopui tehtävistään 8. maaliskuuta. Brittijoukot aloittivat suurhyökkäyksen, operaatio Pugilistin Marethin linjaa vastaan 19. ja 20. maaliskuuta välisenä yönä. Seuraavana yönä joukko brittejä onnistui tunkeutumaan saksalaisten puolustuslinjan läpi ja muodostamaan sinne sillanpääaseman, mutta 22. maaliskuuta päivänä saksalaisten vastahyökkäys tuhosi sillanpään ja rintama palautui entiselleen. 26. maaliskuuta britijoukot valtasivat El Hamman kaupungin linjan pohjoispäässä ja tekivät täten linjan käytännössä toimintakyvyttömäksi. Seuraavana päivänä akselivaltojen joukot onnistuivat pysäyttämään britit ja saivat aikaa strategiselle vetäytymiselleen. Kahdessa päivässä linjan puolustajat marssivat 60 kilometriä luoteeseen ja loivat uuden puolustuslinjan Wadi Akaritiin Gabèsin lähelle.

Samaan aikaan yhdysvaltalaiset olivat aloittaneet etenemisen. 17. maaliskuuta he valtasivat Gafsan ja seuraavana päivänä El Guetarin keidaskaupungin. Sen italialaiset puolustajat poistuivat kaupungista lähes vastarinnatta, mutta asettuivat saman nimiseen solaan, joka johtaa sisämaan tasangoille. 20. maaliskuuta yhdysvaltalaiset valtasivat yhden italialaisten asemista ja ottivat 700 vankia. Yhdysvaltalaiset olivat erinomaisissa asemissa mahdollista hyökkäysoperaatiota varten. Silloin saksalaiskomentajat, jotka saivat tiedon yhdysvaltalaisten valtauksista, lähettivät panssaridivisioonan voittamaan yhdysvaltalaiset. 23. maaliskuuta aamukuudelta 50 panssaria, joita seurasi muita joukkoja, tuli solasta ja hyökkäsi yhdysvaltalaisten kimppuun, edeten alas laaksoon. Saksalaiset voittivat nopeasti yhdysvaltalaisten etulinjan jalkaväen ja tykistön. Vähän ajan kuluttua he ajoivat miinakenttään ja joutuivat pysähtymään raivaamaan sitä. Silloin yhdysvaltalaiset alkoivat hyvin voimakkaasti tulittaa miinakenttää raivaavia ja raivausta odottavia saksalaisia ja tunnissa saksalaisten 50 panssarivaunusta 30 tuhoutui. Kello yhdeksältä saksalaiset vetäytyivät laaksosta takaisin solaan.

Klo 4.45 saksalaiset hyökkäsivät uudestaan, kun heidän jalkaväkensä oli järjestäytynyt. Mutta taas Yhdysvaltain tykistö pysäytti hyökkäyksen ja aiheutti saksalaisille suuria tappioita. Sen jälkeen saksalaiset tajusivat, että hyökkäysyritykset olivat toivottomia ja siksi osa divisioonasta linnoittautui El Guettarista itään sijaitseville kukkuloille ja osa pakeni takaisin Gabèsiin.

Seuraavan viikon aikana yhdysvaltalaiset etenivät hitaasti vallaten loput sisämaan tasangoista.

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

• Irving, David: Rommel. Kirjayhtymä, 1977. ISBN 951-26-1717-X

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tunisian taistelut Wikimedia Commonsissa