Itsenäisen Suomen historia

Tämä artikkeli kertoo Suomen historiasta vuodesta 1917 eteenpäin.

Pääartikkeli: Suomen itsenäistyminen

Katso myös: Suomen kuningaskuntahanke

Suomalaisten kansallistunne alkoi kasvaa 1800-luvulla yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa.^[1] Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Lönnrotin Kalevala muodostivat suomalaista kulttuuria ja antoivat maalle moraalisen identiteetin.^[2]

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän kevättalvella 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui.^[3] Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, jopa itsenäistymiseen. Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi.

Väliaikaisen hallituksen kukistuttua äärivasemmistolaisten bolševikkien suorittamassa lokakuun vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittinen kenttä jakautui kahtia siitä, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto halusi tunnustuksen ensin Venäjää hallinneilta bolševikeilta.^[4]

Eduskunta kokoontui 6. joulukuuta 1917 ja hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen. Venäjä tunnusti Suomen virallisesti 4. tammikuuta 1918 ja samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat myös Ruotsi ja Ranska.^[5] Saksa tunnusti itsenäisyyden 6. tammikuuta 1918.^[6]

Pääartikkeli: Suomen sisällissota

Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Sota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan pirstoutumisen kautta sisäisen hajoamisen ja taistelun vallasta Suomessa, jonka poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaristiseen valtajärjestelmään. Lisäksi yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia. Hajaannuksen keskeinen seuraus oli kahden aseistetun valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui niiden väliseen sotaan tammikuussa 1918. Valkoiset voittivat sodan keisarillisen Saksan tuella. Neuvosto-Venäjän tukemat punaiset hävisivät sodan. Suomi siirtyi Venäjän valtapiiristä Saksan valtapiiriin. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten itsenäisyys varmistui ja maan valtiomuodoksi muotoutui tasavaltainen demokratia. Sisällissodille luonteenomaisesti poliittinen terrori oli sodan aikana yleistä. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin vasta sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli noin 13 000 punaista. Sisällissota vaati yhteensä noin 37 000 uhria, joista noin 75 % oli suomalaisia punaisia. Muut uhrit olivat suomalaisia valkoisia, sekä saksalaisia ja venäläisiä. Sisällissota oli psykologisesta ja aineellisesta näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisen kansakunnan historian tuhoisin tapahtuma, joka traumatisoi kansaa ja jakoi sen kahtia. Ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen seurauksena maltillinen vasemmisto ja oikeisto kykenivät kuitenkin aloittamaan pian sisällissodan jälkeen suomalaisia ajan myötä yhdistäneen yhteistyön.

Katso myös: Suomi 1920-luvulla ja Suomi 1930-luvulla

Sisällissodan jälkeen Suomen hallitusmuodoksi oli tulossa monarkia. Kuninkaanvalinnasta oli eriäviä mielipiteitä ja lopulta tukeuduttiin Saksaan, kuten mm. valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeri Juho Kusti Paasikivi halusivat, mutta mitä mm. sotajohdossa ansioitunut C. G. E. Mannerheim vastusti. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi Friedrich Karl, mutta kuningaskuntahanke jäi sikseen, kun Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa. Suomesta tuli tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17. heinäkuuta 1919.^[7][8] Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg.^[9]

Vuonna 1920 Suomi solmi Tartossa, Virossa rauhan- ja rajasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat, joiksi määrättiin Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Itä-Karjalan rajakuntien Repolan ja Porajärven asukkaat olivat vaatineet kuntien liittämistä Suomeen ja käytännössä ne olivat jo olleetkin Suomen hallinnassa heimosotien seurauksena, mutta rauhansopimuksella ne palautettiin Venäjälle. Suomi sai kuitenkin Venäjältä Petsamon alueen ja samalla yhteyden Jäämerelle ja Liinahamarin sataman.^[10]

Suhteita Neuvosto-Venäjään, vuodesta 1922 lähtien Neuvostoliittoon, rasitti myös Itä-Karjalan asema. Suomi halusi laajempaa autonomiaa vedoten asiaa koskeneisiin Tarton rauhansopimuksen määräyksiin, Neuvostoliitto katsoi nimellisen autonomian riittävän. Kansainliitto totesi asian olevan Neuvostoliiton sisäinen asia eikä puuttunut siihen Suomen pyynnöistä huolimatta.^[11]

Toinen ongelma koski Ahvenanmaata, jonka Ruotsi oli miehittänyt Suomen sisällissodan aikana. Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin, mutta vaatimus hylättiin tiukasti. Viimein Kansainliitto ratkaisi kysymyksen 1921 Suomen toivomusten mukaan.^[12]

Suomen turvallisuusongelmaa pyrittiin ratkaisemaan puolustusliitolla Viron, Latvian ja Puolan kanssa, eduskunta ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, ja 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus.^[13] 1930-luvun loppupuoliskolla suunniteltiin puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välille, tämäkin hanke kariutui mm. Neuvostoliiton vastustaessa Ahvenanmaan uudelleenlinnoittamista.^[14]

1920- ja 1930-luvuilla Suomea pitkään vaivanneet rakenteelliset ristiriidat pyrittiin ratkaisemaan. Ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan välinen kieliriita onnistuttiin lopettamaan kielilainsäädännöllä. Ruotsin kielen asemaa heikennettiin kuitenkin vasta 1930-luvun loppua kohti.^lähde?

Vuonna 1918 väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuosien 1919 ja 1922 maauudistuksilla parannettiin maaseudun vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten asemaa. Lakiuudistusten perusteella lunastettiin itsenäisiksi yhteensä 126 000 torppaa, mäkitupaa ja lampuotitilaa.^[15]

Ståhlbergin presidenttikaudella 1919–1925 oikeisto ja keskustaryhmät olivat vallassa. Pisimpiin vankeustuomioihin sisällissodan jälkeen tuomitut armahdettiin. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue järjestäytyi uudelleen Väinö Tannerin johdolla ja muodostettuaan vähemmistöhallitukseen 1926 järjesti yleisen armahduksen.^[16]

Ståhlberg ajoi tietoisesti vahvaa eheyttämispolitiikkaa, pienentääkseen sisällissodassa syntynyttä kuilua suomalaisten välillä. Hänen kaudellaan maassa tehtiin lukuisia sosiaalisia uudistuksia lainsäädännössä ja verotuksessa, mitkä lisäsivät tasa-arvoa ja kasvattivat elintasoa.^[17]

Radikaaleimmat sosiaalidemokraatit pakenivat Venäjälle sisällissodan loppuvaiheessa ja perustivat siellä elokuussa 1918 Suomalaisen Kommunistisen Puolueen, joka ei saanut toimia laillisesti Suomessa. Niinpä SKP liittolaisineen perusti lailliseksi muodokseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 paikkaa. Poliisi kuitenkin pidätti kaikki sen kansanedustajat maanpetoksesta syytettynä ja kielsi puolueen vuonna 1923. Kommunismin kasvun myötä järjestyi fasistinen Lapuan liike, joka 1929–1932 toimi kommunistisia sanomalehtiä vastaan, järjesti massamielenilmauksia ja terrorisoi yksittäisiä kansalaisia toimeenpanemalla muilutuksia. Kommunisteja estettiin osallistumasta 1930 vaaleihin ja kommunistien toiminta kaikissa muodoissaan kiellettiin. Kommunistilaeilla rajoitettiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.^[18]

Svinhufvud nostettiin presidentiksi 1931 lapualaistenkin tuella. Pian liike kääntyi sosiaalidemokraattejakin vastaan ja vuoden 1932 Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti puuttui asiaan ja sai radiopuheellaan kapinan loppumaan. Samoihin vuosiin sattui myös talouspula, jonka kärjistymänä koettiin muun muassa Nivalan konikapina.^[19]

Suuri epäonnistuminen oli vuosien 1919–1932 kieltolaki, joka johti rikosten määrän ja laittomuuden kasvuun ja lisäsi merkittävästi alkoholin kulutusta. Kieltolaki lopetettiin vasta kansanäänestyksen jälkeen 1932.^[20]

Pääartikkelit: Talvisota, Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota

Katso myös: Suomi 1940-luvulla

Toisen maailmansodan aikana Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan sekä Lapin sodan.^[21]

Elokuussa 1939 tehdyn Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati neuvotteluja Leningradin turvaamiseksi ja vaati Suomelta aluetta Karjankannakselta, tukikohtaa Hangosta ja Suomenlahden ulkosaaret. Virallisen neuvostopropagandan mukaan alueluovutukset olisi korvattu vaihtona alueisiin Itä-Karjalasta (Porajärvi ja Repola).

Neuvottelujen katkettua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 järjestämiensä ns. Mainilan laukausten jälkeen ja alkoi talvisota. Huolimatta monista voitoista puolustus Karjalankannaksella oli murtumaisillaan. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 päätti sodan, ja Suomen täytyi luovuttaa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Raja-Karjala, Suomenlahden ulkosaaret (luovutettu Karjala) sekä Kuusamon ja Sallan itäosat ja Petsamosta Kalastaja- ja Srednisaarentojen länsiosat ja vuokrata Hangon tukikohta Neuvostoliitolle 30 vuodeksi.

Pohjoismaisen puolustusliiton suunnittelua jatkettiin talvisodan päätyttyä. Hanke kuitenkin kariutui jälleen.

Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Suomi liittyi Saksan rinnalle kesäkuussa 1941 tavoitteena ainakin saada luovutetut alueet takaisin. Näin aluksi kävikin, mutta lisäksi suuri osa Itä-Karjalaa miehitettiin pyrkimyksenä luoda Suur-Suomi. Jatkosota päättyi lopulta kesän 1944 perääntymiseen ja uusiin aluemenetyksiin. Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun välirauhasopimuksen mukaan saksalaiset oli ajettava maasta. Tämän jälkeen käytiin Lapin sota aiempaa liittolaista Saksaa vastaan Lapissa päättyen 27. huhtikuuta 1945. Saksan joukot tuhosivat perääntyessään suuria alueita Lapissa.

Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.

Suomi myi Jäniskosken–Niskakosken alueen Neuvostoliitolle vuonna 1947.^[22]

Katso myös: Suomi 1950-luvulla, Suomi 1960-luvulla, Suomi 1970-luvulla ja Suomi 1980-luvulla

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä länsivaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli YYA-sopimus liitti – tiukimman tulkinnan mukaan – Suomen sotilaallisesti tavallaan samaan leiriin Neuvostoliiton kanssa, vaikka Suomi virallisesti selitti olleensa puolueeton valtio. Sopimusta jatkettiin vuosina 1955, 1970 ja 1983. Monet poliitikot käyttivät neuvostosuhteita puoluepoliittisten kiistojen selvittelyyn, mikä tietysti johti Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvuun. Toiset taas työskentelivät määrätietoisesti Neuvostoliiton vaikutuksen vastustamiseksi.

Kun sotakorvaukset oli maksettu, kauppa Neuvostoliittoon jatkui ja oli jopa 25 prosenttia ulkomaankaupasta 1980-luvulla. Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta ennenaikaisesti 1956. 50 vuoden sopimuksen oli alun perin määrä loppua vasta vuonna 1994. Vuonna 1956 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi.

Neuvostoliiton katsotaan useaan kertaan pyrkineen puuttumaan epäsuorasti tai muutoin painostamalla Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja hallitusratkaisuihin, kuten 1958 yöpakkashallituksen hajotuksessa ja lokakuun 1961 noottikriisissä.

1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun varsinkin kulttuuri- ja viestintäkentässä näkyi niin sanottu taistolaisuus, SKP:n neuvostomielistä vähemmistöä myötäillyt ja Neuvostoliittoa ihaillut äärivasemmistolainen liike.

Vuoden 1973 alussa Kekkonen valittiin poikkeus­lailla presidentiksi ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, mitä nykyään jotkut pitävät demokratiavajeen aallonpohjana ja merkinneen Kekkoselle lopullista yksinvallan aikakauden alkua. Toisin kuin nykyään, tuohon aikaan Suomessa presidentillä oli erittäin paljon valtaa ja hän saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja hallituksen lähes mielivaltaisesti.

Vuonna 1973 Suomi solmi kuitenkin länsieurooppalaisten maiden kanssa EEC-vapaakauppasopimuksen. EEC-sopimusta vastustettiin Helsingin Sanomissa julkaistulla koko sivun ilmoituksella, jonka olivat allekirjoittaneet monet vieläkin tunnetut poliitikot.^[23]

Vuonna 1975 Helsingissä järjestettiin ETYK, joka paitsi vahvisti Kekkosen ja Suomen puolueettomuusasemaa länsimaiden silmissä, niin myös kylvi tulevan Itä-Euroopan kommunististen hallitusten hajoamisen siemenet, kun ETYKin ns. kolmannen korin luettelemien ihmisoikeuksien innostamana Itä-Euroopan maissa oppositiovoimat perustivat niin sanottuja Helsinki-ryhmiä.^[24]

Urho Kekkonen erosi presidentin virastaan vuoden 1981 lopulla sairauden vuoksi. Hän toimi presidenttinä yli 25 vuoden ajan, selvästi kauemmin kuin kukaan muu presidentti. Vuonna 1982 presidentiksi valittiin Mauno Koivisto, joka halusi kaventaa presidentin valtaa ja lisätä pääministerin valtaoikeuksia.

Vasta 1989 Mihail Gorbatšovin Suomen vierailun yhteydessä Neuvostoliitto tunnusti selväsanaisesti Suomen puolueettomaksi maaksi.^[25]

Katso myös: Suomi 1990-luvulla, Suomi 2000-luvulla, Suomi 2010-luvulla ja Suomi 2020-luvulla

Vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton romahdus tuli Suomelle täytenä yllätyksenä, mutta sitä käytettiin heti hyväksi. Suomi hylkäsi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksesta muut sotilaalliset kohdat paitsi rajasopimukset. Vuonna 1992 Suomi ja Venäjä solmivat YYA-sopimuksen korvaavan ns. naapuruussopimuksen suhteiden perusteista.^[26][27]

1991 pankkikriisin ja Neuvostoliiton vientikaupan romahduksen seurauksena Suomen talous aloitti sukelluksensa syvimpään lamaansa sitten 1930-luvun suuren laman (kts. Suomen 1990-luvun alun lama). Muutamassa vuodessa katosi 450 000 työpaikkaa, ja työttömyys nousi kohisten 16 prosenttiin. Vasta 1994 bruttokansantuote kääntyi uudelleen nousuun.^[28][29]

Suomen ja Euroopan yhteisön lähentyminen alkoi syksyllä 1989 ensin päätöksellä liittyä EFTA:n EY:n talousalueet yhdistävään Euroopan talousalueseen (ETA). Se kuitenkin astui voimaan vasta 1. tammikuuta 1994, jolloin neuvottelut varsinaisesta jäsenyydestäkin olivat jo pitkällä.

Ensimmäisenä EY-jäsenyyden puolesta otti kantaa Suomen talouselämän etujärjestöt 1990-luvun alussa. Poliitikot olivat ainakin julkisuudessa pitkään varauksellisia välttäen ärsyttämästä muutoksessa olevaa Neuvostoliittoa. Vielä Yleisradion vaalitentissä maaliskuussa 1991 puolueiden puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Ole Norrback oli avoimesti jäsenyyden kannalla eikä EY-jäsenyyden hakemista kirjattu suoraan Esko Ahon (kesk.) hallitusohjelmaankaan. Presidentti Mauno Koivisto oli varovainen ja asetti sanansa myöhemmin keväällä 1991 tarkasti ”En ole sitä viime aikoina paljon viitsinyt vastustaakaan”. Kevään ja kesän 1991 aikana kokoomus ja oppositiopuolue SDP muuttivat kantansa EY-myönteisiksi ja kun vielä pääministeri Aho kääntyi jäsenyyden taakse syksyn mittaan, antoi hallitus tammikuussa 1992 selonteon eduskunnalle, jossa päädyttiin ehdottamaan jäsenyyden hakemista.^[30]

Eduskunnan myönteisen äänestyksen jälkeen Suomen EY-jäsenhakemus jätettiin 18. maaliskuuta 1992 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993 samanaikaisesti Ruotsin ja Itävallan kanssa. Jäsenyysneuvotteluissa yksi kiperistä kysymyksistä oli Suomen pohjoisen ilmaston huomioon ottaminen maataloustukipolitiikassa. Myönnytyksenä Suomi sai lopulta luvan tukea maataloutta myös omin varoin EY-tukien lisäksi. Jäsenyysneuvottelut saatiin päätökseen saman aikaan, kun Martti Ahtisaaresta tuli Suomen 10. ja samalla ensimmäinen suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla valittu presidentti.

EY-jäsenyyden tärkeyttä perusteltiin julkisuudessa erityisesti taloudellisilla syillä ja pääsyllä mukaan päätöksentekoon, mutta myös turvallisuuspoliittinen näkökulma oli monille vähintäänkin yhtä tärkeä. Jäsenyydestä pidettiin Esko Ahon aiemman lupauksen mukaisesti 16. lokakuuta 1994 Suomen kaikkien aikojen toinen neuvoa-antava kansanäänestys, edellinen oli kieltolain kumoamisesta vuoden 1931 lopussa. EU-kansanäänestyksessä 57 % äänesti jäsenyyden puolesta.^[31] Ahvenanmaalla järjestettiin oma erillinen kansanäänestys, joka sekin oli jäsenyyden puolesta.^[32]

1. tammikuuta 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, joksi EY:tä nyt Maastrichtin sopimuksen voimaan tulon myötä kutsuttiin. 1999 Suomen markka kiinnitettiin euroon pysyvästi siten, että 5,94573 markkaa on 1 euro. Vuonna 2002 eurosta tuli käteisvaluutta ja yli 140 vuotta käytössä ollut markka poistui käytöstä kahden kuukauden siirtymäajan jälkeen 1. maaliskuuta 2002.^[33]

Vuonna 2000 Suomen ensimmäinen naispresidentti, Tarja Halonen, astui virkaansa. Suomen entinen presidentti Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008. Nykyinen presidentti, Sauli Niinistö, aloitti virassaan vuonna 2012.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022– johti Suomen turvallisuusympäristön muutokseen. Suomen valtionjohto ilmoitti toukokuussa 2022 Suomen hakevan puolustusliitto Naton jäsenyyttä.^[34] Suomi liittyi Natoon 4. huhtikuuta 2023 Turkin hyväksyttyä viimeisenä jäsenmaana jäsenyyden.^[35]

• Suomen tasavallan presidentti
• Suomen väestö (väestökehitys)
• Suomen talous (talouskasvu)

• ProKarelian kokoelma itsenäisen Suomen kansainvälisistä sopimuksista (Arkistoitu – Internet Archive)