[go: up one dir, main page]
Wikipedia

René I (Anjou)

(Ohjattu sivulta René I (Napoli))

René I eli René Anjoulainen (ransk. René d’Anjou; 16. tammikuuta 1409 Angers – 10. heinäkuuta 1480 Aix-en-Provence)[1] oli Anjoun herttua ja Provencen kreivi vuosina 1434–1480, Napolin kuningaskunnan kuningas vuosina 1435–1442, Barin herttua vuosina 1431–1480 sekä avioliittonsa kautta Lothringenin herttua vuosina 1431–1453. Hän oli myös Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n lanko ja Englannin kuningattaren Margareeta Anjoulaisen isä. René I oli merkittävä taiteiden suosija Provencessa, ja häneltä tunnetaan myös omia kirjallisia teoksia.

René I, Nicolas Fromentin maalaama muotokuva vuodelta 1474.

René I tunnetaan myös nimellä ”hyvä kuningas René” (Le bon roi René).[2][3][4]

Elämä

muokkaa

René I:n vanhemmat olivat Napolin kuninkaaksi julistautunut Anjoun herttua Ludvig II ja Aragonian prinsessa Jolanda.[1] Hänen äidinisänsä oli Aragonian kuningas Juhana I, vanhempi veljensä Anjoun herttua Ludvig III ja siskonsa Ranskan kuningatar Maria Anjoulainen, kuningas Kaarle VII:n puoliso.[5] René I oli myös Ranskan kuninkaan Juhana II:n pojanpojanpoika.[6] Vuonna 1419 Renén äidin eno, Barin herttua Ludvig nimesi Renén perillisekseen.[1] Samana vuonna René naitettiin Lothringenin herttuan Kaarle II:n tyttären Isabellan kanssa molempien ollessa vasta lapsia.[1][2][7] René peri Barin herttuakunnan Ludvigilta vuonna 1430.[1][2] Kaarle II:n kuoltua seuraavana vuonna Isabella peri vuorostaan Lothringenin, jonka herttuaksi René julistautui vaimonsa nimissä. Kaarle VII tuki hänen oikeuttaan Lothringeniin, mutta Burgundin herttua Filip Hyvä tuki kilpailevaa kruununtavoittelijaa, kreivi Antoine de Vaudémontia.[1][2][3]

René kärsi tappion Antoine de Vaudémontille 2. heinäkuuta 1431 käydyssä Bulgnévillen taistelussa ja jäi tämän vangiksi. Antoine luovutti Renén vankina Filip Hyvälle. Hänet vapautettiin toukokuussa 1432 hänen luovutettuaan poikansa Juhanan ja Ludvigin tilalleen panttivangeiksi. Seuraavana vuonna René suostui naittamaan tyttärensä Jolandan Antoinen pojalle Ferrylle, joskin avioliitto solmittiin vasta vuonna 1445. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Sigismund tunnusti Renén Lothringenin herttuaksi Baselin kirkolliskokouksessa[3] huhtikuussa 1434, ja saman vuoden marraskuussa René peri myös Napolin kuningaskunnan kruununperijän aseman sekä Anjoun herttuakunnan ja Provencen kreivikunnan lapsettomana kuolleelta veljeltään Ludvig III:lta. Tyytymätön Filip Hyvä vangitsi Renén uudelleen. Kun Napolin kuningatar Johanna II kuoli lapsettomana helmikuussa 1435, tuli vankeudessa olleesta Renéstä Napolin kuningas. Hän sai ostettua vapautensa vuonna 1437 maksamalla suuret lunnaat ja luovuttamalla alueita.[1] Lisäksi hänen poikansa Juhana naitettiin Filip Hyvän siskontyttären Maria de Bourbonin kanssa.[1][8]

René saapui vuonna 1438 viimein kuningaskuntaansa, jota sijaishallitsijana toiminut Isabella oli puolustanut kilpailevalta kruununtavoittelijalta, Aragonian kuningas Alfonso V:ltä. Alfonso kuitenkin valtasi vähitellen koko valtakunnan ja piiritti marraskuussa 1441 Renén Napolin kaupunkiin, josta tämä pakeni kesäkuussa 1442 ja asettui Provenceen.[1] Alfonso yhdisti Napolin kuningaskunnan valtakuntaansa, ja hänen kuoltuaan vuonna 1458 Napolin kruunu siirtyi hänen aviottomalle pojalleen Ferdinand I:lle.[9] René käytti kuolemaansa asti Sisilian (Napolin) kuninkaan arvoa, johon liittyi myös nimellinen Jerusalemin kuninkaan titteli.[4] René perusti vuonna 1448 Kuunsirpin ritarikunnan (Ordre du Croissant).[6]

René osallistui vuonna 1444 Ranskan ja Englannin välisiin Toursin rauhanneuvotteluihin, joissa sovittiin hänen tyttärensä Margareetan naittamisesta Englannin kuningas Henrik VI:lle. Sodan puhjettua uudelleen René soti Kaarle VII:n rinnalla englantilaisia vastaan Normandiassa vuosina 1449–1450. Isabellan kuoltua vuonna 1453 Lothringenin herttuan arvo siirtyi tämän ja Renén pojalle Juhana II:lle,[1] joka yritti myöhemmin valloittaa Napolin takaisin Ferdinand I:ltä mutta kärsi ratkaisevan tappion vuoden 1462 Troian taistelussa.[2] Renén toisena puolisona oli vuodesta 1454 kreivitär Jeanne de Laval (k. 1498), mutta he eivät saaneet yhteisiä lapsia.[10] Vuonna 1466 Katalonian kapinalliset tarjosivat Renélle Aragonian kruunua, jonka hän hyväksyi, mutta kapina kukistui.[1]

Ranskan uusi kuningas Ludvig XI anasti Renéltä Anjoun vuonna 1473,[3] ja René joutui määräämään sen periytymään Ranskan kruunulle. Sen jälkeen René asui Provencessa, jonka talouden, hallinnon, taiteen ja kirjallisuuden kehittämiselle hän omisti viimeiset vuotensa.[1][2] Renén kuoltua vuonna 1480 Provence sekä hänen vaatimuksensa Napolin kruunuun periytyivät hänen veljenpojalleen, Mainen kreivi Kaarle IV:lle. Tämän kuoltua seuraavana vuonna ilman perillistä ne siirtyivät Ranskan kuninkaalle.[2]

Toiminta taidemesenaattina ja omat teokset

muokkaa

Tukemalla varsinkin italialaisia taiteilijoita René I edisti renessanssin leviämistä Provenceen. Renélle tilaustöitä tehneitä taiteilijoita olivat muun muassa Francesco Laurana, Luca della Robbia ja Nicolas Froment. Taiteilijat Georges Trubert ja Barthélemy d’Eyck saivat Renén hovissa kamaripalvelijan (valet de chambre) arvon.[6] Myös Renén omissa nimissä on lukuisia maalauksia, jotka eivät liene hänen itsensä tekemiä, sekä kirjallisia teoksia, kuten tutkielma turnajaisista (Traité de la forme et devis d’un tournois eli Le Livre des tournois), rakkausruno, salaperäinen dialogi ja allegorinen romanssi Livre du cœur d'amour épris (1457), jotka saattavat olla hänen kirjoittamiaan.[1][6][4][3] Hänen kootut teoksensa julkaistiin vuosina 1843–1846.[1]

René on haudattu Angersin katedraaliin, ja hänen haudallaan oli aikanaan kuvanveistäjä Jacques Morelin toteuttama muistomerkki, joka ei ole säilynyt.[6]

Kulttuurissa

muokkaa

René I ja hänen tyttärensä Jolanda ovat päähenkilöitä tanskalaisen Henrik Hertzin näytelmässä Kuningas Renén tytär (1845).[11] Pjotr Tšaikovski on säveltänyt näytelmän pohjalta oopperan Jolanta (1892).[12] René esiintyy myös William Shakespearen näytelmässä Henrik VI, jossa häneen viitataan eri nimillä, kuten Reignier.[13]

Pierre Plantardin kehittämän ja Pyhä veri, pyhä Graal -kirjan tunnetuksi tekemän huijauksen mukaan René I olisi ollut yksi Siionin veljeskunta -nimisen ikivanhan salaseuran suurmestareista.

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n René I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 29.10.2023.
  2. ↑ a b c d e f g René (englanniksi) The Columbia Encyclopedia, Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
  3. ↑ a b c d e Nordisk familjebok (1915), s. 1378–1379 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 29.10.2023.
  4. ↑ a b c René Ier le Bon (ranskaksi) Encyclopédie Larousse. Viitattu 26.10.2023.
  5. ↑ Yolande of Aragon (1379–1442) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
  6. ↑ a b c d e Anjou, House of (englanniksi) The Grove Encyclopedia of Medieval Art and Architecture (2012), Oxford Reference. Viitattu 29.10.2023.
  7. ↑ Isabelle of Lorraine (1410–1453) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
  8. ↑ Marie de Bourbon (fl. 1440s) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
  9. ↑ Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 4, s. 15. Tammi, Helsinki 2001.
  10. ↑ Jeanne de Laval (d. 1498) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
  11. ↑ Jakob Stougaard-Nielsen: The play behind Iolanta (englanniksi) Opera Holland Park. Viitattu 30.10.2023.
  12. ↑ Iolanta (englanniksi) The Oxford Companion to Music (2011), Oxford Reference. Viitattu 30.10.2023.
  13. ↑ René, Duke of Anjou, King of Naples (englanniksi) The Oxford Companion to Shakespeare (2001), Oxford Reference. Viitattu 30.10.2023.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=René_I_(Anjou)&oldid=22266342”