Purukumi

Nykyisten purukumien perusmassa on seos, josta makeutusaineet ja aromit vapautuvat pureskeltaessa. Perusmassa ei sisällä ravintoaineita, eikä se liukene ruoansulatuksessa. Massan koostumus vaihtelee valmistaja- ja purukumikohtaisesti.^[1] Perusmassa voi olla pintakäsitelty.

Purukumin painosta 70–85 % on vesiliukoisia aineksia. Tästä painona yleensä^[2]

• 30–60 % on sokereita. Esimerkkejä: sakkaroosi, glukoosi, maltoosi ja fruktoosi. Vähäkalorisia esimerkkejä: sorbitoli, mannitoli, ksylitoli ja maltitoli.^[2]
• 0,02–8 % on keinotekoisia makeutusaineita. Esimerkkejä: sukraloosi (E955), aspartaami (E951) ja asesulfaami K (E950).^[2]
• 0,01–1 % on aromiaineita kuten piparminttuöljyä.^[2]
• 0,5–15 % on pehmentimiä. Esimerkkejä: glyseroli, tali ja rasvahapot.^[2]
• 15–45 % on emulsioaineita kuten laktylaatteja.^[2]
• ~0,1 % on väriaineita.^[2]

Purukumin painosta 15–30 % on purukumin perusmassaa. Tästä painona yleensä^[2]

• 15–45 % on elastomeerejä, jotka antavat massalle sen kumimaisen rakenteen. Usein nämä ovat maaöljypohjaisia aineita,^[2] joista yleisimpiä ovat kopolymeerit kuten styreenibutadieenikumi, isobutyleeni-isopreenikumi. Yleisiä ovat myös polyisopreenit, polyeteeni ja polyvinyyliasetaatti.^[3] Luonnonkumeja käytetään harvemmin – näistä esimerkkejä ovat mm. chicle-massa ja lateksi.^[2] Nykyisistä elastomeereistä monet eivät mätäne tai muuten hajoa luonnossa, mutta on myös biohajovia elastomeerejä.^[4][5]
• jopa 50 % voi olla täyteaineita. Esimerkkejä: magnesiumkarbonaatti, kalsiumkarbonaatti, alumina, talkki, titaanidioksidi ja kalsiumfosfaatti.^[2]
• ~15 % on muovinpehmentimiä. Aineet lisäävät elastomeerin juoksevuutta (alentavat viskositeettia). Esimerkkejä: glyserolin esterit ja terpeenit.^[2]
• 0,5–2 % on paakkuuntumisenestoaineita kuten piidioksidia.^[2]
• 0,2–0,6 % tarttumisenestoaineita, jotka suussa jauhamisen aikana vähentävät massan hajoamista osiin ja tarttumista hampaisiin. Esimerkkejä: maltodekstriini, selluloosa ja kasviproteiinit.^[2]
• ~0,02 % voi olla hapettumisenestoaineita, jotka mm. estävät mikrobien kasvua. Esimerkkejä: C-vitamiini, tokoferolit ja butyylihydroksitolueeni.^[2]

Varhaisimpia purukumeja olivat neoliittisen kauden ihmisten koivuntuohitervasta tekemät purukumit. Yli-Iin Kierikistä on löydetty 5000 vuotta vanha purukumi, jossa hampaanjäljet ovat näkyvissä.^[6]

Myöhempiä purukumeja oli Keski-Amerikan maya-intiaanien jo ainakin 100-luvulla tuntema chicle, kumimainen aine, jota saatiin sapotillapuun (tieteellinen nimi eri lähteiden mukaan Achras sapota, Sapota achras, Sapota zapotilla tai Manilkara zapota) mahlasta^[7]. Puu kasvaa luonnonvaraisena Meksikon, Belizen ja Guatemalan sademetsissä. Chiclen kerääjiä eli chicleroja työskentelee alueella nykyisin noin viisituhatta. Pohjois-Amerikan intiaanit valmistivat samantapaista pureskeltavaa massaa kuusen pihkasta.

Myös antiikin ajan Kreikassa ja Lähi-idässä tunnettiin eräänlainen purukumi. Se tehtiin sekoittamalla eräiden pistaasipensaiden (Pistacia) pihkaa ja mehiläisvahaa. Tunnetuin tähän tarkoitukseen käytetty kasvilaji oli Pistacia lentiscus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä mastik. Nimi tulee kreikan pureskelemista tarkoittavasta sanasta μαστιχάω (mastikhaoo).^lähde?

Ensimmäisen nykyisen purukumin, josta voi puhaltaa palloja, kehitti Frank Fleer vuonna 1906. Se oli nimeltään Blibber-Blubber, mutta sitä ei koskaan kaupallistettu.^lähde?

Vuonna 1928 Walter Diemer, Frank H. Fleer Companyn työntekijä, kehitti Blibber-Blubberista ensimmäisen kaupallisen purukumin Dubble Bubblen. Dubble Bubblen vaaleanpunaisesta väristä tuli lähes standardi purukumiteollisuuteen pallopurukumeihin.

Yhdysvalloissa nuoriso alkoi suosia purukumia ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Eurooppaan tapa tuli amerikkalaissotilaiden mukana toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen purukumista tuli "elintason mittari".^[7]

Neuvostoliitossa purukumia ei virallisesti pidetty välttämättömyystarvikkeena, vaan jopa länsimaisen ekspansion ilmentymänä. ^lähde? Niinpä purukumista tuli turisteille niin sanotun mustan pörssin kauppatavara maassa.^[8]

Suomessakin on pureskeltu pihkaa jo kivikaudella. Purupihka virkisti ja piti hampaat puhtaana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset lapset saattoivat pureskella rakennustyömailta löytämäänsä mustaa pikeä.^[7]

Suomen ensimmäisiä purukumeja oli Hellaksen valmistama Jenkki, joka tuotiin markkinoille vuonna 1951. Seuraavana vuonna Suomi vapautui säännöstelystä, eikä purukumikaan ollut enää kortilla.^[7]

Purukumin valmistusprosessi vaihtelee jonkin verran muun muassa purukumin käyttötarkoituksen (pelkästään pureskeltavaksi vai palloksi puhallettavaksi), makeutusmenetelmän (sokeri, ksylitoli ym.) ja pinnoituksen mukaan. Perusprosessi on kuitenkin aina samankaltainen. Purukumin valmistuskoneita on myyty 1900-luvun alusta lähtien.^lähde?

Valmistusprosessin alussa purukumin perusaine kuumennetaan ja suodatetaan. Sulaan massaan lisätään sokeri, glukoosisiirappi tai muu makeutusaine sekä aromiaineita. Makuaineina käytetään piparminttuöljyä tai hedelmäaromeja. Sekoituksen jälkeen massa jäähdytetään, puristetaan teloilla ohueksi levyksi ja leikataan paloiksi. Pinnoitettu purukumi saa kuivatuksen jälkeen pinnoitteekseen esimerkiksi nestemäisen sokerin, ja pinta kiillotetaan esimerkiksi mehiläisvahalla. Lopuksi valmiit palat pakataan.

Lääkkeellisinä purukumeina voidaan pitää muun muassa nikotiinipurukumeja, joiden avulla tupakoitsijat voivat yrittää vieroittautua tupakasta.^[2]

Ksylitolipurukumia käytetään ensisijaisesti ehkäisemään hampaiden reikiintymistä, myös lasten korvatulehduksien on tutkittu ja väitetty vähentyvän ksylitolipurukumin syönnin ansiosta. Useassa päiväkodissa lapsille annetaan säännöllisesti ksylitolipurukumia. Ksylitolipurukumia tehokkaampia hampaiden reikiintymisen estäjinä ovat fluoritabletit, joita voi myös käyttää aina aterian jälkeen, mutta fluoritablettien käytössä tulee huomioida paikkakuntakohtaiset käyttösuositukset. Yliannostelu aiheuttaa valkealaikkuisuutta kehittyville hampaille ja heikentää hampaita. Ksylitoli ja fluori kuitenkin vaikuttavat hampaistossa eri tavoin, ksylitoli pysäyttää happohyökkäyksen ja fluori korjaa hampaassa jo syntyneitä vaurioita. Tämän vuoksi jokaisen aterian jälkeen suositellaan nautittavaksi ksylitolia.

Purukumin pureskelu kiihdyttää syljentuotantoa sekä puhdistaa hampaiden pintaa. Tämä vaikutus on myös sokeripurukumeilla, mutta sokeripurukumi on kuitenkin haitallista hampaille sokerinsa vuoksi, jolle hampaat joutuvat purukumin käytön luonteesta johtuen altistumaan poikkeuksellisen pitkiä aikoja.

 

Koska maahan syljetty pureskeltu purukumi tarttuu tiukasti katuun, kiellettiin vuonna 1992 Singaporessa purukumin myynti ja käyttö suurten sakkojen ja jopa 2 vuoden vankilatuomion uhalla. Rajoituksia höllättiin vuonna 2004 ja nyt terveydelle hyödyllisiksi katsottuja purukumeja, kuten nikotiinipurukumia, saa ostaa apteekista näyttämällä reseptin ja henkilötodistuksen.^[9]

Siisti tapa on kääriä käytetty purukumi paperiin ja heittää se sitten roskiin. Tavallista purukumia ei kannata laittaa kompostiin, sillä se on muovia eikä maadu. Jos purukumia tarttuu vaatteeseen, saa sen pois viemällä vaatteen hetkeksi pakkaseen ja raaputtamalla sitten kovettunut purukumi irti vaatteesta.

Vuonna 2005 brittiläiset tutkijat kehittivät helposti poistettavan, vesiliukoisen ja biohajoavan "rev-7"-kauppamerkkisen purukumin,^[5] jota myydään mm. Britanniassa.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Purukumi Wikimedia Commonsissa

• Vesterinen, Jukka: Purukumikirja. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-30956-7