karate

Katso myös: Karate, karaté

karate (8)^[1]

1. eräs japanilainen itsepuolustus- ja kamppailulaji, joka monipuolisten harjoitteiden lisäksi jakautuu kilpailtaviin liikesarjoista koostuvaan kataan ja pääasiassa lyönnein ja potkuin käytävään kumiteen
2. (harvinainen) pinta (tauti)

• IPA: /ˈkɑrɑt̪e/
• tavutus: ka‧ra‧te

• (kamppailulaji) äännelaina japanin kielen sanasta 空手
• (tauti) taudinaiheuttajan tieteellisestä nimestä Treponema carateum

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	karate	karatet
genetiivi	karaten	karatejen (karatein)
partitiivi	karatea	karateja
akkusatiivi	karate; karaten	karatet
sisäpaikallissijat
inessiivi	karatessa	karateissa
elatiivi	karatesta	karateista
illatiivi	karateen	karateihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	karatella	karateilla
ablatiivi	karatelta	karateilta
allatiivi	karatelle	karateille
muut sijamuodot
essiivi	karatena	karateina
translatiivi	karateksi	karateiksi
abessiivi	karatetta	karateitta
instruktiivi	–	karatein
komitatiivi	–	karateine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	karate-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

• karateka
• taido

• budo

karateisku, karatepotku, täyskontaktikarate

• karate Kielitoimiston sanakirjassa

karate (ei monikkoa)

1. (urheilu) karate

karate yl. (yks. määr. karaten[luo], ei monikkoa)

1. (urheilu) karate

karate

1. (urheilu) karate

karate

1. (taivutusmuoto) yksikön vokatiivimuoto sanasta karat
2. (taivutusmuoto) monikon akkusatiivi sanasta karat

karate

1. (taivutusmuoto) yksikön vokatiivimuoto sanasta karat
2. (taivutusmuoto) monikon akkusatiivi sanasta karat

karate

1. (taivutusmuoto) yksikön vokatiivimuoto sanasta karat
2. (taivutusmuoto) monikon akkusatiivi sanasta karat