Foneemi

Foneemi on kielen pienin merkityksiä erottava yksikkö. Tämän voi sanoa myös niin, että foneemin voi määritellä ”kielen foneettisesti samankaltaisten äänteiden järjestettyjen luokkien tyhjentäväksi luetteloksi siten, että kielen jokainen sanamuoto voidaan esittää yhden tai useamman tällaisen luokan joukkona”^[2], mikä on yksi tapa viitata kaksoisjäsennykseen: kielen kaikki merkitystä kantavat muodot eli morfeemit koostuvat paljon pienemmästä joukosta merkityksettömiä muotoja, foneemeja.

Foneemien rajat kulkevat eri kielissä eri kohdin. Esimerkiksi koska suomessa [sɑnɑ] ja [hɑnɑ] merkitsevät eri asioita, /s/ ja /h/ ovat suomen kielen kannalta eri foneemeja. Foneemi on siis äänteiden luokka, jolla on kielikohtainen tehtävä eli funktio.

Kaksi samantapaista äännettä voivat yhdessä kielessä olla saman foneemin eri toteutumia eli allofoneja, toisessa eri foneemeja. Esimerkiksi sekä englannissa että antiikin kreikassa esiintyvät soinniton bilabiaalinen klusiili [p] ja soinniton aspiroitu bilabiaalinen klusiili [p^h]. Englannissa äänteet ovat kuitenkin vaihtelusuhteessa (täydennysjakaumassa) keskenään: [p^h] esiintyy painollisen tavun edellä paitsi milloin [s] edeltää, [p] muualla. Näin ollen englannissa foneemilla /p/ on allofonit [p] ja [p^h]. Sen sijaan kreikassa äänteiden ero johtaa merkityseroon: πῶς [pōs] ’miten?’ – φῶς [p^hōs] ’valo’. Näin ollen kreikassa on erikseen foneemit /p/ ja /p^h/.

Jo antiikissa kielitieteessä on käytetty väljästi nykyistä foneemia vastaavaa käsitettä, ’kielessä merkityseron mahdollistavaa äännettä’, mutta siitä puhuttiin pitkään kirjaimena, tarkemmin ilmaisten yksi sanan kirjain (tai sen erikielisten käännösvastineiden) merkityksistä oli ’kirjainta vastaavat äänteet, kirjaimen potestas (teho, voima)’.^[3] Kirjoitusjärjestelmien synty osoittaa itsessään esiteoreettista ymmärrystä siitä, etteivät kaikki äänteiden väliset erot ole kielen kannalta yhtä merkityksellisiä. Erityisen tärkeäksi kirjaimen tämä merkitys tuli kirjapainotaidon synnyttyä, jolloin ensi kertaa ilmeni suurta tarvetta oikeinkirjoituksen yhtenäistäistämiseen kielittäin, erityisesti kielissä kuten englannissa, jossa puhuttu kieli oli suuresti muuttunut kirjoitetun kielen alkuajoista.^[4]

Ensiaskelia foneemikäsitteen määrittelemiseksi ottivat venäläisessä Kazanin koulukunnassa puolalainen Jan Baudouin de Courtenay ja hänen kollegansa Mikołaj (Nicolas) Kruszewski. Baudoin korosti Pietarin yliopiston maisteriluennossaan vuonna 1870, että niin kielenpuhujan kuin ‑tutkijankin kannalta puheäänteiden tärkein ominaisuus on se, miten niillä erotetaan kielen merkityksellisiä muotoja toisistaan.^[5] Äänteitä tältä kannalta tutkivaksi tieteenalaksi hän ehdotti psykofonetiikkaa (alkuaan etymologista fonetiikkaa), joka olisi eronnut puheäänteitä nykymielessä foneettiselta kannalta tutkineista akustisesta ja fysiologisesta fonetiikasta. Psykologinen näkökulma valikoitui pitkälti sen vuoksi, että ajan hallitsevan kielitieteellisen koulukunnan, nuorgrammatismin, näkemys oli tieteenfilosofisesti positivistinen eikä suosinut funktionaalista, kielenyksikön tehtävään perustuvaa selitystapaa, joka myöhemmin strukturalismissa vakiintui foneemikäsitteen ytimeen. Psykologismi johtaa kuitenkin ongelmiin siinä, että on vaikea täsmällisesti määrittää, mistä kielenpiirteistä ihminen on tietoinen ja mistä ei.^[5]

Foneemi-termi vakiintui vasta 1900-luvulla. Sanaa (ranskaksi phonème) käytti ensimmäisenä ranskalainen foneetikko Antoni Dufriche-Desgenettes (1804–1885) Pariisin kielitieteelliselle piirille pitämässään esitelmässä vuonna 1873,^[6] mutta ei vielä tarkalleen nykymerkityksessään. Käytön katsotaan lähteneen liikkeelle Kruszewskin kautta Dufriche-Desgenettesiä kuulemassa olleen Ferdinand de Saussuren teoksesta Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes (1878).^[6][7] Jo Dufriche-Desgenettes kuitenkin tarkoitti terminsä tuolloin käytössä ollutta son du langage helpommaksi ranskannokseksi saksan ilmauksesta Sprachlaut ’kielen äänne’ eli viittasi käsitteellä äänteisiin jossakin kielellisesti erottavassa (distinktiivisessä) tehtävässä, ei yleisen fonetiikan kuvauksen kannalta.^[6]

Foneemin kuvaus muovautui nykyiselleen 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä mm. sellaisten tutkijoiden kuin Henry Sweetin, Wilhelm Viëtorin, Paul Passyn ja Otto Jespersenin käsissä.^[6] Esimerkiksi Sweetin kahden erilaisen transkriptiojärjestelmän (karkeampi broad romic ja tarkempi narrow romic) välinen ero lähenee jo käytännössä foneemisen ja foneettisen tason erottamista,^[8] samoin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Antoine Meillet esitti foneemista arvoa kielitieteellisen äänteiden tutkimuksen keskeiseksi ongelmaksi. Kuitenkin vielä Saussuren postuumisti julkaistussa Yleisen kielitieteen kurssissa (1916) esiintyy yhä sekä nykyinen foneemikäsitys, missä foneemi on vain ”oppositiivinen, suhteellinen ja negatiivinen olio”, että vanha psykologistinen, missä foneemi on jonkinlainen ihmisen tietoisuudessa vallitseva äännekuva.^[5]

Foneemikäsitteen lopullinen muotoutuminen edellytti myös oppositioihin perustuvan äännejärjestelmän käsitettä, joka löytyi Saussuren Kurssista. Yhtenäiseksi fonologian osa-alueeksi foneemin ja äännejärjestelmän käsitteet yhdistettiin maailmansotien välillä yhtä aikaa kahtaalla, toisaalta amerikkalaisessa strukturalismissa, missä työtä veivät eteenpäin ennen kaikkea Edward Sapir ja Leonard Bloomfield, toisaalta Prahan kielitieteellisessä piirissä, missä venäläiset ja tšekkiläiset tutkijat kuten N. S. Trubetzkoy ja Roman Jakobson saattoivat yhdistää sveitsiläis-ranskalaisen Geneven koulukunnan ja lännessä tuntemattomaksi jääneen venäläisen Kazanin koulukunnan ajatuksia aiheesta.^[5] Sapirilta – joka itse vielä tukeutui psykologistiseen foneemikäsitykseen – on peräisin jakauman eli distribuution käsite, jonka ympärille amerikkalainen koulukunta muotoili foneemin ja allofonin löytämiskriteerinsä.^[9] Trubetzkoy ja Jakobson taas määrittelivät fonologian ’puheäänteiden kielellisen funktion tutkimukseksi’, millä he karistivat käsityksestä Baudouinin psykologismin jäänteet ja asettivat foneemin puhtaasti oppositiiviseksi käsitteeksi: foneemin ainoa kielellisesti merkitsevä ero saman äännejärjestelmän muihin foneemeihin on se, että se toimii eri funktiossa.^[10]

Foneemi toteutuu jokaisessa puhunnoksessa tai äännöksessä akustisesti ja artikulatorisesti erilaisena. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, ettei ihminen ole mekaaninen kone vaan puhuja on aina jossakin vaihtelevassa fyysisessä ja psyykkisessä tilassa. Tarkkaan ottaen kuitenkaan mikään äänne ei koskaan voi olla sama kuin toinen äänne jo senkään takia, että äänteillä on eri aikapaikkaiset koordinaatit: eri ilmamolekyylit värähtelevät eri aikaan. Vaihtelua aiheuttaa myös kulloinenkin puhetilanne sekä äännettävän äänteen rakenneympäristö, ts. viereiset äänteet ja sanapaino. Näin ollen mahdollisten äännösten määrä on periaatteessa rajaton tai ainakin niin mittaamattoman suuri, että olisi mahdotonta yrittää tunnistaa ne kaikki.

Fonologinen kuvaus pyrkii yleisessä (strukturalistisessa) muodossaan kuvaamaan ennen kaikkea sen, miten yksittäinen kieli hyödyntää äänne-eroja merkityksellisten yksikköjen – morfeemien, sanojen – erottamiseen toisistaan.

Metodologisessa mielessä foneemi on allofonien eli tietyillä kriteereillä yhteen luokiteltujen äänteiden joukko. Tämä on myös ainakin suurin piirtein strukturalistisen kielitieteen tunnistama foneemikäsitys. On myös muita foneemikäsityksiä. Joskus on esitetty, että foneemi olisi jonkinlainen ihanneäänne, jota kohti ihminen pyrkii ääntäessään. Foneemi on tällöin katsottu kognitiiviseksi yksiköksi. Ihmisen äännetaju on ainakin jossain määrin foneeminen eli kategorinen: /h/-foneemi tuntuu toimivan havainnon yksikkönä, joka suodattaa puhuja-kuulijan havaitsemaa äännetodellisuutta. Ns. generatiivisessa kielitieteessä foneemi on omaksuttu ihmisen puheentuottoa ja -tunnistusta kokonaisvaltaisesti ohjaavaksi psykologisesti realistiseksi yksiköksi.

Esimerkiksi suomessa on erilaisia h-äänteitä, jotka ovat keskenään täydennysjakaumassa (komplementaarisessa distribuutiossa): [ɦ] esiintyy soinnillisessa ympäristössä, esimerkiksi [sɑɦɑ] 'saha', [ç] suppeiden etuvokaalien i ja y jäljessä k:n edellä, esim. pihka [piçkɑ], [x] a:n jäljessä k:n edellä, esim. pahka [pɑxkɑ] ja [h] muualla, esim. hana [hɑnɑ]. Koska äänteiden eroa ei käytetä erottamaan merkityksiä, kaikki nämä ovat yhden ja saman /h/-foneemin allofoneja, eikä suomalainen yleensä edes huomaa äänteiden olevan erilaisia.

Foneemi on edelleen Prahan koulukunnasta saakka pyritty jakamaan erottavien eli fonologisten tai distinktiivisten piirteiden kimpuiksi.

Pääartikkeli: Foneemianalyysi

Foneemianalyysin tavoitteena on selvittää, miten kuvattavassa kielessä äänteiden foneettisia eroja hyödynnetään merkitysten erottamiseen, toisin sanoen mitkä erot ovat distinktiivisiä eli funktionaalisia eli kontrastiivisia eli tekevät merkityseron;^[11] kaikkia termejä käytetään koulukunnan tai käyttötarkoituksen mukaan vaihdellen. Äännejärjestelmän kannalta sama voidaan ilmaista niin, että äänteet ovat tällöin toisiinsa nähden oppositiossa,^[11] ja foneemien muodostama järjestelmä on tällaisten oppositioiden verkosto.

Foneemianalyysin perussäännön voi esittää esimerkiksi seuraavasti:

Äänteet, jotka ovat oppositiossa identtisessä ympäristössä (eli rinnakkaisjakaumassa eli paralleelisessa distribuutiossa), edustavat eri foneemeja.

Tämä on ns. minimiparitesti. (Käytössä on myös ns. subminimiparitesti, jossa ympäristön ei tarvitse olla identtinen; samankaltaisuus riittää.)

Toinen foneemianalyysiin kuuluva kriteeri on komplementaarinen distribuutio eli täydennysjakauma, joka on keskeisin väline löytää foneemin allofonit:

Äänteet, jotka ovat keskenään täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia, kuuluvat samaan foneemiin eli ovat sen allofoneja.

Kaikki allofonit eivät kuitenkaan ole keskenään täydennysjakaumassa, joten tarvitaan vielä sääntö vapaalle vaihtelulle:

Äänteet, jotka vaihtelevat vapaasti keskenään, ovat yhden ja saman foneemin allofoneja.

Vapaus on ymmärrettävä nimenomaan fonologisen ehdon puuttumisena: kun vaihtelua ei voi selittää äänneympäristön perusteella, se on foneemianalyysin kannalta vapaata.

Foneemi-inventaarilla tarkoitetaan foneemien järjestelmää (lukumäärä, muoto) kielessä. Foneemien määrä vaihtelee suuresti kielittäin: pirahã-kielessä on vain 11,^[12] kun taas !xóõsta löytyy jopa 141.^[13]

Suomessa katsotaan yleisesti olevan 21 foneemia, joista 13 on konsonantteja ja 8 on vokaaleja.^[14] Tarkka luku riippuu kuitenkin monesta tekijästä, mm. uuden lainasanaston asemasta kielessä sekä murteesta. Tyypillisesti kuvauksen kohteena on yleiskieli tai se kielimuoto, jota kouluissa opetetaan. Voidaan puhua monisysteemisestä äännejärjestelmästä:^[15]

• 8 vokaalia /ɑ e i o u y æ ø/ ovat yhteiset kaikille murteille eikä vaihtelua esiinny (paitsi allofonista).
• Kaikissa murteissa esiintyvät seuraavat 11 konsonanttia: /p t k s l r m n ʋ j h/.
• Useimmissa murteissa esiintyy /ŋ/, mutta se on foneemi vain geminaattana.
• Hieman harvemmissa vanhoissa murteissa esiintyy /d/, mutta se on yleiskielistymisen myötä yleistynyt kaikkialle. Itämurteissa tosin yleiskielen /d/:n vastineena on laajalti kato (esim. padan : paan > poan ~ puan).
• Vielä harvemmissa vanhoissa murteissa esiintyy /f/, mutta yleiskieleen se on jo vakiintunut (esim. farkut, filmi).
• Vasta tuloillaan kieleen ovat /b g ʃ/ (esim. banaani, gorilla, šakki), mahdollisesti muitakin, esim. /z/ (ennen muuta tutuiksi tulleissa nimissä: Kazakstan, Neziri).

Foneemilla on luonnollinen suhde kirjaimiin fonografisissa kirjoitusjärjestelmissä, erityisesti aakkoskirjoituksessa. Aivan kuten kirjaimia – esim. alkuperäisessä latinalaisessa kirjoituksessa oli eri vaiheissaan 20–23 kirjainta –, myös kielessä merkitystä erottavia foneemeja on suppea, rajallinen joukko. Olettaen, että puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat jossakin yksinkertaisessa suhteessa keskenään, on yksinkertaisinta luoda foneemien ja kirjoituksen grafeemien välille mahdollisimman yksi-yksinen suhde: tämä on ns. fonografinen ihanne, jossa mahdollisimman pitkälle yhtä foneemia vastaa yksi grafeemi, yhtä grafeemia yksi foneemi.^[16]

Suomen kirjakielessä fonografinen ihanne toteutuu varsin pitkälti. Ongelmia on lähinnä kolme:^[16]

• Rajakahdennusta ei merkitä, esim. käsky Tule tänne! ääntyy niin, että sanojen rajalla on geminaatta: [tulet tænːe].
• /ŋ/ on foneemi (tosin vain geminaattana), jolla ei ole omaa grafeemia; digrafi <ng> osoittaa tosin ainakin omaperäisessä sanastossa aina /ŋː/-geminaattaa.
• Sananalkuista kovaa aluketta, joka assimiloituu edeltävään konsonanttiin, ei merkitä. Ilmiössä on tosin murrevaihtelua, mutta yleisesti lauseet Millainen on olo? ja Millainen on nolo? ääntyvät samoin: kahden jälkimmäisen sanan välillä on /n/-geminaatta sen seurauksena, että vokaalialkuisessa sanan kova aluke (glottalisaatio tai glottaaliklusiili) assimiloituu edeltävän sanan loppu-n:ään.

Vähäisempiä poikkeuksia ovat artikulaattorien liikkeen aiheuttamat siirtymä-äänteet (esim. hauen [hauwːen]), koska nämä eivät ole foneemin asemassa eli erota merkityksiä.

Fonografinen ihanne toteutuu suomessa kuitenkin paremmin kuin useimmissa muissa kielissä; luonnollisista kielistä yhtä lähelle pääsevät esimerkiksi espanja (jossa on kuitenkin yksi digrafi, <ch> [t͜ʃ]), tšekki (jossa samoin on digrafi <ch> [x]) ja turkki.^[17] Keinotekoinen esperanto toimii täysin foneemiperiaatteen mukaisesti.^lähde?

Fonografinen ihanne ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen tavoite, vaan niitä voidaan erottaa kolme eritasoista, joista fonografinen ihanne edustaa keskimmäistä:^[18]

1. foneettinen tavoite
2. fonologinen tavoite
3. morfofonologinen tavoite

Kun esimerkiksi sanskritissa rajakahdennus merkitään kuten muutkin sandhi-ilmiöt, voi väittää, että sen tavoite on foneettinen: ääntämyksen erot osoitetaan silloinkin, kun ne eivät vaikuta merkitykseen.^[18] Esimerkiksi suomessa tämä tarkoittaisi, että ilmaus tytön kissa pitäisi kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti [ŋ]-äänteellä: tytöŋ kissa. Vastaavasti tavoitteen ollessa morfofonologinen morfeemi kirjoitetaan samoin siitä riippumatta, minä foneemeina (ja näiden allofoneina) se toteutuu.^[18] Esimerkiksi englannin oikeinkirjoitus on lähestynyt tätä historiallisten äänteenmuutosten seurauksena. Vaikka angel ääntyy [ˈeɪnd͡ʒɫ] ja angelic [ænˈd͡ʒɛlɪk], näitä yhdistävä ’enkeliä’ tarkoittava morfeemi kirjoitetaan samoin. Vastaavaa morfofoneemista tavoitetta esiintyy etenkin Etelä-Koreassa käytetyssä korean oikeinkirjoituksessa.

• Fonologia

• Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. Uudistettu laitos. Helsinki: Yliopistopaino & Helsinki University Press, 1998.
• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1