Kansankeittiö

Kansankeittiöiksi (myös kunnankeittiö) kutsuttiin 1800-luvun puolivälistä lähtien Suomeen perustettuja ravintoloita, joiden alkuperäisenä tarkoituksena oli tarjota kohtuuhintaista tai jopa ilmaista ruokaa vähävaraisille. Aluksi niitä ylläpitivät ylempien sosiaaliluokkien hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten rouvasväenyhdistykset. Ruokaloiden esikuvana oli muualla Euroopassa 1800-luvun kuluessa aloitettu vastaavanlainen köyhien vapaaehtoinen ruokahuolto. Myöhemmin kansankeittiöitä alkoivat perustamaan esimerkiksi työväenyhdistykset ja 1900-luvun alussa kansankeittiöiksi saatettiin nimittää myös ensimmäisiä teollisuuslaitosten yhteyteen perustettuja työmaaruokaloita.^[1]

Yhteistä niille kaikille oli, että ruokalat oli tarkoitettu nimenomaan työläisille ja muille alemmille sosiaaliluokille erotuksena tavallisista ravintoloista, joiden asiakaskunta koostui varakkaammasta väestöstä. 1800–1900-lukujen vaihteessa perustetut kansankeittiöt erosivat muista ravintoloista paitsi asiakaskuntansa vuoksi, myös ulkoasultaan. Ne olivat sisustukseltaan pelkistetympiä, esimerkiksi pöytäliinat puuttuivat usein kokonaan ja myös astiastot olivat yksinkertaisimpia. Lisäksi kansankeittiöiden aukioloajat ja anniskeluoikeudet olivat rajoitetumpia kuin vallasväelle tarkoitetuilla ensimmäisen luokan ravintoloilla.^[2] Kansankeittiöissä oli usein myös lukunurkkauksia, joiden kirjoja asiakkaiden oli mahdollisuus lainata kotiinsa.

Nykyään Suomessa käyttävät kansankeittiö-nimitystä monet erilaisten vaihtoehtoliikkeiden ylläpitämät edulliset ruokapaikat, joissa on tarjolla esimerkiksi vegaanista ruokaa. Sellainen toimii muun muassa Tampereella Hirvitalossa.^[3]

1800-luvun puolivälissä rouvasväenyhdistykset alkoivat perustamaan köyhille lapsille ja työttömille tarkoitettuja keittoloita eri puolille Suomea. Niissä oli tarjolla nimensä mukaisesti keittoa, jota oli mahdollisuus ostaa myös kotiin vietäväksi.^[4]

Työväenyhdistykset perustivat ensimmäisiä kansankeittiöitään 1880-luvulta lähtien. Niiden tarkoituksena oli tarjota edullista ruokaa yhdistysten jäsenille. Esimerkiksi Helsingin työväenyhdistys perusti oman ravintolan Kaivokadulle 1884, josta se siirtyi vuonna 1908 vastavalmistuneelle Helsingin työväentalolle. Työväenyhdistysten kansankeittiöissä oli ruoan lisäksi tarjolla muun muassa kahvia, olutta ja muita virvokkeita. Ne toimivat myös yleisinä kokoontumispaikkoina sekä poliittisten tilaisuuksien pitopaikkoina. 1800–1900-lukujen vaihteessa omia kansankeittiöitään avasivat työväenyhdistysten lisäksi useat muut yhdistykset ja järjestöt sekä muun muassa osuuskauppa Elanto.^[2] Myös useat työväenliikkeen aktiivit toimivat kansankeittiöiden pitäjinä, kuten Eetu Salin, jolla oli oma ruokala Hyvinkäällä ja myöhemmin Porissa,^[5] sekä Taavi Tainio, joka omisti kansankeittiön Turussa vuosina 1909–1914.^[6] Alkoholia anniskelevien kapakoiden kilpailijoiksi kansankeittiöitä puolestaan perustivat raittiusliikkeen aktiivit, kuten esimerkiksi Alli Trygg-Helenius, joka avasi oman kansankeittiön Helsingin Sörnäisiin vuonna 1889.^[7]

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman elintarvikepulan johdosta ruoan hinta nousi ja lähinnä työväenliikkeen ehdotuksesta Suomeen perustettiin ensimmäiset kunnalliset kansankeittiöt. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuusto asetti asiaa hoitamaan erityisen Kansanravitsemushallituksen, joka perusti ainakin seitsemän kunnankeittiötä eri puolille kaupunkia. Niitä perustettiin sodan aikana myös ainakin Turkuun. Kunnankeittiöiden toiminnasta vastasivat kunnat yhdessä tarkoitusta varten perustetun Valtion kotitaloustoimikunnan kanssa. Vastaavia kansankeittiöitä perustettiin ensimmäisen maailmansodan aikana lähes kaikkiin Euroopan maihin.^[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansankeittiö Wikimedia Commonsissa