Elisabet (Venäjä)

Elisabet
Keisarinna Elisabet, Vigilius Eriksen 1757
Venäjän keisarinna
Valtakausi	6. joulukuuta 1741 – 5. tammikuuta 1762
Kruunajaiset	6. toukokuuta 1742 Moskova, Uspenskin katedraali
Edeltäjä	Iivana VI
Seuraaja	Pietari III
Syntynyt	29. joulukuuta (J: 18. joulukuuta) 1709 Kolomenskoje, Venäjän keisarikunta
Kuollut	5. tammikuuta (J: 25. joulukuuta 1761) 1762 (52 vuotta) Pietari, Venäjän keisarikunta
Hautapaikka	Pietari-Paavalin katedraali, Pietari
Koko nimi	Jelisaveta Petrovna Romanova
Suku	Romanov
Isä	Pietari Suuri
Äiti	Katariina I
Uskonto	Venäjän ortodoksinen kirkko
Nimikirjoitus

Elisabet I tai Elisabet Petrovna (ven. Елизаве́та, Елисаве́т Петро́вна, Jelisaveta Petrovna; 29. joulukuuta [J: 18. joulukuuta] 1709 Kolomenskoje, lähellä Moskovaa – 5. tammikuuta 1762 [J: 25. joulukuuta 1761] Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisarinna vuosina 1741–1762.^[1][2]

Elisabet johti Venäjää Itävallan perimyssodan ja seitsenvuotisen sodan aikana. Talvipalatsi rakennettiin Elisabetin valtakaudella.^[3]

Keisarinna Elisabet tunnustautui isänsä Pietari Suuren uudistusten jatkajaksi ja puolusti ulkopolitiikassa Venäjän asemaa eurooppalaisena suurvaltana. Elisabetin astuessa valtaistuimelle Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa, jonka Elisabet pyrki lopettamaan esittämällä, että Suomesta muodostettaisiin itsenäinen puskurivaltio. Pikkuvihaksi kutsuttu Suomen venäläismiehitys päättyi vuonna 1743 Turun rauhaan, jolla Ruotsin ja Venäjän rajaa siirrettiin lännemmäksi.^[4]

Jelisaveta Petrovna oli sisarensa, Holstein-Gottorpin herttuatar Anna Petrovnan lisäksi ainoa Pietari Suuren ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikään asti. Nuoruudessaan Jelisaveta tuli toistuvasti ohitetuksi hallitsijaa valittaessa. Setäpuolensa Iivana V:n tyttären, keisarinna Annan hallitessa Jelisaveta oleskeli poissa hovielämästä. Hän ei nuoruudessaan ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta vaan oli tyytyväinen saadessaan omistautua harrastuksilleen ulkoilulle, ratsastukselle, puutarhanhoidolle ja metsästykselle maakartanossaan Tsarskoje Selossa tai Kesäpalatsissaan Pietarissa (nykyisen Mikaelinlinnan paikalla). Elisabetin kauneus, seurallisuus ja iloisuus takasivat sen, että hänellä riitti paljon niin mies- kuin naispuolisiakin ystäviä.^[5][3]

Jelisaveta varttui Moskovassa Iivana V:n lesken, suuriruhtinatar Praskovja Fjodorovna Saltykovan vanhauskoisessa taloudessa, jossa ankara paastoaminen, jatkuvat rukoukset ja pyhiinvaellukset olivat päivittäinen käytäntö.^[6] Kesäksi lähdetiin maalle Pokrovskojeen, Preobraženskojeen, Izmailovskojeen tai Aleksandrovskaja Slobodaan. Jelisaveta näki harvoin isäänsä, ja tytärten kasvattaminen jätettiin äiti Katariinan tehtäväksi, mikä oli hänen oman puutteellisen koulutuksensa ja mielenkiinnottomuutensa vuoksi mahdotonta, varsinkin kun hän lähti miehensä luokse Pietariin.^[7]

Vastuu Jelisavetan muodollisesta kasvatuksesta kahdeksanvuotiaasta lähtien^[6] annettiin hänen isänsä sisarelle Natalja Aleksejevalle ja ruhtinas Aleksandr Menšikovin perheelle. Pitkäkasvuista, pyöreähköä, rusoposkista ja punertavahiuksista^[7] Jelisavetaa pidettiin nokkelana tyttönä, mutta ei mitenkään loistavaälyisenä.^[2] Hän ei koskaan oppinut kirjoittamaan venäjää kieliopillisesti oikein.^[8] Hän peri vuonna 1728 äidiltään Katariinan palatsin, joka oli tuolloin pieni metsästyslinna Tsarkoje Selossa, missä hän metsästeli mielellään.^[9]

Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnaa yritettiin 15-vuotiaana naittaa tuloksetta Ranskan kuningas Ludvig XV:lle ja jopa omalle veljenpoikapuolelleen Pietari II:lle.^[7] Hänet kihlattiin vuonna 1724 Eutinin herttua Kristian Augustin vanhimman pojan,^[10] Karl August von Holstein-Gottorpin kanssa, mutta sulhanen kuoli vuonna 1727 ennen häitä.^[7] Jelisaveta menetti saman vuoden keväällä sekä kihlattunsa että isänsä ja äitinsä.

Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnalle ei löytynyt tämän jälkeen sopivaa sulhasta. Ehdokkaita olivat August II Väkevän avioton poika Saksin kreivi Moritz, jota oli kysytty jo keisarinna Annalle huonolla menestyksellä, Englannin prinssi George Augustus, Brandenburg-Schwedtin rajakreivi Karl Friedrich Albrecht, Portugalin Manuel [^kuka?] ja jopa Persian šaahi Nadir Šah. Jelisavetan avioton syntyperä (vanhemmat olivat menneet naimisiin vuonna 1712 hänen ollessaan nelivuotias) esti avioliiton hallitsijadynastioiden kanssa, kuten myös uskonnolliset erot ja hänen äitinsä alhainen syntyperä.^[6]

Jelisaveta otti rakastajakseen Semjonovin kaartinrykmentin komean kersantin Aleksei Šubinin, joka oli köyhästä maanomistajaperheestä Aleksandrovista Vladimirin kuvernementista. Šubin oli innokas metsästäjä kuten Jelisavetakin. Kun keisarinna Anna sai tietää asiasta, hän karkotti Šubinin Siperiaan Tobolskin vankilaan. Ernst Johann von Biron esti keisarinnaa sulkemasta Jelisavetaa luostariin. Lohdutukseksi Jelisaveta etsi seksuaalista nautintoa hovin komeista hevosajureista ja lakeijoista.^[2] Jelisaveta oli hyvin kiintynyt Šubiniin, ja eroa oli vaikea kestää. Tultuaan keisarinnaksi Elisabet käski etsiä Šubinin, joka löytyi vuonna 1743 ja sai korvauksena kärsimyksistään ylennyksen suoraan kenraalimajuriksi, Rabotkinin kylän maat ja niiden 2 000 maaorjaa Makarijevskin alueella Nižni Novgorodin kuvernementissa sekä maakartanon kotiseudultaan.^[11]

Elisabet löysi pitkäaikaisen kumppanin Aleksei Razumovskista, hyväsydämisestä ja komeasta ukrainalaisesta maattomasta Dneprin kasakasta. Keisarinna Annan hovimies, eversti Fjodor Stepanovitš Višnevski oli tuonut hyvällä bassoäänellä laulaneen Razumovskin tämän kotikylästä Pietariin laulamaan kirkkokuorossa, mutta suuriruhtinatar otti hänet omaan kirkkokuoroonsa. Kun Razumovskin ääni ei enää ollut entisenlainen, hän soitti keisarinnalle ukrainalaista luuttua eli banduraa. Kansanomainen ja vaatimaton Razumovski ei koskaan osoittanut kiinnostusta valtion asioihin. Koska pari oli omistautunut toisilleen, on mahdollista, että he olisivat saattaneet mennä salaa naimisiin vuonna 1742 tai 1744. Elisabet antoi Razumovskille ruhtinaan ja marsalkan arvot vuonna 1756 ja lahjoitti tälle Anitškovin palatsin Pietarissa.^{[12][13][14][15]}

Elisabetin matka kohti valtaistuinta alkoi, kun keisarinna Anna sai sairauskohtauksen ja kuoli marraskuussa 1740. Valta siirtyi nyt Elisabetin ohi vain neljän kuukauden ikäiselle Iivana VI:lle.^[3] Syynä valintaan oli se, että keisarinna Anna halusi suosikkinsa Ernst Johann von Bironin säilyttävän valta-asemansa ja uskoi onnistuvansa siinä parhaiten nimittämällä seuraajakseen sisarentyttärensä, Iivanan äidin Mecklenburgin herttuattaren Anna Leopoldovnan. Biron kuitenkin taivutteli kuolemaisillaan olevan hallitsijan siirtämään vallan suoraan Iivanalle sillä ehdolla, että Bironista itsestään tulisi sijaishallitsija.^lähde?

Ernst Johann von Bironin valta-asema ja hänen saksalaistaustansa saivat aikaan vastustusta, joka siivitti Elisabetin matkaa valtaistuimelle. Hänen innokas tukijansa oli Ranska, joka toivoi voivansa vaikuttaa Venäjän Itävallalle suopeaan politiikkaan. He myös uskoivat, että Elisabetin valtaannousu vähentäisi Venäjän ulkopoliittista aktiivisuutta. Elisabetia tuki myös Ruotsi, joka odotti hyötyvänsä politiikasta kiinnostumattoman naisen valtaannoususta. Ehdokas itse kuitenkin pelkäsi vallankaappauksen epäonnistumista ja kului suunnilleen vuosi, ennen kuin hän sai kerätyksi tarpeeksi rohkeutta ryhtyäkseen toimeen.^[3]

Tärkeässä osassa vallankaappausta oli Elisabetin lempirykmentin Henkikaartin Preobraženskin rykmentin sotilaallinen tuki, jossa häntä kutsuttiin ”rykmentin äidiksi” ja hän oli monen upseerin lapsen kummitäti ja kastaja.^[6] Rykmentti marssi Talvipalatsiin ja pidätti lapsikeisarin, tämän vanhemmat sekä kreivi Burkhard Christoph von Münnichin.

Vallankaappaus tehtiin joulukuussa 1741, jonka jälkeen vuonna 1744 Anna Leopoldovna, hänen miehensä herttua Anton Ulrich von Braunschweig-Wolfenbüttel ja heidän tyttärensä Jekaterina Antonovna vangittiin, karkotettiin ensin Riikaan ja sitten vankeuteen Arkangelin Holmogoryyn,^[16][17] jossa heille syntyi vielä kolme lasta. Pieni Iivana VI teljettiin Pähkinäsaaren linnaan, jossa hän vietti 23 vuotta kunnes hänet murhattiin Katariina II:n aikana vuonna 1764.

Kruunajaisissaan Moskovassa 6. toukokuuta 1742 Elisabet otti kruunun metropoliitalta omiin käsiinsä ja painoi sen itse päähänsä, osoittaen näin että valta kuului yksin hänelle.^[8][7] Elämänkumppani Aleksei Razumovski sai kunnian kantaa keisarinnan laahusta Uspenskin katedraalissa.^[15]

Ruotsi oli pyrkinyt lisäämään sekasortoa Venäjällä valtaannousun helpottamiseksi hattujen sodan avulla, mutta heidän sotilaallinen menestymättömyytensä sai aikaan sen, että Elisabet hyökkäsi Ruotsia vastaan. Ajanjakso tunnetaan Suomessa pikkuvihan nimellä. Sotatoimi oli Elisabetin viimeisiä varsinaisia tarmokkaita hallintotoimia, sillä vastedes hän omistautui puolittain nautinnoille, puolittain uskonnolle.^[3]

Pian valtaannousunsa jälkeen Elisabet alkoi suunnitella kruununperijänsä nimittämistä. Hän itse ei voinut saada lapsia, joten harkittuaan hän päätti kutsua Venäjälle sisarvainajansa Anna Petrovnan pojan Karl Peter Ulrichin eli suuriruhtinas Pjotr Fjodorovitšin, joka oli viettänyt lapsuutensa isänsä herttua Kaarle Fredrikin luona Kielissä Holstein-Gottorpissa, mutta oli vastikään jäänyt orvoksi. Venäjälle saavuttuaan hänet kastettiin Pietariksi ja jälkimaailma tuntee hänet hallitsijanimellään Pietari III.^[8] Vaikka Elisabet järkyttyi pojan rujosta olemuksesta, mikä johtui hänen julmasta kasvatuksestaan isänsä kuoleman jälkeen, päätti keisarinna heti nimittää pojan seuraajakseen.^lähde?

Jotta hallitsijasuku jatkuisi tulevaisuudessakin, ryhtyi keisarinna määrätietoisesti etsimään 16-vuotiaalle Pietarille puolisoa. Sopiva ehdokas löytyikin Preussista, Alhalt-Zerbstin ruhtinaskunnasta. 14-vuotias prinsessa Sophie Auguste Friederike oli Elisabetin entisen kihlatun Karl Augustin sisarentytär ja luultavasti siksikin keisarinnan mieleen. Nuori Sophie jäi Venäjälle ja sai ortodoksikasteessa nimekseen Jekaterina Aleksejevna. Hänen hallitsijanimensä tuli olemaan Katariina II ja häntä kutsuttiin jo hallitsijakaudellaan Katariina Suureksi.^[8]

Varsinaiset hallitustoimet Elisabet jätti usein suosikeilleen, joista merkittävin oli Aleksei Razumovski.^[3] Muita tärkeitä suosikkeja ja Elisabetin ystäviä hänen nuoruusvuosistaan lähtien olivat kreivi Mihail Vorontsov sekä Ivan, Pjotr ja Aleksandr Šuvalov.^[8] Ukopolitiikkaa johti kansleri, kreivi Aleksei Bestužev-Rjumin.^[14]

Elisabet kannusti Mihail Lomonosovia perustamaan vuonna 1755 keisarillisen Moskovan yliopiston, Venäjän korkeimman tason oppilaitoksen,^lähde? sen alaisen Moskovan kymnaasin sekä vuonna 1758 Kazanin kymnaasin, kaikki Ivan Šuvalovin aloitteesta. Elisabet rohkaisi Aleksandr Sumarokovia perustamaan teatteriryhmän maasotakouluun vuonna 1747. Keisarinnan allekirjoittamalla asetuksella Venäjän ensimmäinen julkinen draamateatteri perustettiin Vasilinsaarelle vuonna 1756, ja sen nosti nousuun vuodesta 1761 lähtien näyttelijä Fjodor Volkov. Elisabet piti musiikista ja laulamisesta, joten hovin esimerkistä uudenlaisten instrumenttien kuten kitaran, mandoliinin ja harpun käyttö yleistyi.^[8]

Elisabetin valtakaudella Pietariin ja sen ympäristöön rakennettiin useita arkkitehti Bartolomeo Rastrellin suunnittelemia palatseja, kuten Katariinan palatsin laajennus (1744–1756) ^[9] ja Pietarhovin palatsin siipirakennukset (1745–1755). Myös Pietarin Talvipalatsi ja Smolnan luostari (1748–1764) ovat Elisabetin hallituskaudelta. Elisabet kannusti Ivan Šuvalovia perustamaan Keisarillisen taideakatemian vuonna 1757.

Elisabetin hallituskaudella talous kehittyi edelleen. Takoraudan kysyntä Euroopassa saavutti 100 % sen tuotannosta, mikä kiihdytti metallista rakentamista (пром. строи­тель­ст­во), jonka toteuttivat suurelta osin yksityiset yrittäjät. Elisabet perusti vuonna 1744 Keisarillisen posliinitehtaan, joka oli yksi ensimmäisistä Euroopassa. Ensimmäiset pankit perustettiin: valtion lainapankki, kauppapankki ja teollisuuspankki. Sisäpiiriinsä kuuluneen kreivi Pjotr Šuvalovin aloitteesta keisarinna poisti vuonna 1754 maan sisäiset tullimaksut, mikä johti kaupan elpymiseen ja valtion kassatulojen kasvuun. Kauppiaitten kilta oli tästä muutoksesta niin kiitollinen että lahjoitti keisarinnalle 56 karaatin timantin kultalautasella; se on nykyisin näytteillä Kremlin asehuoneessa.^[7]

Elisabet kannatti aatelispoikien ottamista sotilasrykmentteihin jo lapsina, jotta he saavuttaisivat upseerinarvon ennen täysi-ikäisyyttä. Hänen hallituskaudellaan aateliston valta ja maaorjuus edistyivät merkittävästi. Vuonna 1746 astui voimaan asetus, jossa määrättiin että maata ja maaorjia saavat omistaa vain aateliset. Vuonna 1747 hän myönsi maanomistajille oikeuden hankkia maaorjia ja myydä heitä yksitellen ilman perhettä. Vuonna 1755 tehdastalonpojat määrättiin pysyvästi omistettaviksi työntekijöiksi Uralin tehtaisiin. Tästä määräyksestä aiheutuivat vuosien 1754–1764 levottomuudet 54 tehtaassa Uralilla, joissa työskenteli 200 000 maaorjaa. Vuonna 1760 annettiin asetus tilanomistajien oikeudesta karkottaa maaorjia Siperiaan, ja vuodesta 1761 lähtien talonpoikia kiellettiin tekemästä rahallisia sitoumuksia ilman maanomistajien lupaa. Baškiriassa ja Uralilla tukahdutettiin yli 50 talonpoikien kansannousua ja kansallista vapautusliikettä äärimmäisellä julmuudella Elisabetin asetuksella. Hallintokautensa aikana Elisabet ei allekirjoittanut vallankaappauksen yhteydessä antamansa lupauksensa mukaisesti yhtään kuolemantuomiota.^[7]

Elisabetin hallituskauden aikana julma ruumiillinen kuritus levisi kuitenkin sekä armeijaan että maaorjien keskuuteen. Koska maanomistajalla ei muodollisesti ollut oikeutta teloittaa talonpoikiaan, he pieksivät heidät usein kuoliaaksi. Hallitus oli äärimmäisen vastahakoinen puuttumaan maaorjien elämään ja sulki silmänsä aatelisten räikeiltä rikoksilta myös siksi, että maanomistajat olivat käytännössä ainoita paikallishallinnon toimeksipanijoita, jotka valvoivat samanaikaisesti järjestystä, sotaväenottoja ja veronkantoa.

Elisabet oli hallitsijana vailla suurta kunnianhimoa. Hän keskittyi hovielämään tanssiaisineen ja seurusteluineen. Hänen jäämistöstään löytyi 15 000 ranskalaistyylistä pukua, jotka muodostavat Valtion historiallisen museon tekstiilikokoelman perustan Moskovassa^[7] ja tuhansia pareja kenkiä.^[6]

Keisarinna pelkäsi jatkuvasti valtansa ja henkensä puolesta ja oli epäluuloinen pienimmistäkin uhista. Hänen palatseissaan ei ollut erityistä paikkaa makuuhuoneelle, hän lepäsi eri huoneissa ja siirtyi joskus salaa toiseen palatsiin myöhään illalla. Peläten yövallankaappausta, jollaisen valmistelusta hän ​​sai luotettavaa tietoa vuonna 1742, Elisabet ei juuri koskaan nukkunut yöllä, mikä pakotti ympärilläolijat ja hovin pysymään myös hereillä.^[12]

Elisabet teki pyhiinvaelluksia Troitse-Sergijevin luostariin Moskovan lähellä sekä vuonna 1744 pyhiinvaelluksen Kiovan luolaluostariin. Samalla matkalla hän määräsi rakennettaviksi Marijinskyi-palatsin ja Pyhän Andreaksen barokkikirkon. Hän myös mietti luopuvansa kruunusta ja vetäytyvänsä nunnaksi rakennuttamaansa Smolnan luostariin.^[6]

Varsinaisesti Elisabet kiinnostui valtion asioista hattujen sodan jälkeen uudelleen vasta seitsenvuotisen sodan sytyttyä vuonna 1756. Hän halusi vääjäämättä jatkaa Preussia vastaan käytyä sotaa loppuun saakka, sillä sen mahdollinen laajeneminen Venäjän suuntaan koettiin uhkana. Menestys näyttikin varmalta, sillä kahdesti hävitetty Berliini oli raunioina ja suuri osa Preussista vihollisen miehittämänä.^[3]

Elisabetin oma terveys oli kuitenkin samalla heikentynyt vuodesta 1757 lähtien ja hän sai huimauskohtauksia. Hän vietti yhä enemmän aikaa ruokapöydässä ja lihoi. Toisinaan hän oli pitkään tilassa, jossa häntä oli mahdotonta saada hoitamaan hallitsijan velvollisuuksiaan. Hänellä kesti kaksi vuotta vastata Ranskan kuninkaan kirjeeseen. Joskus hän vietti päiväkausia rukouksiin uppoutuneena ikoninurkkauksessa; toisinaan hän virkistyi ja vannoi jatkavansa sodan loppuun saakka liittolaisensa Itävallan rinnalla.^[6][8][13]

Elisabet kuoli Talvipalatsissa aivohalvaukseen tai kurkkuverenvuotoon 52-vuotiaana 2. tammikuuta 1762. Preussi oli tuolloin tappion partaalla, mutta Elisabetin seuraaja Pietari III, joka oli innokas Preussin ja sen kuninkaan Fredrik II:n ihailija, lopetti heti vihollisuudet ja palautti Preussille sen menettämät alueet. Näin Elisabetin viimeinen suuri hanke, Preussin murskaaminen, raukesi juuri ennen toteutumistaan.^[3]

Elisabet haudattiin Pietari-Paavalin linnoituksen katedraaliin vanhempiensa viereen.^[8][7]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elisabet (Venäjä) Wikimedia Commonsissa

• Rainer Knapas: Elisabet (1709 - 1762) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Edeltäjä: Iivana VI

Venäjän keisarinna 1741–1762

Seuraaja: Pietari III