Viipurin Kaupunginteatteri

Viipurin Kaupunginteatterin juuret olivat Suomalaisessa Kansanteatterissa, jonka Aurora ja August Aspegren perustivat vuonna 1887. Se oli toinen suomenkielinen ammattiteatteri. Aspegrenit olivat eronneet Suomalaisesta Teatterista samana vuonna. Suomalainen Kansanteatteri toimi ensisijaisesti Viipurissa, Kuopiossa ja Tampereella. Ohjelmisto oli sangen konservatiivista.^[3] Kansanteatterin tärkein panos suomalaiselle teatteritaiteelle oli uuden, fennomaanisesta yläluokasta riippumattoman teatteripolven kouluttaminen. Vuonna 1897 Kansanteatteri jakautui vuodeksi kahtia.^[3] Nuoret teatterilaiset osoittivat tyytymättömyytensä August Aspegrenin johtajuuteen. Kahtiajako päättyi, kun Viipurista alettiin kaavailla teatterin vakituista kotipaikkaa.

Vuonna 1899 Suomalainen Kansanteatteri sai nimekseen Suomalainen Maaseututeatteri. Koska Maaseututeatterin toiminnalle oli vaikea löytää rahoittajia muista kaupungeista kuin Viipurista, se nimettiin pian Viipurin Näyttämöksi. Suomalaisen Maaseututeatterin ensimmäinen johtaja oli Kasimir Leino 1899–1903. Hänen kaudellaan esitettiin paitsi teatteritaiteen klassikkoja, myös uusia, kirjallisesti mielenkiintoisia teoksia.^[4] Aspegrenit eivät enää olleet mukana Maaseututeatterin toiminnassa. Toisena ohjaajana työskenteli Aapo Pihlajamäki. Maaseututeatteri esiintyi Viipurin lisäksi lähinnä Kuopiossa ja Oulussa. Jo toisena näytäntökautenaan teatteri alkoi saada jalansijaa myös läntisessä Suomessa.^[5] Leinon jälkeen Viipurin Näyttämön johtajina olivat Kaarle Halme 1903–1904, Jalmari Finne 1904–1907, Erkki Kivijärvi 1908–1912, Finne uudelleen 1913–1914 ja Pekka Alpo 1914–1920.^[6]

Viipurin Näyttämölle 1900- ja 1910-luvut olivat kulta-aikaa. Sitä kutsuttiin ensimmäiseen maailmansotaan asti ”Suomen toiseksi parhaaksi teatteriksi”.^[4] Tulovirtaa tuottaneiden kassakappaleiden ohella tehtiin rohkeita taiteellisia kokeiluja, joiden kaupallinen menestys ei aina ollut toivotunlainen. Topo Leistelä toi Viipurin Näyttämölle ekspressionistiset kokeilut. Hänen johtajakautensa oli 1923–1925. Leistelää seurasi Eino Jurkan johtajakausi 1925–1928. Sven Hildén toimi Näyttämön rinnakkaisjohtajana 1928–1930 ja johtajana 1930–1933.^[7] Viipurin Näyttämön henkilökunta oli sangen vähälukuinen. Esimerkiksi Joel Rinne näytteli vuoroilloin kahta eri roolia.^[8]

Taloudelliset realiteetit ajoivat Suomen teattereita yhteen 1930-luvulla. Viipurissa kaupunginteatterin muodostaminen paikallisesta työväenteatterista ja Viipurin Näyttämöstä kävi verraten helposti.^[9] Boheemina pidetty operettitähti Hildén johti Kaupunginteatteria yhdessä Arvi Tuomen kanssa vuoden verran. Vuodet 1933–1938 olivat Tuomen johtajakautta. Hän oli työskennellyt Viipurin Työväen Teatterin johtajana 1926–1931 ja Viipurin Näyttämön apulaisjohtajana 1925–1926.^[7] Tuomen jälkeen 1938-1940 johtajana oli Glory Leppänen.

Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri kuului Suomen Neuvostoliitolle luovuttamiin alueisiin ja evakkoon siirtyneen Kaupunginteatterin oli muodollisestikin muutettava Suomen uuden kaakkoisrajan sisäpuolelle. Leppäsen seuraajiksi teatterin johdossa tulivat näyttelijät Antero Suonio ja Uno Wikström. Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 suomalaisjoukot valtasivat suuren osan luovutetuista alueista, kuten Viipurinkin kesällä 1941. Väliaikainen Viipurin Sotateatteri toimi alkuvuodesta 1942 Punaisenlähteentorin vanhassa kirjastossa ja luovutti näyttämön Kaupunginteatterin käyttöön alkukesästä 1942.^[10] Viipurin-Petroskoin operaation myötä kesällä 1944 suomalaisjoukot joutuivat perääntymään muun muassa Karjalankannaksella ja teatteri siirrettiin Kotkaan toimien lyhyen aikaa kiertueteatterina, jonka johtajana 1944–1945 oli Helge Ranin. Viipurin Kaupunginteatterin viimeinen kausi oli 1945-1946, johtajanaan Aku Käyhkö. Lakkautetun karjalaisteatterin näyttelijöistä useat haluttiin Suomen Kansallisteatteriin ja Helsingin Kansanteatteriin.^[7]

Viipurin Kaupunginteatterissa ja sen edeltäjissä esitettiin 1900-luvun taitteen jälkeen runsaat 500 näytöskappaletta, ja niistä noin 150 oli suomalaisia ja loput ulkomaalaisia. Esitysten yhteismäärä kohosi yli seitsemän ja puolen tuhannen. Suomalaisia ensiesityksiä karjalaisteatterin lavalla nähtiin 36 kappaletta ja ulkomaisten näytelmien suomenkielisiä ensiesityksiä 120 kappaletta. Suomalainen Aleksis Kivi oli teatterin suosituin näytelmäkirjailija: hänen kynästään siinneitä teoksia näyteltiin 273 esityskertaa. Englantilaisen William Shakespearen näytelmiä esitettiin 215 kertaa.^[2]

Viipuri oli teatteritaiteelle oivallinen kaupunki; sen säveltaiteella oli vankat, keskiajalle ulottuvat perinteet ja yleisö oli innostunutta. Suomenkielisen musiikkiteatterin synnyssä kaupungin rooli oli keskeinen. Ensimmäisenä suomenkielisenä operettitaiteilijana pidetty Aino Haverinen näytteli Maaseututeatterissa 1900-luvun alussa.^[4] Tuolloin Viipurin Näyttämöllä saivat suomenkieliset kantaesityksensä muun muassa laulunäytelmä Pikku Pyhimys ja ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys. Jälkimmäisen ohjasi Jalmari Finne, kapellimestarina oli Viipurin orkesterin johtaja Juho Leino.^[11] Sam Sihvon isänmaallinen laulunäytelmä Jääkärin morsian oli pitkään eräs Viipurin Näyttämön suosikkikappaleita.^[7] 1920-luvulla se takasi teatterin talouden ja sitä myötä näyttämöhenkilökunnan palkanmaksun.^[12]

Kersti Bergrothin Anu ja Mikko esitettiin Viipurissa tuoreeltaan.^[7] Se oli myös Viipurin Kaupunginteatteriksi yhtyneiden Viipurin Näyttämön ja Viipurin Työväen Teatterin ensimmäinen näytöskappale; päivä oli 1. tammikuuta 1933. Viipurin Näyttämöllä sitä oli esitetty jo syyskaudella 1932.^[13] Ylipäätäänkin kaupungiteatterissa esitettiin 1930-luvulla lähinnä aikansa suomalaisia perusohjelmistoja. Jokaiseen näytäntökauteen sisältyi yksi uusi ja yksi vanha klassikkonäytelmä. Lisäksi ohjelmistoon kuului säännöllisesti suomalaisia uutuusnäytelmiä, kuten Agapetuksen ja Serpin komediat. Vanhempaa näytelmäkirjallisuutta edustivat Aleksis Kiven ohella muun muassa Minna Canthin klassikkoteokset. Myös Maria Jotunin näytelmillä oli sijansa. Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät ja Juurakon Hulda keräsivät salin täyteen 1930-luvun jälkipuoliskolla. Vuosikymmenen puolenvälin suosikkinäytelmiä oli Franz Lehárin operetti Hymyn maa, jota esitettiin 28 kertaa kaudella 1935–1936.^[14]

Viimeisen toista maailmansotaa edeltäneen kokonaisen näytäntökauden 1938–1939 avasi Erkki Kivijärven Talkootanssit, jota esitettiin Havin kesäteatterissa. Kauden ensimmäinen sisänäytelmä oli Ladislas Fodorin Kypsyyskoe. Voimassa olleen periaatteen mukaisesti myös Viipurissa pyrittiin elämään mahdollisimman normaalia elämää syksyllä 1939 sodan varjoista huolimatta. Vaikka kaupunki oli pimennettynä, Kaupunginteatterin toimintaa jatkettiin. Lokakuun 1939 synkissä tunnelmissa teatteri antoi kymmenisen maksutonta näytäntöä yleisen mielialan kohottamiseksi. Viipurin Kaupunginteatterin viimeiseksi näytännöksi ennen talvisotaa jäi Wuolijoen Vastamyrkky, jota ehdittiin esittää vain kahdesti - jälkimmäinen kerta oli sunnuntaina 26. marraskuuta 1939.^[15]

Viipuri ja Tampere kävivät kilpailua Suomen ”toiseksi tärkeimmän” teatterikaupungin asemasta 1920- ja 1930-luvuilla.^[7] Suomalaisnäyttelijät vaihtoivat usein tiuhaankin asemakaupunkiaan, ja lukuisat merkittävät näyttämöauktoriteetit olivat kiinnitettyinä Viipurin Kaupunginteatteriin ennen siirtymistään Helsingin lavoille. Osa kannakselaisnäyttämön taiteellisesta henkilökunnasta on lueteltu artikkelissa Luettelo Viipurin Kaupunginteatterin näyttelijöistä. Alla olevassa luettelossa on mainittu ne, joista on artikkeli Suomen kansallisbiografiassa.

• Mia Backman 1909–1911
• Kosti Elo 1899–1903, 1904–1917
• Kaarlo Halttunen 1938–1939
• Aino Haverinen 1899–1912
• Hilkka Helinä 1939–1940
• Eino Jurkka 1924–1925
• Emmi Jurkka 1924–1928
• Paavo Jännes 1928–1929
• Salli Karuna 1934–1939
• Aku Korhonen 1916–1923
• Rakel Laakso 1925–1928
• Uuno Laakso 1925–1927
• Eine Laine 1917–1921
• Arvo Lehesmaa 1928–1939
• Rauni Luoma 1938–1939
• Hilda Pihlajamäki 1899–1903
• Helge Ranin 1923–1925
• Saara Ranin 1944–1945
• Joel Rinne 1923–1926
• Elsa Turakainen 1928–1934
• Ilmari Unho 1934–1935 (näyttelijä-ohjaaja)
• Tilda Vuori

^{[16] [17]}

Viipurin Kaupunginteatteri toimi 1830-luvulla rakennetussa kivitalossa, johon kuuluivat teatterin lisäksi kaupungintalo ja seurahuone. Talon arkkitehti oli Anders Fredrik Granstedt, ja rakentamisesta päätettiin vuonna 1832. Hankalaan maastoon rakennetusta talosta tuli arkkitehtonisesti epäyhtenäinen, mutta kaupunkilaiset ihastuivat siihen.^[1] Paraatikentän laidalla Torkkelinpuiston läheisyydessä sijainnut talo oli yli sadan vuoden ajan karjalaiskaupungin huvielämän keskus. Kaupunginteatteri sijaitsi Possenkadun ja Vahtitorninkadun puolella.^[7] Valmistuessaan teatteria pidettiin suurena, mutta ajan mittaan se osoittautui liian pieneksi kasvavalle kaupungille. Teatteriin asennettiin lämmitys 1850-luvulla; sitä ennen yleisö nautti näyttämötaiteellisista saavutuksista kylmässä katsomossa täysi talvivarustus yllään.^[18] Arkkitehti Berndt Ivar Aminoff uudisti ja laajensi teatterirakennusta vuonna 1881. Teatterisali oli alkuaan hevosenkengän muotoinen, ja sitä uudistettiin useaan otteeseen 1920- ja 1930-luvulla. Rakennuskompleksissa suoritettiin Uno Ullbergin johdolla perusteellinen remontti 1930-luvulla. Tuolloin Seurahuoneen tiloihin toteutettiin Teatteriravintola.^[18] Rakennus selvisi talvisodasta, mutta ei jatkosodasta: se tuhottiin vuonna 1941.^[7] Ainoastaan kaupungintalon puoli jäi seisomaan torin laidalle; 2010-luvun alussa tiloissa toimi yökerho.^[18]

Kiviteatterin kulttuurinen edeltäjä oli puinen Das Komödienhaus, joka on mainittu Suomen varhaisimmaksi teatterikäyttöön rakennetuksi taloksi.^[19]

Havin valleilla sijaitsi Havin kesäteatteri, jonka 1930-luvulla rakennettu katsomo on edelleen olemassa.^[20][21] Toisen maailmansodan aikana Viipurin Kaupunginteatteri esitti valleilla muun muassa näytelmät Anu ja Mikko sekä Keltainen prinssi (Hymyn maan rinnakkaisnimi). Kaupunginteatteri antoi viimeisen näytöksensä Viipurissa 28. toukokuuta 1944 Havin kesänäyttämöllä. Kappale oli Agapetuksen komedia Olenko minä tullut haaremiin.^[10]

• Kantanen, Pekka, Mäntyniemi, Mikko: Aikamatka Viipuriin - tuokiokuvia Viipurista ennen ja nyt, 2010, ISBN 978-952-92-8155-8
• Luoma, Rauni: Ilon ja murheen näyttämöllä, WSOY, 1986, ISBN 951-0-13829-0
• Rinne, Joel: Jopin kirja, Tammi, 1967
• Henttonen, Antti: Muistojen kultainen Karjala, Gummerus, 1985, ISBN 951-20-2523-X
• Paavolainen, Pentti, Kukkonen, Aino: Näyttämöllä - teatterihistoriaa Suomesta, WSOY, 2005, ISBN 951-0-28527-7
• Teatterin maailma - Maamme teatterit ja niiden taiteilijat, Kustannusosakeyhtiö Tammi 1950
• Teatterin maailma 1965, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965
• Etelä-Karjalan kulttuuriklubi – luentosarja Kannaksen kulttuuriperinnöstä. Lappeenranta: Etelä-Karjalan liitto, 2004. ISBN 952-9560-24-9 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.5.2012).
• Pamaus.fi (Arkistoitu – Internet Archive)

• Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää, Viipurin Työväen Teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945, Tammi, 1950
• Veistäjä, Verneri: Viipurin ja muun Suomen teatteri, 1957
• Viipurin Näyttämö 25-vuotias, Suomen Kuvalehti, 13.12.1924, nro 50, s. 28, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Viipurin teatteripamaus, Kansan kuvalehti, 03.03.1933, nro 10, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Teatterin valkopukuinen aave, Seura, 01.03.1939, nro 9, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot