Antiikin Kreikka

Kreikka kehitti jo pronssikaudella kirjoitustaitoisen korkeakulttuurin. Ensimmäinen alueen luotettavasti kreikkalaiseksi tunnistettu kulttuuri oli mykeneläinen kulttuuri. Se syntyi noin 1700 eaa. ja nousi suurimpaan kukoistukseensa noin 400 vuotta myöhemmin. Kulttuuri romahti vuoden 1100 eaa. paikkeilla. Jo sitä ennen Kreetalla oli vaikuttanut minolainen korkeakulttuuri, jonka kieli ei ilmeisesti ollut kreikkalainen.

Rautakauden alussa noin vuonna 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi ja taantui sivistyksellisesti. Tästä seurasi kaksisataa vuotta kestänyt levoton aikakausi, jota on perinteisesti kutsuttu pimeiksi vuosisadoiksi. Kreikkaan tunkeutui uusia indoeurooppalaisia heimoja (doorilaisten vaellus), ja näin muodostui vähitellen historiallisesti tunnettu Kreikan kansa.

Pääartikkeli: Kreikan arkaainen kausi

700-luvulla eaa. kehittyi polis- eli kaupunkivaltiojärjestelmä, joka nousi hallitsevaksi poliittiseksi järjestelmäksi Kreikassa.^[2] Kehityksen etunenään astuivat merkittävimpinä kaupunkivaltioina Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta.

Tänä aikana alkoi myös kreikkalaisten ympäri Välimerta ja Mustaamerta ulottunut asutustoiminta. Itärannikon ja Vähän-Aasian kaupungit alkoivat harjoittaa merikauppaa, ja perustivat noin vuodesta 750 eaa. siirtokuntia pitkin Euroopan etelärannikkoa Mustaltamereltä Massaliaan eli nykyiseen Marseillen seuduille saakka, varsinkin Sisiliaan ja Etelä-Italian niin kutsuttuun Suur-Kreikkaan.^[3] Tytärkaupungit veivät emämaahan viljaa ja ostivat sieltä kulttuurituotteita, joita – kuten kreikkalaista sivistystä yleensä – ne levittivät laajalle. Siirtyminen maataloudesta kauppaan aiheutti sisäisiä taisteluita. Useissa kaupungeissa se vei tyrannivaltaan.

Ateenassa, yhtyneen Attikan keskuksessa, alemman kansan tyytymättömyys oikeudelliseen mielivaltaan ja taloudelliseen ahdinkoonsa aiheutti kirjoitettujen lakien säätämisen (katso Drakon, Solon). Noin vuosina 560–510 eaa. Ateenaa – joka muiden valtioiden tavoin oli aikoinaan ollut kuningaskunta, mutta sitten karkottanut kuninkaansa – hallitsivat tyrannit, ensin Peisistratos ja hänen jälkeensä Hipparkhos ja Hippias. Heidän kukistuttuaan Ateenasta tuli kansanvaltainen tasavalta, jossa tosin arkontit ja areiopagi edelleen säilytettiin rajoitetuin valtuuksin, mutta jossa kansa kansankokouksen kautta sai entistä suuremman sananvallan. Vapaudelle vaaralliset kansalaiset saatettiin äänestyksellä karkottaa maanpakoon (katso ostrakismos).

500-luvulla eaa. Sparta nousi Ateenan ohella Kreikan tärkeimmäksi valtioksi. Se oli jo 600-luvulla eaa. alistanut läheisen Messenian valtaansa ja tehnyt messenialaisista helooteiksi kutsutun orjaluokan. 500-luvulla Sparta alisti myös Arkadian valtaansa ja kukisti Argoksen joka oli sen suurin vastustaja Peloponnesoksen niemimaalla. Sparta solmi Peloponnesoksen kaupunkien kanssa liittoja, joista aikanaan muodostui niin sanottu peloponnesolaisliitto. Sparta oli liiton kiistaton johtaja ja se saattoi hallita heikompia liittolaisiaan.

Kreikkalainen filosofia sai alkunsa 500-luvulla eaa. Aikakauden huomattavimpia filosofeja olivat Thales ja Pythagoras.

 

Pääartikkeli: Kreikan klassinen kausi

Klassista kautta on pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Sen on katsottu alkavan persialaissodista noin vuonna 480 eaa. ja päättyvän hellenistiseen aikaan, jonka katsotaan alkaneen Aleksanteri Suuren kuolemasta vuonna 323 eaa.

Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi poliitikot ja sotilaat Themistokles, Aristeides, Perikles. Ajanjakson kuuluisimpia filosofeja olivat Sokrates, Platon ja Aristoteles. Kuuluisia kirjailijoita olivat runoilija Simonides sekä näytelmäkirjailijat Euripides ja Sofokles. Klassinen ajan tapahtumia kuvasivat historioitsijat Herodotos ja Thukydides.

Pääartikkeli: Hellenismi

Filippoksen kuoleman jälkeen vuonna 337 eaa. Makedonian kuninkaaksi tuli hänen poikansa Aleksanteri, jonka johdolla makedonialaiset ja kreikkalaiset hyökkäsivät Persian valtakuntaa vastaan. Vuosia kestäneen sotaretken aikana Aleksanteri valloitti koko Persian valtakunnan ja jatkoi valloituksiaan aina Intiaan asti. Kun hän kuoli Babylonissa vuonna 323 eaa., jätti hän jälkeensä valtaisan valtakunnan.

Aleksanterin valloitusten myötä alkoi hellenistiseksi kaudeksi kutsuttu aika. Valloitetuille alueille perustettiin kreikkalaisia siirtokuntia, joiden ansiosta kreikkalainen kulttuuri levisi aina Keski-Aasiaan ja Intiaan asti. Perinteisessä historiankäsityksessä hellenististä aikaa on pidetty jonkinlaisena rappiokautena, vaikka esimerkiksi luonnontiede nousi tänä aikakautena ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa. Hellenistinen aika päättyi roomalaisvalloituksiin.

Aleksanteri Suuren valtakunta hajosi hänen seuraajiensa eli diadokkien aikana pienempiin osiin. Tärkeimpiä hellenistisiä valtioita olivat Seleukidien Persia ja Ptolemaiosten Egypti.

Pääartikkeli: Roomalainen Kreikka

Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eaa. (katso makedonialaissodat) he alkoivat puuttua Kreikan asioihin ja kukistivat vastarintaan nousseen Akhaian liiton vuonna 146 eaa. Kreikka menetti nyt kaiken itsenäisyytensä ja liitettiin lopullisesti vuonna 27 eaa. Achaea-nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan.

Valtaosa antiikin Kreikan väestöstä oli maanviljelijöitä, ja kreikkalaisten pääelinkeinona olikin maatalous kaupan ohella. Kaupankäynnissä keskeisin tekijä oli merenkulku, sillä Kreikan maaperästä vain pieni osa soveltui kunnolla leipäviljan tuotantoon. Juuri sen vuoksi kreikkalainen maatalous tuottikin etupäässä viinejä ja oliiveja, joista saatiin oliiviöljyä. Edellisten lisäksi lääkekasvit, hunaja ja erilaiset yrtit olivat yleisiä maataloustuotteita, joita paitsi kaupattiin, käytettiin tietenkin myös itse.^[4]

Villan ja lihan vuoksi myös lampaiden laiduntaminen oli yleistä: maasto-olosuhteet olivat soveltuvampia laiduntamiseen kuin viljan viljelyyn. Leipäviljaa tuotiin muualta meriteise laivoilla, mikä oli yksi tärkeä syy siirtokuntien perustamiseen Välimeren alueelle. Ylellisyystuotteet, kuten taidokkaasti valmistettu keramiikka kuului myös vientitavaroihin viinin ja oliiviöljyn ohella.^[4]

Kreikkalaisten suurtalonpojat olivat eriytyneet omaksi aateliseksi yläluokakseen, jota kutsuttiin aristoiksi. Suurtalonpoikien isoja, omavaraisia maatiloja kutsuttiin oikoksiksi. Kreikan alueella oli myös pienempiä maa-alueita omistaneita vapaita talonpoikia suurtalonpoikien lisäksi, joiden itsenäisyyttä suurtalonpojat pyrkivät horjuttamaan. Kauppiasluokka alkoi olla myös poliittisesti vahvempi kaupan ja siirtolaisuuden vilkastuessa, mikä osaltaan horjutti aristokratian asemaa.^[4]

Antiikin Kreikan talous perustui suureksi osaksi, vaikkakaan ei yksinomaan, orjien työpanokseen. Pelkästään Ateenan kaupunkivaltiossa oli arviolta 60 000–80 000 orjaa, ja keskimääräinen ateenalaistalous omisti 3-4 orjaa. Myös kreikkalaiset kaupunkivaltiot omistivat orjia. Eriasteisia orjia työskenteli lähes kaikissa ammateissa, mutta suurin osa heistä työskenteli maataloudessa. Orjilla käytiin myös kauppaa.^[5]

Kreikkalainen yhteiskunta käytti enemmän orjia hyväkseen kuin vastaavana aikana korkeakulttuurit muualla maailmassa, esimerkiksi Intiassa tai Kiinassa. Orjien käyttö oli eräs syy siihen, etteivät käsityötä ja paljon halpaa työvoimaa käyttäneet käsityöpajat kehittäneet tuotantomenetelmiään tehokkaammiksi. Vaikka teknologiaa kehitettiinkin, sitä ei välttämättä otettu käyttöön, sillä siihen ei ollut tarvetta. Muu tuotanto, muun muassa keramiikan valmistus, tapahtui pienehköissä yksiköissä, vaikka myös isompia, satojenkin orjien keramiikkapajoja tunnetaan.^[4]

Talouselämän kuljetukset perustuivat lähes täysin merenkulkuun, jota ei voitu harjoittaa Välimerellä talvikuukausien aikana. Kauppaa käytiin sille varatuilla markkinatoreilla, missä muun muassa pikkukauppiaat, käsityöläiset ja maanviljelijät myivät tuotteitaan.^[4]

Tavaroiden tuontia ja kaupankäyntiä verotettiin tulleilla, minkä avulla valtiot pystyivät rakentamaan julkisia rakennuksia ja ylläpitämään armeijoita. Myös valmisteveroja ja myöhemmin myös arvonlisäveroa kerättiin. Suolavero onkin yksi vanhimpia verotuksen muotoja.^[4]

Kaupankäynnin lisääntyessä kauppiaat tarvitsivat uuden vaihdon välineen – rahan. Tämä johti rahan keksimiseen Lyydian valtakunnassa 500-luvulla eaa. Kreikkalaisilla kaupunkivaltioilla oli käytössään omat rahansa, joita piti vaihtaa rahanvaihtajien kautta, jotka ottivat palveluksistaan muutaman prosentin voiton, mutta myös pankkeja tarvittiin. Ateenassa käytettiin 500-luvulta eaa. lähtien hopearahoja, drakhmoja. Drakhmojen käyttö yleistyi myös muualla Egeanmeren alueella ja monissa muissakin kaupunkivaltioissa voitiin maksaa näillä ateenalaisilla rahoilla.^[4]

Drakhmat oli tarkoitettu lähinnä kansainväliseen tukkukauppaan eikä päivittäistavaroiden ostoon, ja ne olivat tärkeitä varsinkin viljakaupassa. Halvempia kuparista valmistettuja rahoja alettiin lyödä päivittäiskäyttöä varten, ja niitä myös tavalliset ihmiset käyttivät vasta 400-luvulla eaa.^[4]

Meriteitse matkustaminen oli helpoin tapa liikkua vaikeakulkuisen maaston ja huonojen teiden vuoksi. Tämä on yksi syy siihen, että kreikkalaisista kehittyi taitavia merenkulkijoita, ja he perustivat siirtokuntia eri puolille Välimeren ja Mustanmeren aluetta.^[6]

Salamiin meritaistelussa saatu voitto Persiasta 480-luvulla eaa. oli pitkälti juuri kreikkalaisten teknisesti edistyneen laivaston ansiota. Kreikkalaisiin sotalaivoihin oli purjeiden lisäksi sijoitettu suuri joukko soutajia, jotka tekivät aluksesta nopeakulkuisemman kuin pelkkä purjealus olisi ollut. Tunnetuimmassa kreikkalaisessa sota-aluksessa, trieerissä eli kolmisoudussa, oli kolme kerrosta soutajia, laivamiehistön lisäksi 170 soutajaa, 14 hopliittisotilasta ja neljä jousimiestä. Kreikkalaisissa sotalaivoissa oli myös pronssinen upotuspuskuri, joka oli aluksi puinen, mutta myöhemmin pronssinen. Upotuspuskuria käytettiin soutamalla päin vihollisen alusta ja upottamalla se puskurin avulla.^[6]

Yhteiskunnan pitkäikäisemmän menestyksen edellytyksenä sotalaivoja tärkeämpiä olivat kuitenkin rahtialukset, jotka mahdollistivat kreikkalaisten vaurauden kuljettamalla kauppatavaroita pitkiä matkoja Kreikkaan ja Kreikasta pois. Kaupankäynnistä saaduilla tuloilla puolestaan voitiin rakentaa esimerkiksi temppeleitä ja lisää sota-aluksia.^[6]

Sota-alusten tavoin myös rahtilaivat rakennettiin puusta. Rahtilaivojen koko oli 400-luvulla eaa. noin 150 tonnia ja 200-luvulla eaa. jopa 500 tonnia. Ajan saatossa purjeita lisättiin ja mastoja saattoi olla jopa 2–3. Kauppa-alukset uivat syvällä ja olivat muodoltaan leveitä. Useimmiten kauppa-aluksissa oli purjeet, mutta joskus niissä oli sekä purjeet että soutajat. Purjehtiminen oli soutamista vaikeampaa, sillä purjehtimisessa tuli osata lukea tuulen suuntaa. Purjealusten nopeus oli noin 5 solmua, eli noin 9 km tunnissa.^[6]

Aluksi ankkureina käytettiin vain kiviä, mutta myöhemmin puisiin ankkureihin yhdistettiin lyijyä. Ankkurit olivat tärkeitä rantautumisessa. Kreikkalaisten purjehduskausi kesti kahdeksan kuukautta vuodessa: maaliskuun lopusta marraskuun alkuun. Talviaikaan merta pidettiin purjehduskelvottomana.^[6]

Aluksi purjehdittiin mielellään rantojen tuntumassa, mutta navigoinnin kehittyessä myös kauemmaksi uskaltauduttiin. Antiikin ajan purjehtijat käyttivät apunaan tähtiä ja tähtikuvioita sekä auringon korkeutta horisonttiin nähden. Antiikin kreikkalaisilla oli käytössään teknologiaa, jonka avulla voitiin arvioida karkeasti aluksen sijaintia ja kulkusuuntaa.^[6]

• Antiikin Kreikan kulttuuri
• Antiikin Kreikan maantiede
• Antiikin Kreikan tekniikka
• Antiikin Kreikan uskonto
• Antiikin filosofia
• Kreikkalainen mytologia

• Claude Orrieux, Pauline Schmitt Pantel: A history of Ancient Greece. Blackwell Publishing, 1999. ISBN 0631203087 (englanniksi)
• Sarah B. Pomeroy, Stanley M. Burstein, Walter Donlan: Ancient Greece. Oxford University Press, 1999. ISBN 9780195097429 (englanniksi)

• Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Flacelière, Robert: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. ((La vie quotidienne en Grèce au siècle de Périclès, 1959.) Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. 3. painos. Laatukirjat) Helsinki: WSOY, 1995 (6. painos 2004). ISBN 951-0-19873-0
• Kallela, Maija-Leena & Sarsila, Juhani: Ne mainiot helleenit - tarinoita antiikin Kreikasta. Musiikin, Kulttuurin ja Taiteen Edistämisyhdistys ry., 2010.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta antiikin Kreikka Wikimedia Commonsissa