Sukunimi

Sukunimi on henkilönnimi, joka periytyy suvussa. Sukunimet ovat harvinaisempi ilmiö kuin etunimet, joita käytetään yleisesti kaikissa tunnetuissa kulttuureissa.

Nimenantokäytännöt vaihtelevat maittain ja kulttuureittain. Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi. Etunimen lisäksi käytettiin Pohjoismaissa yleisesti isännimeä kuten Matti Juhaninpoika. Nykyäänkin sellainen esiintyy Suomessa joillakuilla henkilöillä toisena etunimenä. Sukunimet ovat usein syntyneet isännimen, asuinpaikan tai ammatin mukaan. Isännimistä ovat saaneet alkunsa myös esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa yleiset -sson ja -sen -loppuiset sukunimet. Monissa maissa, kuten esimerkiksi Saksassa, on yleistä, että sukunimi alkujaan kuvasti ammattia tai yhteiskuntaluokkaa.

Useimmissa länsimaissa sukunimi mainitaan yleensä etunimen jälkeen. Monissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa kulttuureissa sukunimi mainitaan ennen etunimeä. Tunnettuja esimerkkejä ovat Kiina ja muut itäaasialaiset kulttuurit sekä Euroopassakin Unkari. Länsimaissakin hakuteoksissa henkilöt yleensä aakkostetaan ensisijaisesti sukunimen mukaan. Sukunimi on tällöin poikkeavasti etunimen edellä, usein pilkulla erotettuna. Suomessa on lisäksi puhekielessä tavallista käyttää sukunimen genetiiviä etunimen edellä, Virtasen Pekka.

Länsimaissa on yleistä, että nainen vaihtaa sukunimensä solmiessaan avioliiton ja ottaa aviomiehensä sukunimen. Joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Noin viidennes naisista pitää oman sukunimensä, ja joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Aikanaan mies on vaihtanut sukunimensä esimerkiksi vaimon korkeamman aatelisarvon vuoksi ja ottanut vaimon suvun nimen tullessaan avioliiton kautta taloon.

Joissakin kulttuureissa etunimi kertoo sisarusten ikäjärjestyksestä. Tällainen käytäntö on ainakin perinteisissä balilaisissa etunimissä. Perheen ensimmäinen lapsi on nimeltään Putu, toinen Made ja niin edelleen. Sukupuoli ilmaistaan erillisellä nimellä. Kun sarjan nimet loppuvat, aloitetaan alusta lisäämällä etunimeen Balik eli uudelleen. Tämän perusteella voidaan esimerkiksi päätellä, että Balin pommi-iskujen tutkintaa johtanut poliisipäällikkö I Made Pastika oli perheensä toinen poikalapsi. Antiikin Roomassa käytettiin toisinaan samaan tapaan järjestysnumeroita etuniminä.

Sukunimiä ei edelleenkään käytetä kaikkialla, kuten Tiibetissä, Jaavassa ja Islannissa. Perinteisesti islantilaisilla on vain etunimi ja sen lisäksi patronyyminimi,^{[1][vanhentunut linkki]} Kuuluisia sukunimettömiä henkilöitä ovat muiden muassa Indonesian entiset johtajat Suharto ja Sukarno.

Pääartikkeli: Suomalaiset nimet

Länsisuomalaisille sukunimille ovat ominaista patronyymit, matronyymit ja talonnimien kanssa yhtenevät lisänimet. Itä-Suomessa käytössä ovat olleet puolestaan vakaasti periytyneet sukunimet. Itä-Suomen rahvaan sukunimikäytäntö saattaa olla yksi maailman vanhimmista.^[2] Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen ja Mäkinen.^[3]

Suomessa laki edellyttää vuodesta 1920 että kaikilla on sukunimi.^[4] Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Täyssisaruksille on kuitenkin annettava sama sukunimi.

Suomessa sukunimen voi muuttaa Digi- ja väestötietovirastossa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.^[5]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (niin sanottu yhdistelmäsukunimi).^[6]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Puolisot voivat valita yhden yhteisen sukunimen, joka siirtyy sellaisenaan lapselle.^[7]

Avioliittoon menevät naiset joutuivat muuttaman nimensä miehen sukunimeksi vuodesta 1930 lähtien, kunnes vuoden 1985 sukunimilain mukaan puolisot voivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompikumpi puolisoista voi ottaa yhdistelmänimen.^[4][8][9]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimi ei muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Pääartikkeli: Ruotsalaiset sukunimet

Tavallisimmat ruotsalaiset sukunimet ovat kansanomaiset nimityypit, jotka ovat joko muotoa isännimi (Johansson, Andersson) tai luontosanojen yhdistelmä (Lindberg, Granlöv). Nämä yleistyivät 1800-luvulla, mutta porvarit olivat jo aikaisemmin käyttäneet luontosanojen yhdistelmää, jossa yhdistettiin kotipaikan nimi ja luontosana (Almgren oli kotoisin Almbystä). Aatelisto rupesi käyttämään sukunimiä laajemmin 1500-luvulla. Vanhimmat aatelisnimet juontuvat usein sukuvaakunassa olevaan esineeseen (Bielke, Vasa). 1600-luvulla aatelisnimet olivat yleensä tekemällä tehtyjä ja niissä yhdistettiin sanoja, joilla oli aristokraattinen (eli ylimysvaltainen) sävy (Lagercrantz). Papisto omaksui myös sukunimikäytännön 1500-luvulla. Alussa suosittua oli tehdä latinalainen versio kotipaikkakunnasta (Montanius Bergistä ja Nobelius Nöbbelövistä). 1600-luvulla papiston keskuudessa oli suosittua lyhentää latinalaiset nimet ranskalaisen mallin mukaisesti ja Nobeliuksesta tuli Nobel ja Walleniuksesta Wallén.^[10]

Ranskassa ja Québecissä nimenvaihdosta avioiduttaessa ei enää tunnusteta. Näin nainen, joka haluaa aviopuolisonsa sukunimen, joutuu anomaan nimenmuutosta virallisten kanavien kautta. Toisaalta vuoteen 2005 saakka Ranskassa lapset saivat automaattisesti isänsä sukunimen. Nykyisin sallittuja nimiä ovat isän tai äidin sukunimi taikka näiden yhdistelmä. Tämä muutos tehtiin Ranskan lainsäädännön mukauttamiseksi Euroopan neuvoston vuoden 1978 julistuksen ja YK:n vuoden 1979 julistuksen mukaiseksi.

Monen afroamerikkalaisen sukunimi perustuu entisen isännän sukunimeen – kun vapautetut mustat orjat saivat valita nimensä, he valitsivat sen usein juuri entisen isäntänsä mukaan. Jotkut, kuten Muhammad Ali (alun perin Cassius Marcellus Clay Jr.), ovat vaihtaneet nimensä mieluummin kuin käyttäneet orjanimenä pitämäänsä nimeä. Muhammed Alin nimenmuutokseen vaikutti hänen kääntymisensä islamin uskoon.

Ottaessaan sukunimiä vapautetut orjat suosivat myös Yhdysvaltojen presidenttien nimiä, esimerkiksi Jefferson ja Washington.

Espanjassa sukunimi saadaan sekä äidiltä että isältä. Sukunimet voidaan yhdistää konjunktiolla ”y” (ja) tai ”de” (-sta, -stä), Kataloniassa ”i”. Esimerkiksi Juan Guerrero Macíasin ja Ana de la Garza Díazin lapset saavat sukunimekseen Guerrero de la Garza. Arkikäytössä riittää yksi sukunimi, yleensä isän, joka aina muutoinkin ilmoitetaan ensimmäisenä sukunimenä. Tosin myös äidin sukunimeä voidaan käyttää: Esimerkiksi Pablo Ruiz Picasso käytti äitinsä nimeä. Myös kirjailija Federico García Lorca tunnetaan yleensä äitinsä sukunimellä Lorca. Portugalinkielisissä Portugalissa ja Brasiliassa isän ja äidin sukunimen järjestys on päinvastainen.

Puhutteluja señor (herra), señora (rouva) ja señorita (neiti) käytetään joko yksinään tai sukunimen kanssa. Nainen voi käyttää epävirallisesti miehensä ensimmäistä sukunimeä preposition "de" kanssa (esimerkiksi Sra. de Guerrero), joskin tämä käytäntö on vanhahtava. Puhutteluja don (herra) ja doña (rouva) käytetään vain etunimen kanssa. Niitä käytetään yleensä vain iäkkäistä tai korkea-arvoisista henkilöistä: esimerkiksi (Espanjan kuningaspari) don Felipe ja doña Letizia.

Venäjänkieliset nimet koostuvat etu- ja sukunimen lisäksi isännimestä, joka seuraa aina etunimeä. Isän nimeen lisätään pääte, joka tarkoittaa tytärtä (-ovna) tai poikaa (-ovitš). Jos nimi päättyy pehmeään konsonanttiin, o muuttuu je:ksi (е). Esimerkiksi Vladimir Vladimirovitš Putinin isän nimi on Vladimir. Sergein poika saa isännimen Sergejevitš.

Virallisessa ja kunnioittavassa puhuttelussa käytetään sekä etu- että isännimeä. Presidentistä voidaan käyttää esimerkiksi puheessa nimeä Vladimir Vladimirovitš. Mediassa merkittävät henkilöt mainitaan joskus kaikilla kolmella nimellä.

Sukunimellä on yleensä eri muoto eri sukupuolilla: Esimerkiksi Boris Jeltsinin vaimo on nimeltään Naina Jeltsina.

Pääartikkeli: Kiinalainen nimi

Kiinalaisen käytännön mukaan sukunimi on ennen etunimeä (kuolleista puhuttaessa etunimi-sukunimi esimerkiksi hautakivissä). Kiinassa on käytössä vain noin 700 eri sukunimeä. Sukunimet ovat lähes poikkeuksetta yksitavuisia (mukaan lukien kaikkein yleisimmät nimet kuten Wang, Liu ja Zhao), tosin löytyy myös harvinaisia kaksitavuisia nimiä (muun muassa Sima ja Ouyang). Sukunimet ovat voineet säilyä samoilla suvuilla jopa vuosituhansia. Etunimet ovat usein kaksitavuisiakin.

Nykyaikana japanilainen nimi (日本人名) koostuu sukunimestä (苗字 tai 名字, myōji), jota seuraa etunimi (下の名前, shita no namae). Miehillä voi olla keskimmäinen nimi, mutta se on erittäin harvinaista^lähde?. Nimet kirjoitetaan yleensä kanjilla, harvoin hiraganalla tai katakanalla. Japanin kansalaisten on esitettävä romanisoitu nimi passin hankkimista varten.

Kanji-nimiin on 2 232 sallittua merkkiä (jinmeiyō kanji 人名用漢字) (2004), tosin määrää ollaan lisäämässä 578 merkillä lähitulevaisuudessa, jotta varmistettaisiin, että nimiä voidaan lukea ja kirjoittaa peruskoulusivistyksellä. Vanhakantaisissa nimissä on edelleen suhteellisen harvinaisia merkkejä listan ulkopuolelta, mikä voi osoittautua hankalaksi datatekniikan kannalta. Tällaiset merkit on usein korvattava muilla, samankaltaisilla merkeillä, joilla taas voi olla täysin eri merkitys. Lausumisongelmista selvitään usein furigana-merkkien avulla.

Ulkomaalaiselle Japanin kansalaisuus edellyttää japaninkielisen nimen hankkimista. Hallitus on yleensä sallinut alkuperäisen nimen katakanalla kirjoitettuna. Kuuluisin esimerkki^lähde? on Martti Turunen, josta tuli ”Tsurunen Marutei” (ツルネンマルテイ). On tosin mahdollista ottaa nimi, joka koostuu samalla tavalla lausutuista kanji-merkeistä. Tästä esimerkkinä on David Aldwinckle, josta tuli ”Arudō Debito” (有道出人). On myös mahdollista ottaa kokonaan uusi nimi, kuten Lafcadio Hearnin, josta tuli ”Koizumi Yakumo” (小泉 八雲). Tällöin oli tosin vielä pakollista tulla adoptoiduksi japanilaiseen perheeseen (Hearn liittyi vaimonsa perheeseen) ja ottaa heidän nimensä.

Pariskunnalla on oltava sama sukunimi, ja kun sukupuoliroolit ovat Japanissa voimakkaat, nimeä vaihtaa lähes aina nainen. Käytäntöä yritettiin muuttaa vuonna 2015, mutta Japanin korkein oikeus päätti, että laki vuodelta 1898 on yhä voimassa.^[11]

Pääartikkeli: Juutalainen nimi

Juutalaiset eivät käyttäneet sukunimiä vielä keskiaikaankaan mennessä, vaan nimenä käytettiin etunimeä sekä lisänimenä isän nimeä, kotipaikan nimeä tai ammattinimeä. Keskiajan lopulla juutalaiset alkoivat ottaa käyttöön varsinaisia sukunimiä, aluksi Italiassa ja islamilaisessa maailmassa. Itä- ja Keski-Euroopan aškenasijuutalaiset ottivat sukunimet käyttöön vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Joutuessaan pakon edessä valitsemaan itselleen sukunimiä juutalaiset ottivat niin hepreankielisiä kuin kansankielisiäkin nimiä. Moni aškenasijuutalainen otti sukunimekseen isännimen, äidinnimen, paikkanimen tai erityisen kauniin nimen kuten jalokiveä tai kukkaa tarkoittavan.^[12]

• Nimilaki
• Etunimi
• Henkilönnimi
• Luettelo suomalaistetuista sukunimistä

• Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas. Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7
• Kangas, Urpo: Etunimet, sukunimet ja laki. (Juridica, 35) Helsinki: Alma Talent, 2019. ISSN 1459-7535 ISBN 978-952-14-3551-5
• Mikkonen, Pirjo: ”Otti oikean sukunimen”: Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISBN 978-952-10-9344-9 Teoksen verkkoversio.
• Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9
• Närhi, Eeva Maria: Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus. Kielikello, 1991, nro 1, s. 10–16. ISSN 0355-2675 Artikkelin verkkoversio.
• Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. (Kielenkäytön oppaita 1) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus – Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0
• Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X
• Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X

• Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu.
• Sukunimien taivutus. Kotimaisten kielten keskuksen aineistopalvelu.