Rokote

Rokote on lääkevalmiste, jota käyttäen potilaalle annetaan rokotus. Rokotteen tavoite on tarjota toimiva immuniteetti tiettyä sairautta tai tautia vastaan aktiivisella immunisoinnilla. Rokote sisältää immuunijärjestelmän herättävää antigeeniä, joka jollakin tavoin muistuttaa sairauden aiheuttavaa eliötä. Useimmiten antigeeni muodostuu heikennetyistä mikrobeista, mikrobin osista, toksiinista tai mikrobin pintaproteiineista.

• Kokonaisia taudinaiheuttajia sisältävät rokotteet ovat ikivanha, mutta jossain määrin vieläkin käytössä oleva ratkaisu. Niitä käytetään lähinnä bakteeritauteja vastaan. Nämä rokotteet ovat helppoja ja halpoja valmistaa, ne säilyvät hyvin ja rokotteen annostelu on suurpiirteistä. Ongelmina ovat runsaat sivuvaikutukset ja modernimpiin ratkaisuihin verrattuna huono teho. Rokotteen sisältämät taudinaiheuttajat voivat ainakin periaatteessa myös levitä ympäristöön. Tästä rokotetyypistä pyritään nykyisin eroon.
• Heikennettyjä tai inaktivoituja taudinaiheuttajia sisältäviä rokotteita käytetään miltei yksinomaan virustauteja vastaan. Ne ovat yleensä hyvin tehokkaita – yksi rokotuskerta saattaa antaa jopa elinikäisen immuniteetin. On kuitenkin vaikeaa varmistua rokotteen vaarattomuudesta ja niiden säilyvyys on huono.
• Toksoidirokotteet sisältävät taudinaiheuttajabakteerin erittämää toksiinia, joka on käsitelty kemiallisesti niin, että sen myrkyllisyys on vähentynyt. Ainoat tällä periaatteella toimivat rokotteet ovat jäykkäkouristus- ja kurkkumätärokotteet, jotka kehitettiin jo 1920-luvulla. Ne ovat hyvin tehokkaita, mutta perussuojan saaminen vaatii useita rokotuskertoja.
• Komponenttirokotteet ovat modernein rokotemuoto. Ne sisältävät ainoastaan jotakin sellaista taudinaiheuttajan osaa, jota vastaan elimistö reagoi. Virusrokotteissa käytössä on jokin viruksen kapselin pinta-antigeeni. Uusimmat bakteerirokotteet ovat konjugaattirokotteita. Nissä bakteerin pinnan polysakkaridi liitetään erilliseen kantajamolekyyliin, jolloin rokotteen antigeeni muuntuu valkuaisaineiden tavoin käyttäytyväksi. Tällöin se stimuloi sekä T- että B-immuunijärjestelmiä.^[1]
• mRNA-rokotteet on komponenttirokotteiden erikoistapauksia, jossa rokoteaineen lipidikapseleihin suljettu lähetti-RNA (engl. messenger-RNA) saa lihassolut väliaikaisesti tuottamaan viruksen pintaproteiinia, joka erittyy solun ulkopuolelle ja toimii immuunipuolustuksen laukaisevana antigeenina. Pintaproteiinin tuotanto päättyy, kun solun ribonukleaasi-entsyymi hajottaa mRNA:n. Samaa ajatusta noudattavat myös virusvektorirokotteet, joissa pintaproteiinin valmistusohje kuljetetaan lihassoluun muutoin harmittoman viruksen avulla.^[2][3] RNA-rokotteen valmistaminen on erityisen riskitöntä, koska ei tarvitse kasvattaa viruksia ja RNA hajoaa nopeasti elimistössä, samoin pintaproteiinit. Se ei muuta perimää.^[4]

Rokote voi sisältää samanaikaisesti useita eri taudinaiheuttajia vastaan suunnattuja antigeeneja. Tällaisia kombinaatiorokotteita käytetään etenkin varhaislapsuudessa annettavissa rokotteissa. Toistaiseksi ei tiedetä, paljonko erilaisia antigeenejä yhteen rokotteeseen voitaisiin yhdistää. Määrä lienee suuri, sillä pneumokokkipolysakkaridirokotteessa on 23 eri bakteerityypin polysakkaridia yhdessä valmisteessa. Koska eri rokotteiden optimaaliset antoiät eroavat toisistaan, ei ole ollut lääketieteellistä perustetta tutkia kovin laajoja yhdistelmiä. Kombinaatioiden kehittämisessä on varmistettava paitsi syntyvä immuunivaste, myös rokotteen turvallisuus.^[1]

Muutamia erilaisia rokotteita ja niiden sisältämiä antigeenejä.

rokote	antigeeni
BCG-rokote	heikennetty elävä bakteeri
HPV-rokote Hepatiitti B -rokote	soluviljelmässä tuotettu viruksen pintaproteiini
Hepatiitti A -rokote Influenssarokote Salk-poliorokote	inaktivoitu kokonainen virus
Jäykkäkouristusrokote Kurkkumätärokote	bakteerin tuottama toksiini
Rotavirusrokote Sabin-poliorokote	elävä heikennetty virus
Pneumokokkirokote Hib-rokote	bakteerin kapselin polysakkaridi
Meningokokki B -rokote	bakteerin kapselin proteiini
Koronavirusrokotteet	rokote sisältää lähetti-RNA:ta jonka perusteella elimistö tuottaa antigeeninä toimivan proteiinin

Isorokkorokote on poistunut käytöstä taudin häviämisen vuoksi. Tulevaisuudessa saatetaan saada käyttöön myös syöpärokotteita.

Rokotteiden sisältämät aineet voidaan jakaa vaikuttaviin aineisiin ja apuaineisiin.^[5][6] Rokotteiden vaikuttavat aineet ovat taudinaiheuttajia, niiden osia tai muita biologisesti aktiivisia komponentteja, joiden tarkoitus on herättää elimistön puolustusreaktio. Jos rokote sisältää taudinaiheuttajia, ne ovat joko inaktivoituja eli tapettuja tai eläviä, joita on heikennetty niin, että ne eivät kykene aiheuttamaan tautia.

Rokotteiden apuaineita käytetään rokotteiden tehon, säilyvyyden ja käyttöominaisuuksien parantamiseksi. Apuaineisiin kuuluvat täyteaineet, säilöntä- ja stabilointiaineet ja tehosteaineet. Tehosteaineet eli adjuvantit ovat yleensä alumiiniyhdisteitä. Niitä käytetään rokotteen vaikuttavan aineen aikaansaaman puolustautumisreaktion tehostamiseksi. Säilöntäaineita tarvitaan haitallisten mikrobien kasvun ja rokotteen pilaantumisen estämiseksi. Stabilointiaineet suojaavat rokotetta lämpötilan, valon, happamuuden tai kosteuden vaikutukselta.^[7]

Rokotteita annetaan tavallisesti pistoksena lihakseen (i.m.), ihon alle (s.c.) tai ihon sisään (i.d.). Eräät paikallista limakalvoimmuniteettia hyödyntävät rokotteet annetaan nenäsuihkeena tai suun kautta. Lihasta rokotteen antopaikkana suositaan, sillä lihaskudoksessa rokote imeytyy kudokseen paremmin kuin rasvakudoksessa. Verenkiertoon rokotetta ei anneta, ja jos piston jälkeen ruiskuun tulee verta, pistopaikka tulee vaihtaa ennen rokoteaineen antamista. Alumiinisuoloja sisältävät rokotteet saattavat aiheuttaa voimakkaampia paikallisreaktioita, jos rokoteainetta päätyy vahingossa muualle kuin lihakseen.^[1]

Lihakseen annettava pistos annetaan joko ulomman reisilihaksen etu-yläosaan tai yleisemmin hartialihakseen. Pakaralihaksen ylä-ulkoneljännestä tulee käyttää vain jos rokotetta annetaan poikkeuksellisen suuri tilavuus tai pistokohtia on useita. BCG-rokote pistetään nykyisin ihon sisään vasempaan olkavarteen.^[1]

Komponenttirokotteita ja inaktivoituja taudinaiheuttajia sisältäviä rokotteita on mahdollista antaa useita samanaikaisesti tai millä aikavälillä tahansa. Pistokset kannattaa kuitenkin antaa eri lihaksiin, jolloin mahdollisten paikallisreaktioiden aiheuttaja on helppo tunnistaa. Eläviä heikennettyjä taudinaiheuttajia sisältävät rokotteet tulee kuitenkin antaa joko kaikki samanaikaisesti tai vähintään kuukauden välein. On aivan tavallista, että rokotteiden valmistajat antavat eri valmisteiden yhdistämistä koskien kansainvälisiä suosituksia varovaisempia ohjeita.^[1]

Suomessa rokotteen antajalla on oltava tehtävään asianmukainen koulutus. Rokotteen saa antaa vain paikassa, jossa on riittävät välineet hoitaa mahdollista rokotekomplikaatiota.^[1]

Sikiön ja vastasyntyneen T- ja B-lymfosyytit ovat epäkypsiä, minkä vuoksi vastasyntyneen immuunipuolustus rakentuu äidiltä istukan läpi kulkeutuneiden IgG-vasta-aineiden eli niin kutsuttujen eväsimmunoglobuliinien varaan. Näiden kirjo määräytyy äidin elämänsä aikana kohtaamien taudinaiheuttajien sekä saatujen rokotusten perusteella. Suurin osa IgG-vasta-aineista siirtyy sikiöön vasta raskauden loppuvaiheessa minkä vuoksi raskaana olevan rokottaminen suojaa tehokkaasti vastasyntynyttä. Menetelmä toimii kuitenkin vain niillä taudeilla, joilla immuunivaste perustuu IgG-vasta-aineisiin. IgM- tai IgA-välitteinen immuniteetti ei välity äidiltä sikiöön lainkaan. Koska vasta-aineiden siirtyminen tapahtuu raskauden loppuvaiheessa, keskoset jäävät suurelta osin vaille äidiltä saatavaa immuunisuojaa.^[8]

Äidin suolen limakalvolla muodostuvat IgA-vasta-aineet kulkeutuvat rintamaitoon ja suojaavat vastasyntynyttä tehokkaasti ruuansulatuskanavan kautta tunkeutuvilta viruksilta ja bakteereilta. Ominaisuus on käytännöllinen, sillä äiti ja vastasyntynyt altistuvat samoille suun kautta kulkeutuville mikrobeille. Tätä mekanismia hyödyntäen äidille suun kautta annettavalla rokotteella voidaan suojata imeväisikäistä lasta.^[8]

B- ja T-solujen kypsyminen käynnistyy vasta 2 – 3 kuukautta syntymän jälkeen, mikä asettaa luonnollisen rajan sille, kuinka pieniä lapsia on edes mielekästä rokottaa. Alle kaksivuotiaan immuunijärjestelmä ei vielä reagoi taudinaiheuttajien polysakkarideihin, minkä vuoksi esimerkiksi pneumokokkirokotteet ovat pienille lapsille tehottomia.^[8]

Elimistön vanhetessa uusien B-lymfosyyttien tuotanto vähenee, mutta olemassaolevat muistisolut kuitenkin säilyvät. Tästä syystä ikääntyneiden elimistö ei reagoi uusiin rokotuksiin enää yhtä tehokkaasti kuin nuorempana, mutta nuorempana saatujen rokotusten tehosteannokset toimivat entiseen tapaan tehokkaasti.^[8]

Sairaus on harvoin este rokotteen antamiselle. Lähes ehdottomana vasta-aiheena pidetään kuitenkin saman rokotteen tai sen sisältämän aineosan aikaisemmin aiheuttamaa anafylaktista reaktiota. Rokotukseen liittyvän anafylaktisen reaktion yleisyydeksi on arvioitu noin 2/100 000 pistosta. Anafylaktinen reaktio ilmenee yleensä ensimmäisten 5–15 minuutin aikana, joskus harvoin vasta tunnin kuluessa tai sitäkin myöhemmin.^[1]

Suomessa riski sairastua rokotuksilla estettäviin tauteihin on yleensä pieni, ja siksi vähäisempikin vasta-aihe katsotaan usein riittäväksi syyksi siirtää rokotusta tai jopa jättää se kokonaan antamatta. Jos sairauden vaara kuitenkin arvioidaan suureksi – esimerkiksi altistumisen vuoksi – voi rokottamatta jättäminen olla potilaalle suurempi riski kuin rokottaminen, vaikka vasta-aihe olisikin olemassa.^[1] Äärimmäisenä esimerkkinä rabiesrokotusta ei voida millään perusteella jättää antamatta, jos potilas on altistunut rabiekselle^[9].

Kuumeisen infektiotaudin aikana ei suositella otettavaksi rokotteita. Rokote ei pahenna sairautta, mutta sairaus lisää elimistössä interferonin tuotantoa, jolloin eläviä taudinaiheuttajia sisältävien rokotteiden teho saattaa heikentyä merkittävästi. Inaktivoituja taudinaiheuttajia sisältäviin rokotteisiin käynnissä olevalla sairaudella ei ole vaikutusta. Epidemiatilanteessa vakavakaan sairastuminen ei ole rokotusten vasta-aihe. Eläviä viruksia tai bakteereita sisältävät rokotteet ovat yleensä vasta-aiheisia immuunipuutoksellisilla henkilöillä. Erittäin pahoin kananmunalle yliherkät saattavat saada oireita rokotteista, joiden virukset on kasvatettu kananmunissa. Yleensä rokote voidaan kuitenkin antaa, kunhan mahdolliseen allergiseen reaktioon varaudutaan ennakkoon. Kanan solukoissa kasvatetut rokotteet eivät yleensä ole este rokotukselle näissäkään tapauksissa.^[1]

Imetys ei ole este minkään rokotteen ottamiselle.^[1] Sen sijaan useiden rokotteiden turvallisuutta ei ole tutkittu raskaana olevilla, siitä yksinkertaisesta syystä, että raskaus on ohimenevä tilanne ja rokote voidaan yleensä siirtää annettavaksi vasta raskauden jälkeen. Merkittävä poikkeus on influenssarokote, sillä influenssakausi on raskausaikaa lyhyempi ja raskaus itsessään on vakavan influenssan riskitekijä.

Tilannetta, jossa rokotettu sairastuu kutsutaan läpäisyinfektioksi. Läpäisyinfektioita tapahtuu, koska immuunivasteessa esiintyy yksilökohtaista vaihtelua: kaikki eivät hyödy rokotteesta yhtä paljon. Rokotteen tehon käsitteen määrittelivät Greenwood ja Yule vuonna 1915 tutkiessaan kolera- ja lavantautirokotteita. Rokotteen teho määritellään siten että:

${\displaystyle {\begin{aligned}&teho={\frac {ARU-ARV}{ARU}}\times 100\%\\[6pt]\end{aligned}}}$

missä ARU (Attack Rate Unvaccinated) ja ARV (Attack Rate Vaccinated) ovat tautitapausten osuudet rokottamattomien ja rokotettujen keskuudessa. Täysin yhtäpitävästi teho voidaan määritellä myös riskisuhteen kautta:

${\displaystyle {\begin{aligned}&teho=(1-RR)\times 100\%\\[6pt]\end{aligned}}}$

missä RR on rokotettujen ja rokottamattomien sairastumisen riskisuhde. Teho voidaan määritellä myös jotakin nimenomaista tavoitetta kohtaan. Voidaan esimerkiksi olla kiinnostuneita siitä, moniko rokotetuista säästyy sairaalahoidolta vaikka sairastuisikin.^[10]

Jos esimerkiksi 1000 rokotetun joukossa tautiin sairastuu 20 ja vastaavasti 1000 rokottamattoman joukossa sairastumisia tapahtuu 150, riskisuhteeksi saadaan RR = (20/1000)÷(150/1000) = 0,13 ja siten rokotteen teho on 87 %.

Rokotteiden tehoa tutkitaan kaksoissokkotutkimuksilla, joissa osa tutkittavista saa tutkittavaa rokotetta ja verrokkijoukko jotakin muuta rokotetta. Rokotteen teho selvitetään tutkimuksen III faasissa. Käytännössä rokotteiden tehotutkimukset ovat varsin kalliita toteuttaa – etenkin harvinaisten sairauksien kohdalla – niiden vaatimien suurten henkilömäärien ja pitkien seuranta-aikojen vuoksi.^[10]

Keskimääräisen rokotteen kehittäminen kestää yli 10 vuotta^[11]. Esimerkiksi SARS- ja zika-epidemiat ehtivät päättyä ennen kuin niihin tehoava rokote tuli valmiiksi^[12]. Toisaalta esimerkiksi erään ebolarokotteen kliiniset tutkimukset onnistuttiin viemään läpi alle vuodessa^[13]. Sikotautirokotteen kehitykseen käytettiin neljä vuotta (1967)^[14]. Nopeimmin markkinoille saadut SARS-CoV-2-rokotteet kehitettiin alle vuodessa^[14].

Rokotteen kehittäminen voi maksaa jopa miljardi dollaria^[13]. Vaikka rokotteiden kehitystyöhön kuluva aika on viime vuosikymmeninä pidentynyt, rokoteprojekteista etenee myyntiin asti vain noin 6 %, mikä osuutena ei ole juurikaan noussut. Tämä epäsuhta tekee rokotekehityksestä lääkealan yrityksille erittäin riskialtista.^[11]

Liiketoiminnan kannalta ylivoimaisesti kannattavinta on pandeemisen influenssarokotteen valmistus. Koska markkinat ovat influenssarokotteen suhteen kuitenkin kylläiset, eri rokotevalmistajat joutuvat kilpailemaan oman rokotteensa tehokkuudella, tuotantokapasiteetilla ja jakeluverkoston toimivuudella. Laajemmassa kuvassa influenssapandemiat ovat kuitenkin harvinaisia, eikä niihin kohdistuvien rokotteiden tuotantoa voi järkevästi verrata muuhun rokotetuotantoon.^[11]

Jotta rokotetta voi käyttää, valtiot edellyttävät yleensä, että rokotteella on myyntilupa. Myyntiluvan myöntämiseksi rokotevalmistajan tulee esittää lääkevalvontaviranomaiselle tutkimustuloksia, joiden tarkoitus on osoittaa, että rokotteella on riittävä teho ja turvallisuus. Rokotteiden hyväksyntävaatimuksen noudattavat yleensä lääketutkimusten muotovaatimuksia.^[15]

Rokotteilla tehdään myös myyntiluvan myöntämisen jälkeisiä tutkimuksia. Nämä ovat tarpeen esimerkiksi passiivisessa haittaseurannassa esille tulleiden haittaepäilyjen todentamiseksi ja haittojen edelleen pienentämiseksi.^lähde?

Suomessa on kehitetty muun muassa HIV-rokotetta FIT Biotechissä 1980-luvun alusta vuoteen 2019 saakka^[16] ja koronarokotetta ainakin kolmessa eri tutkimusryhmässä vuoden 2020 pandemian aikaan^[17][18].

Kansanterveyslaitoksen rokoteosastolla ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella johtajana toiminut Juhani Eskola suhteuttaa uuden rokotteen kehittämiseen kuluvaa yhden miljardin euron hintaa Suomen vuotuiseen rokotusbudjettiin, joka on noin 16 miljoonaa euroa^[19].

Suomella oli omaa rokotetuotantoa yli sadan vuoden ajan^[20][21]. Sitä kuitenkin pidettiin liian kalliina^[21]. Suomalainen rokotetuotanto loppui samalla, kun Kansanterveyslaitos lopetti jäykkäkouristus-, hinkuyskä- ja kurkkumätärokotteiden valmistuksen vuoden 2004 alussa^[20].

Muutama vuosi oman rokotetuotantonsa lopettamisen jälkeen Suomi joutui kamppailemaan saadakseen maailmalta riittävästi rokotetta vuoden 2009 sikainfluenssapandemiaa vastaan^[21].

Oman rokotetuotannon aloittaminen uudelleen olisi mahdollista^[21]. Suomessa oli esimerkiksi vuonna 2020 noin viisi yritystä, joilla oli rokotteiden valmistukseen tarvittavaa osaamista^[21].

Kuitenkin, myös sikainfluenssapandemian aikana rokotteiden tuottamista Suomessa pidettiin liian kalliina^[19].

• Eläinten rokottaminen
• Rokotus
• Rokotusten haittavaikutukset
• Immunologia

• Eviran eläinten rokotteita koskeva sivu (Arkistoitu – Internet Archive)