Ensimmäinen ristiretki

Ensimmäisen ristiretken ja siinä ohella kaikkien ristiretkien siemenet kylvettiin jo ennen Rooman valtakunnan hajoamista. Kristinuskon piirissä vallitsi useita eri näkemyksiä jo ajanlaskun alun jälkeen, kuten vaikkapa areiolaisuus, gnostilaisuus ja donatolaisuus. Kristinuskolle ei ollut vielä vakiintunut yhteistä oppia, vaan eri opit kilpailivat keskenään Nikean kirkolliskokoukseen saakka. Kokouksessa areiolaisuus tuomittiin suoraan harhaopiksi, mutta siitä huolimatta areiolaisuutta ei onnistuttu poistamaan. Tämä tiesi alkua tulevien vuosisatojen teologisille kiistoille. Vuosina 381–787 kristityt pitivät kuusi kirkolliskokousta, joiden päämäärä oli selvä: linjata oikeaoppinen kristinusko.^[2]

Eurooppaan muodostui samalla kaksi uskonnollista keskusta: paavin hallitsema Rooma ja isapostoloksen (Bysantin keisarin) hallinnoima Konstantinopoli. Leo I:n ansiosta paavin asema tässä dipolissa nousi hierarkiassa korkeammalle. Länsi-Rooman heikentyessä germaanien ja muiden hyökkäilyjen takia, paavin asema vastavuoroisesti kasvoi. Jo Gelasius I:llä oli tarvittava arvovalta moittimaan maallista hallitsijaa kirkon sisäisiin asioihin puuttumisesta. Itä-Euroopassa tilanne oli toinen, sillä keisarilla oli yksiselitteisesti ylin valta, kirkonkin suhteen.^[3]

Bysantin keisarin asemaa ihannoitiin läntisessä Euroopassa maallisten hallitsijoiden keskuudessa. Itä-Rooman jäljittelijänä kunnostautui Kaarle Suuri, joka loi suurvallan Länsi-Eurooppaan. Kaarle toivoi pääsevänsä kiistattomaan valta-asemaan, muttei onnistunut pyrkimyksissään täysin. Länsi-Eurooppaan syntyi samalla keisarien ja paavin välinen valtataistelu. Kiistaa käytiin myös lännen ja idän välillä, kun Kaarle Suuri oli kruunattu ”roomalaisten keisariksi”, mutta Bysantissa keisarin arvonimeä ei hyväksytty muille kuin omalle keisarille. Bysantin keisari Mikael I lopulta suostui kutsumaan lännen hallitsijaa keisariksi, muttei kuitenkaan roomalaisten keisariksi. 800-luvun lopulla läntinen keisarikunta hajosi, mutta se elvytettiin vuonna 962, kun paavi Johannes XII kruunasi Saksan kuninkaan Otto I:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Läntinen Eurooppa poikkesi siinäkin suhteessa Bysantista, että aiemmassa oli monitahoinen hallintahierarkia, kun taas jälkimmäisessä valta oli keskittynyt keisarille.^[4]

Länsi-Eurooppa joutui niin viikinkien kuin madjaarien hyökkäysten kohteeksi. Bysanttia taas uhkasi turkkilaisten ja muiden muslimien voiman kasvu. Läntisen ja itäisen kirkon välinen suuri skisma huipentui vuoteen 1054, jolloin Rooman paavi ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen.

 

Arabian niemimaalla syntyi 600-luvulla uusi uskonto, islam, joka perustui profeetta Muhammadin näkemiin näkyihin. Islam levisi erittäin tehokkaasti, pääosin kalifi Abu Bakrin ansiosta. Vain kahden vuoden aikana hän oli liittänyt yhteen muslimien rivit ja vallannut koko niemimaan. Bakr loi lisäksi iskukykyisen islamilaisen armeijan. Hänen asiaansa vei valloitusretkien muodossa eteenpäin kalifi Omar. Bysantti ja Persian sassanidit olivat aiemmin käytyjen sotien vuoksi heikkoja, eivätkä ne kyenneet vastustamaan Omarin hyökkäyksiä. Valtapyrkimysten seurauksena Bysantti menetti kristinuskon pyhimmät alueet Egyptin ja Syyria–Palestiinan. Islamin vaikutusalue laajeni lisäksi Pohjois-Afrikkaan, ja Espanjan eteläosat joutuivat myös islaminuskoisten valtapiiriin. Idässä valtapiiri laajeni käsittämään myös nykyisten Irakin, Iranin ja Pakistanin alueet.^[5] Bysantin vastainen raja vakiintui Konstantinopolin läheisyyteen. Rauha rikkoontui 900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun Bysantin keisari ryhtyi hyökkäyskannalle valloittaen Turkin seudulta takaisin aiemmin hallitsemiaan alueita. Turkin Tarsos ja Pohjois-Syyrian Antiokia olivat jälleen Bysantin hallinnassa.

Muslimivaltakuntaa luodessa syntyi erimielisyyksiä, jotka johtivat sisällissotiin. Ensin syynä oli sukulaisten suosiminen, ja myöhemmin šiiat vaativat, että kalifin tulisi olla Muhammadille verisukulainen, jollaiseksi he eivät sunnilaisia umaijaideja kelpuuttaneet. 700-luvun puolivälissä sunnalaisuutta tunnustaneet abbasidit kukistivat verisissä taisteluissa vallassa olleet umaijaidit ja perustivat oman kalifaattinsa. Vallanvaihdos ei vieläkään kelvannut šiioille, joiden mielestä vain Muhammadin serkun Ali ibn Abi Talibin jälkeläinen oli kyllin arvokas hallitsijaksi. Abbasidien dynastian valta Bagdadissa näytti rapistumisen merkkejä. Egyptissä nousivat valtaan šiialaisuutta tunnustaneet fatimidit, jotka perustivat alueelle kilpailevan kalifaatin. Fatimidien alkutaival oli voitokas, sillä he saivat kaapattua abbasidien hallitsemia alueita. Fatimidikalifi Al-Hakim bi-Amr Allah määräsi Jerusalemin valloitettuaan Pyhän haudan kirkon tuhottavaksi. Länsi-Euroopassa teko ei saanut kiitosta.

Abbasididynastian kaaduttua syntyi laaja valtatyhjiö, joka odotti täyttämistä. Bysanttilaiset eivät kyenneet tähän sisäisten ongelmien vuoksi, jolloin mahdollisuus siirtyi turkkilaisille paimentolaisille, seldžukeille. Fatimidit kokeilivat 1060- ja 1070-luvuilla Palestiinan ja Syyrian valtausta, mutta joutuivat antautumaan turkkilaisille. Seldžukkien valta laajeni nopeasti, ja he perustivat Irania, Irakia ja Syyriaa hallinneen sulttaanikunnan.^[6]

Seldžukit olivat sunnalaisuuden omiessaan omaksuneet myös aggressiivisen asenteen šiioja kohtaan. Sen vuoksi heidän seuraava päämääränsä oli Egyptin vapauttaminen ”harhaopista”. Kristittyjen painostaminen oli sitä vastoin satunnaista, mutta kuitenkin voimakasta. 1000-vuosisadan puolivälissä seldžukit hyökkäilivät Bysantille kuuluvaan Armeniaan, ja heidän vaikutusvaltansa ulottui jo vuosikymmentä myöhemmin Anatoliaan ja Kilikiaan saakka.^[7] Turkin seudulta kumpuava uhka sai Bysantin keisarin hätääntyneeksi, sillä aiemmin käydyt sodat olivat verottaneet armeijan iskukykyä oleellisesti. Vähä-Aasia oli vuoteen 1095 mennessä kokonaisuudessaan menetetty seldžukeille.

Gregorius VII kutsui vuonna 1074 Kristuksen sotilaita (milites Christi) auttamaan Bysanttia, kun osa turkkilaisista olivat haluttomia antautumaan seldžukkien valtaan ja hyökkäilivät Bysanttia vastaan. Bysanttilaiset vastasivat hyökkäyksiin, mutta joukkojen tunkeuduttua vieraalle maalle he kokivat kovan tappion Manzikertin taistelussa. Gregoriuksen kutsu ei saanut vastakaikua lännessä.

Ajatus pyhästä sodasta muslimeja vastaan tuntui Euroopan uskonnollisista ja maallisista vallanpitäjistä sekä väestöstä yleensä ottaen hyväksyttävältä useista syistä. Yksi syy oli kristittyjen kuningaskuntien viimeaikainen menestys taistelussa muslimeja vastaan Välimerellä. Toinen syy oli poliittisen kristillisyyden herääminen. Kolmas syy oli Jerusalemin ja sitä ympäröivien paikkojen näkeminen pyhinä. Seldžukkien valtakunnan Lähi-idän alueetkin olivat varsin sekasortoisessa tilassa, mikä olikin laukaisevana tekijänä. Bysantti halusi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja palauttaa aiemmin omistamansa alueet.

Muutamat munkit kuten Pietari Erakko ja Gautier Tyhjätasku kertoivat muslimien ahdistelevan ja estävän kristittyjen pyhiinvaeltajien pääsyn Jerusalemin pyhille alueille. Urbanus II:n saattoi paavina ollessaan ristiretkiaatteen julkiseen tietoisuuteen. Hän halusi pyhien alueiden valtaamista takaisin kristityille. Ristiretkiaatteen kantavana voimana ja oikeutuksena sodalle oli taistelu vääräuskoisia vastaan, kristityille tärkeän Jerusalemin ja sen lähialueiden valtaus sekä paavin toive saada ristiretken avulla yhdistettyä itäinen ja läntinen kirkko.

 

Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos laittoi lähetystön hakemaan apua paaviksi kymmenen vuotta aiemmin nousseelta Urbanus II:lta seldžukkeja vastaan, koska uskoi armeijansa olevan liian heikko heitä vastaan. Todellisuudessa Bysanttia ei mikään uhannut: seldžukkien rivit olivat hajanaiset. Todellisempi syy lienee Bysantin tahto valloittaa alueita Levantista, jotka se menetti aiemmissa sodissa. Bysantilla oli mahdollisuus aiemmin miehittää alueet, mutta tuolloin sen omat rivit olivat niin sekasortoiset, että mahdollisuus siirtyi seldžukeille.

Keisarin kutsu tavoitti paavin maaliskuussa pidetyssä Piacenzan kirkolliskokouksessa. Urbanus oli vakavissaan uhasta, minkä vuoksi hän halusi keskustella siitä laajemmin. Hän halusi pitää vielä samana vuonna kirkolliskokouksen. Paavi oli lähtenyt jo helmikuussa Ranskaa kohti, joten oli luonteva pitää kirkolliskokous Ranskan maaperällä. Urbanus kutsui marraskuussa pidettyyn Clermontin kokoukseen piispoja ja apotteja, joita hän käski vastavuoroisesti tuomaan mukanaan asuinseutunsa maallisia hallitsijoita, lähinnä alhaisempaa aatelistoa kuten paroneita. Aleksios I:n lähettämä avunpyyntö oli kokouksen pääteema. Urbanuksen kokouksen päätteeksi pitämästä saarnasta on olemassa useita erilaisia versioita, mutta ohessa yksi lyhennelmä. Pääajatuksena lienee kuitenkin ollut armeijoiden kokoaminen Jerusalemin kristittyjen auttamiseksi.^[8]

»Suuresti rakastetut veljet. Tämän ajan vaatimusten pakottamana, minä, Urbanus, Jumalan sallimuksesta paavillisen tiaaran kantaja ja koko maailman ylimmäinen pappi, olen tullut tänne, teidän pariinne, Jumalan palvelijat, sanansaattajana ilmoittamaan Jumalan käskyä. [--] On kiireellistä toimittaa Idässä oleville veljillenne apua, jota niin usein on luvattu ja joka on niin ehdottoman välttämätöntä. Turkkilaiset ja arabialaiset ovat hyökänneet heidän kimppuunsa [--] Tästä syystä minä pyydän ja kehotan teitä – enkä minä, vaan Herra pyytää ja kehottaa teitä Kristuksen airuina – köyhiä kuten rikkaitakin, kiireesti karkottamaan tämän huonon sukukunnan veljiemme asuttamilta seuduilta...»
(Urbanus II, 27.11.1095^[9])

Ristiretkiaatteen voidaan katsoa alkaneen tämän saarnan seurauksena.^[10] Kokouksen jälkeen Urbanus jatkoi asian puolesta saarnaamista Ranskan eri osissa. Joulunakin hän saarnasi ristiretken puolesta Limogesissa ja jatkoi asiansa ajamista aina vuoden 1096 syyskuulle saakka.^[11] Hänen ajatuksensa saivat Ranskan alueella hurmoksellisen vastaanoton eikä juuri kukaan uskonut häviön olevan mahdollista. Urbanus oli jo pitemmän aikaa pyrkinyt keräämään Ranskassa vapaaehtoisia kreikkalaisten (bysanttilaisten) auttamiseksi,^[12] sillä hän neuvotteli jo paaviutensa alkuaikoina Aleksios I:n kanssa idän ja lännen kirkon välisestä suhteesta. Lisäksi Urbanus oli vuonna 1089 katalonialaisille osoitetussa kirjeessään vannonut, että kaikki Tarragonan uudelleenvaltaamiseen osallistuneet saisivat syntinsä anteeksi, minkä hän toisti uudemman kerran vuonna 1091. Onkin hyvin mahdollista, että ensimmäinen ristiretki oli osa Urbanus II:n vihamielistä sotaa koko islaminuskoa vastaan.^[13]

Urbanuksen ohella toinen tärkeä ristiretken puolestapuhuja oli kiihkomielinen munkki Pietari Erakko, jolla uskottiin olevan sairaat parantava voima ja kyky moniin muihin ihmetekoihin.^[14] Hän suoritti värväystä niin Ranskassa kuin kotimaassaan Saksassakin. Kaikkia ei ristiretkelle haluttu ottaa mukaan: paavi kielsi esimerkiksi espanjalaisia tulemasta mukaan, koska pelkäsi muslimien käyttävän tilaisuuden hyväksi ja valloittavan koko Iberian niemimaan. Lähtijöidenkin piti vannoa pyhiinvaeltajan vala pysyäkseen Jumalan tiellä loppuun saakka.^[8]

Ristiretkiarmeijan muodostuminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys. Monia hallitsijoita vaivasivat ajatukset juutalaisista, matkan pituudesta ja matkan mielekkyydestä ylipäätänsä. Toiset eivät halunneet olla Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta syytettyjen juutalaisten kanssa missään tekemisissä, kun toiset taas ajattelivat surmata juutalaiset ensitöikseen.^[15] Juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoisiksi kuin muslimitkin.

Pääartikkeli: Kansan ristiretki

Armeijan pääryhmä oli valmis lähtemään paavi Urbanuksen toiveiden mukaisesti elokuun puolivälissä vuonna 1096, itäisessä kirkossa juhlittuna Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivänä 15. elokuuta. Lähtö ei sujunut aivan suunnitellulla tavalla, sillä Pietari Erakon ja Gautier Tyhjätaskun johtama 40 000–50 000^[16] hengen kokoinen armeija lähti liikkeelle jo huhtikuussa. Tämän joukkion matkaa kutsutaan kansan tai talonpoikien ristiretkeksi. Vaikka armeija oli suuri, oli mukana olleista suurin osa taitamattomia sodankävijöitä. Mukana oli niin maanviljelijöitä, naisia kuin lapsiakin. Mukana oli kuitenkin joitain taitavia ritareita kuten Fulcher Chartresilainen. Erakko oli onnistunut luomaan armeijansa keskuudessa vahvan itsetunnon, he uskoivat turkkilaisten juoksevan nopeasti pois heidät nähdessään.^[17]

Pietari Erakko ryhtyi kokoamaan armeijaa Saksan Kölnissä 12. huhtikuuta. Erakko ja Tyhjätasku lähtivät matkaan eri aikoihin. Tyhjätasku ranskalaisineen oli malttamaton odottamaan. He lähtivät matkaan pääsiäisjuhlien jälkeen. Matka sujui kaikkea muuta kuin mutkattomasti. Unkarin vastaiselle rajalle he selvisivät toukokuun kahdeksantena päivänä ja pyysivät kuningas Kolomanilta lupaa maan ylittämiseen. Hän antoi luvan ja matka pääsi jatkumaan kunnes kuun lopulla he olivat päässeet Savajoelle, Belgradiin. He joutuivat odottamaan, koska heidän tulostaan ei ollut tullut tietoa etukäteen. Nälän yllättäessä ristiretkeläiset alkoivat vaatia ruokaa, jota heille ei siltikään suostuttu antamaan. Maaseutu joutui ryöstelyn kohteeksi, kun ristiretkeläiset halusivat mahantäytettä. Belgradin komentaja ei voinut hyväksyä tapausta, joten hän lähetti sotilaita kukistamaan ryöstelijät. Kahakan seurauksena muutama Tyhjätaskun sotilaista kuoli ja osa poltettiin kirkossa elävältä.^[18]

Sana retkeläisiltä oli jo kiirinyt Nišiin asti, jonne heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Heitä ruokittiin kunnes Konstantinopolista tulisi vastaus otettaisiinko heidät vastaan siellä. Bysantin keisari Aleksios I:lle tuli kiire järjestellä tulevaa ristiretkeä, kun hän uskoi armeijan lähtevän liikkeelle vasta elokuun puolivälissä. Pietari Erakko oli suuremman armeijan voimin aivan Tyhjätaskun kannoilla, joten hän päätti tulla Erakkoa vastaan. Lisävahvistuksia oli tiedossa myöhemmin liikkeelle lähteneeltä kreivi Emicholta. Erakko joutui huonon käytöksensä vuoksi huonoihin väleihin unkarilaisten kanssa. Jopa neljäsosa matkaan lähteneistä sai surmansa vihanpitoa seuranneista hyökkäyksistä. Lopulta elokuun ensimmäisenä päivänä retkeläiset pääsivät Bysantin armeijan saattamana Konstantinopoliin.

Aleksios I:n ei oikein tiennyt mitä tehdä tämän odottamattomasti saapuneen 30 000 hengen armeijan kanssa, mutta päätti ajaa lossilla heidät Bosporinsalmen ylitse 6. elokuuta.^[19] Joukkion varastelu kasvoi yli äyräiden, he veivät jopa talojen lyijyiset katot. Aleksios varoitti Erakkoa taistelemasta ylivoimaisesti voimakkaampaa turkkilaisten armeijaa vastaan ja odottaa ristiretkeläisten pääarmeijaa. Varoituksista piittaamatta Erakko lähti liikkeelle Tyhjätaskun armeijan sekä muutaman tuhannen italialaissotilaan vahvuisen joukon kanssa. Päämaja perustettiin Kibotokseen (jota ristiretkeläiset kutsuivat Civetotiksi). Syyskuussa tuhannet ranskalaiset hyökkäsivät seldžukkien sulttaanin pääkaupunkiin Nikeaan. He ryöstelivät, kiduttivat ja tappoivat asukkaita. Joidenkin väitteiden mukaan he jopa grillasivat lapsia vartaissa.^[20] Ryöstelyn jälkeen he palasivat Kibotokseen ja myivät ryöstösaaliin.

Ranskalaisten teoista kateellisina 6 000 saksalaista kulki ja ryösteli matkallaan Nikean ohitse kunnes he saapuivat Kserigordonin linnalle, jonka he valtasivat. Saksalaiset säästivät kristittyjen hengen, toisin kuin ranskalaiset. Saksalaiset ajattelivat tehdä linnasta tukikohdan, josta he jatkaisivat hyökkäystä. Seldžukkien sulttaani Kilij Arslan I sai tietää tapahtumista Bysantin rajan läheisyydestä ja lähetti matkaan kookkaan armeijan valtaamaan linnan takaisin. Linna sijaitsi korkealla kukkulalla, jonne virtasi vettä ulkopuolisesta lähteestä. Turkkilaisten estettyä veden pääsyn linnaan tilanne muurien sisällä alkoi tuntua toivottomalta. Nimeltä tuntematon kronikoitsija kertoo saksalaisten yrittäneen selvitä nestehukasta juomalla hevosten verta ja toistensa virtsaa sekä kaivautumalla maakuoppiin.^[21][22]

Tieto linnan valtauksesta tavoitti Kibotoksen lokakuussa. Liikkui myös huhu, jonka mukaan turkkilaiset olivat vallanneet Nikean takaisin. Sen vuoksi kaupunkia osa sotilaista lähti valtaamaan kaupunkia uudelleen, mutta Kibotoksen ja Nikean välillä johtaneelle tielle turkkilaiset olivat perustaneet väijytyksen, joka tappoi ristiretkeläiset heidän kulkiessaan siinä. Vain Kibotokseen jääneet naiset ja lapset olivat enää hengissä. Paniikki valtasi pian Kibotoksessa olleet. Erakko oli lähtenyt aiemmin hakemaan elintarvikkeita ja mahdollisesti apua Konstantinopolista, muttei koskaan palannut takaisin. Kansan ristiretki epäonnistui täysin tarkoituksessansa.

 

Euroopassa oli ollut juutalaisvastaisuutta jo vuosisatojen ajan, mutta ensimmäisen ristiretken myötä juutalaisia joutui ensi kertaa järjestelmällisen teloituksen kohteeksi. Osa ristiretkeen osallistujista näki, ettei sodassa vääräuskoisia vastaan ollut kyse ainoastaan Pyhällä maalla elävistä muslimeista vaan yhtä lailla myös kotimaassa elävistä juutalaisista. Kesällä 1096 Gottschalkin, Volkmarin ja Emichon johtama 10 000-henkinen armeija lähetettiin Reininlaaksoon tuhoamaan ja ryöstelemään juutalaisten omaisuutta sekä synagogia. Laajoilta joukkomurhilta ei vältytty. Juutalaisvainoista kertoo muiden muassa kronikoitsija Salomon bar Simeon.

Juutalaisia pakotettiin kääntymään kristinuskoon kuoleman uhalla.^[23] Suurin osa valitsi mieluummin kuoleman ja tappoivat itsensä ennen kuin tulivat teurastetuksi. Ensimmäiset juutalaiset saivat surmansa jo Speyerissä, Kölnissä, Wormsissa ja Mainzissa. Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin.^[24] Paavi Urbanus II ei ollut saarnoissaan kuitenkaan kehottanut juutalaisvastaisuuteen. Euroopan juutalaisvainoista puhuttaessa ensimmäisen ristiretken yhteydessä voidaan käyttää nimeä saksalaisten vuoden 1096 ristiretki.

 

Ristiretken pääryhmä lähti liikkeelle elokuussa 1096 neljänä suurena ryhmänä. Näitä neljää ryhmää johtivat Brugesista liikkeelle lähtenyt Robert Flanderilainen ja Espanjan ja Ranskan rajan läheisyydestä liikkeelle lähtenyt Raymond IV Toulouselainen sekä Lothringenin joukkoja johtanut Bouillonin Godfrey yhdessä veljensä Baudouin kanssa. Italian normanneja johtivat Taranton Bohemond ja Hautevillen Tancred. Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja, joksi paavi Urbanus asetti lähettiläänsä Adhémarin. Ristiretkelle lähti näitä neljää hieman aiemmin viideskin, Hugo Vermandoislaisen komentama armeija. Armeijalle kävi kalpaten, sillä he haaksirikkoutuivat ylittäessään Adrianmeren Italian Barista Dyrrhachiumiin (nyk. Durrës, Albania), mutta pääsi määränpäähän Konstantinopoliin vielä saman vuoden marraskuussa. Ranskan kuningas Filip I:ä ei päästetty ristiretkelle mukaan koska hänet oli julistettu kirkonkiroukseen. Ensimmäisellä ristiretkellä viitataan nimenomaisesti näiden aatelisten johtamaan matkaan ja tapahtumiin. Nimeä paronien ristiretki käytetään erottamaan retki aiemmasta kansan ristiretkestä. Paronien ristiretki on saanut nimensä siitä, että aate vetosi etenkin Ranskan kulttuuripiirissä eläviin paroneihin ja muihin alempiin yläluokan edustajiin.^[25] Ristiretkiaate vetosi eri henkilöihin eri syistä, joillekin kristinuskon pyhien paikkojen suojelu oli tarpeeksi, mutta toiset lähtivät matkaan puhtaasti rikkauksien toivossa.

Armeijat lähtivät kukin eri paikasta, mutta ensimmäinen päämäärä heillä oli sama: Konstantinopoli. Ainoastaan Robert Flanderilainen ja Taranton Bohemond joukkoineen ylittivät matkansa aikana meren, muut marssivat maata pitkin Konstantinopoliin. Godfrey Bouillonilainen ja Raymond Toulouselainen kulkivat Keski-Euroopan ja Balkanin kautta. Flanderilainen ja Bohemond matkasivat Italian kautta Balkanille.

Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretkiarmeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle, olihan yhden armeijan johtajanakin hänen vanha vihollisensa Bohemond. Aleksios vaati kaikkien joukkojen komentajia vannomaan uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja että he palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamansa alueet. Ilman ruokaa ristiretkeläisillä ei juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Aleksiosin ehdot kompromissien kautta. Ainoastaan Raymond onnistui valamaan hieman penseämmän valan. Raymondia ja Aleksiosta yhdisti yhteinen vihanpito Bohemondia vastaan, ja Raymond puolusti uskollisesti koko ristiretken ajan Aleksioksen oikeuksia. Kaupunkilaisetkin olivat ihmeissään kun maailman suurimpaan kaupunkiin saapui marraskuun 1096 ja toukokuun 1097 välillä paikallisten sivistystasoa selvästi alempia sotilaita. Bysantin ortodoksinen uskonto kreikan kielineen oli jopa oudompi asia ristiretkeläisille kuin islam.^[25]

30 000-henkiseen armeijaan sisältyi 5 000-henkinen ratsukko. Vahvuudeltaan suurin armeija oli Raymond Toulouselaisella, joka otti mukaansa 8 500 jalkaväensotilasta ja 1 200 ratsuväensotilasta. Kansan ristiretken tuhoisasta päättymisestä oli kulunut vasta muutama kuukausi kun ensimmäiset joukot saapuivat Konstantinopoliin. Joukkojen eriaikainen saapuminen helpotti Aleksiosia, mutta kaupungin sotilaat onnistuivat silti synnyttämään järjestyshäiriöitä.

 

Aleksios antoi 2 000-henkisen armeijansa Tatikiosin komennettavaksi ja käski johdattaa ristiretkeläiset sotaretkeen Vähä-Aasian kautta. Ensimmäinen hyökkäyksen kohde oli seldžukkien sulttaanin pääkaupunki Nikea, aivan kuten kansan ristiretkelläkin. Toukokuun 14. päivänä vuonna 1097 alkanut Nikean piiritys sattui turkkilaisten kannalta ikävään aikaan, sillä Kilij Arslan I oli sotimassa danišmendejä vastaan Keski-Turkissa. Arslanin kuultua läntisten armeijoiden hyökkäyksestä, hän lähti oitis puolustamaan kaupunkia. Piiritys päättyi turkkilaisten antautumiseen Bysantille 19. kesäkuuta. Ristiretkeläisiä ei päästetty kaupunkiin kuin pienissä joukoissa kerrallaan, koska heidän pelättiin ryöstävän Bysantille arvokas kaupunki. Piirityksen jälkeen seuraavaksi päämääräksi otettiin Jerusalemin ”vapauttaminen vääräuskoisista”. Blois’n kreivi Stefan II kirjoitti optimistisesti kirjeessään vaimollensa, että Jerusalemiin pääsy kestäisi enää vain viisi viikkoa.^[26] Sota venyi kuitenkin kahden vuoden mittaiseksi.

 

Onnistuneen Nikaian valloituksen jälkeen ristiretkiarmeijan pääryhmä marssi Tatikiosin komentamana kohti Dorylaeumia. Vahvuudeltaan selvästi heikompi Bohemondin yksikkö marssi pääryhmästä erillään. Osa ristiretkestä kertovista kronikoista ehdottaa, että syynä oli näiden johtajien erimielisyys. Syynä saattoi kuitenkin olla puhdas erehdys. Bohemondin tietoisuuteen tuli, että turkkilaiset tiedustelijat seurasivat heidän liikkeitään ja arveli heidän väijyvän Dorylaeumissa. Seldžukkien ohella sotaan liittyi nyt persialaisia, danišmendijoukkoja ja Kaukasian albaaneja. Taistelut käytiin heinäkuun ensimmäisenä päivänä, ja ne päätyivät ristiretkeläisten voittoon turkkilaisten onnistuneesta yllätyshyökkäyksestä huolimatta, kun Tatikios saapui paikalle. Voiton myötä eurooppalaiset pääsivät käsiksi arvorikkauksiin, mutta mikä tärkeintä, ristiretkeläiset ja bysanttilaiset onnistuivat toimivaan yhteistyöhön kireistä väleistä huolimatta. Dorylaeumin voiton myötä tie Antiokiaan ja sitä kautta Jerusalemiin oli askeleen lähempänä.^[27][28]

Antiokiaan marssiminen ei ollut silti helppoa. Kuuma kesä haittasi oleellisesti marssimista, Taurusvuorten ylittäminen osoittautui erityisen haasteelliseksi vaikka armeijalla oli kyllä tarpeeksi muonaa eikä vedestäkään tullut puutetta. Armeija jakaantui tässä vaiheessa kahtia, pääryhmä jatkoi edelleen kohti Jerusalemia, mutta Godfreyn Baudouin-veli lähti vapauttamaan Armenian kristittyjä turkkilaisten vallan alaisuudesta. Baudouin tuli samalla perustaneeksi Edessan kreivikunnan, ensimmäisen ristiretkivaltion. Se toimi tehokkaana puskurivyöhykkeenä turkkilaisjoukkoja vastaan.

Kolmen kuukauden Anatolian ylityksen jälkeen ristiretkeläiset saapuivat vihdoin Antiokiaan. 20. lokakuuta 1097 ristiretkeläiset aloittivat kaupungin piirittämisen. Hyökkäystä ei uskallettu suorittaa, koska kaupunki oli niin massiivinen ja sen suojamuurit olivat kestävät. Piirityskään ei onnistunut aivan toivotulla tavalla, koska massiivinen suojamuuri oli niin pitkä, ettei sotilaita riittänyt vahtimaan kaikkia kohtia. Sen vuoksi Antiokiaa voitiin huoltaa jonkin verran piirityksenkin aikana. Englantilaisten laivasto oli jo aiemmin onnistunut valloittamaan kaupungin St. Simeonin sataman, mutta hyökkäystä ei silti uskallettu tehdä. Piirityksen kestäessä alkoi tulla puutetta ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun.^[29] Ristiretkeläiset saivat kuitenkin tietää tästä suunnitelmasta, joten he järjestivät turkkilaisille väijytyksen ja löivät näiden joukot. Yhteenoton jälkeen armeija sai jälleen lisää muonavaroja ja englantilaiset toivat sataman kautta lisää tarvikkeita.^[29] Taustalla ristiretkeläiset solmivat fatimidien kanssa liiton seldžukkien lyömiseksi.

Seuraavan vuoden kevääseen venynyt piiritys ei ollut edullista ristiretkeläisille siitäkään syystä, että Antiokian hallitsija Jagi-Sian pyysi lisäapua Mosulin emiiri Kerboghalta, joka kokosi valtavan suuren armeijan piirittäen toukokuussa Edessaa.

Bohemond yllytti ristiretkeläisiä julistamalla, että ensimmäinen kaupunkiin hyökännyt saa pitää sen omanaan. Bohemondin komentama normannilaisryhmä oli jo aiemmin päässyt keskusteluyhteyteen kaupunkia puolustaneen komentajan kanssa. Komentaja lupasi pettää kaupunkinsa ja päästää joukot sisälle.^[29] Bohemondia lukuun ottamatta muut ristiretkijohtajat vastustivat ajatusta, koska se tulkittiin rikkomukseksi Aleksiosta kohtaan. Ristiretkeläiset tunkeutuivat pian kaupunkiin ja toimeenpanivat verilöylyn, vaikkakaan eivät saaneet kukistettua koko muureilla olevaa vastarintaa.^[29] Bohemond oli lopulta ensimmäinen kaupungin sisäpuolella, ja hänestä tuli Antiokian ruhtinas. Kaupunkiin rynnättiin yöllä 2. kesäkuuta 1098 ja seuraavana päivänä aloitettiin massiivinen verilöyly. Kristityt joutuivat nopeasti alakynteen, kun Kerbogahin armeija oli piirittämässä kaupunkia jo neljäntenä päivänä.^[29]

Kerbogahin joukkoja ei saatu kunnolla pidäteltyä näiden vyöryessä Antiokiaan, jolloin tilanne vaikutti ristiretkeläisten kannalta epätoivoiselta ja menetetyltä.^[30] Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä. Eräs ristiretkeläisten mukana kaupunkiin saapunut kerjäläismunkki, Pietari Bartolomeus, kertoi pyhän Andreaksen ilmestyneen hänelle ja paljastaneen kaupunkiin kätketyn Longinuksen keihäänkärjen, joka legendan mukaan oli lävistänyt ristiinnaulitun Jeesuksen kyljen. Keihäänkärjen löydyttyä Antiokian tuomiokirkosta ristiretkeläiset kävivät hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle.^[30] Stefan Bloisilainen oli kesken taistelua tullut ajatuksiin, että ristiretki oli tuhoontuomittu yritys. Stefan jätti sodan ja palasi Eurooppaan.^[27] Matkalla hän törmäsi keisari Aleksiokseen ja hänen joukkoihinsa Filomeliumissa 20. kesäkuuta. Keisarille hän vakuutti Antioikian tilanteen olevan niin toivoton, että olisi parempi palata takaisin.^[27]

Antiokian ollessa kristittyjen hallussa, näytti tie Jerusalemiin olevan melko vaivaton, liitto fatimidien kanssa saattaisi mahdollistaa tien Jerusalemiin taisteluitta. Ristiretkeläisarmeijan sisällä kuitenkin kuohui. Bohemond vaati Antiokiaa itsellensä kun Bysantin keisarin uskollinen puolustaja Raymond näki olevan oikeudenmukaisempaa luovuttaa se sopimuksen mukaisesti Aleksiokselle. Sanansaattaja lähetettiin viemään keisarille viestiä, että Jerusalemiin hyökättäisiin vasta marraskuun ensimmäisenä päivänä. Marraskuussakaan armeija ei edennyt Jerusalemia kohti, sillä ristiretkeläisten rivit oli viimeistään nyt revitty auki. Bohemond kieltäytyi jatkamasta Jerusalemiin ja karkotti Raymondin sotilaat pois Antiokiasta.^[30] Raymond piti kuitenkin oman osuutensa kaupungista hallinnassaan.

Raymond komensi osan sotilaistaan matkaamaan kohti syyrialaista Marran kaupunkia, joka kovasta taistelusta huolimatta antautui joulukuun ensimmäisinä viikkoina. Taistelu tunnetaan sitä vastoin hyvin brutaalista verilöylystä. Kristityt esimerkiksi silpoivat paikallisia koska uskoivat näiden nielleen kultarahoja ja henkiin jätetyt myytiin orjiksi. Marran taistelun aiheuttama viivytys toi mukanaan ruokapulan ja nälkiintyneet ristiretkeläiset epätoivoisessa tilanteessa kaivoivat kuolleiden vihollisten ruumiita maasta ja söivät heidän lihaansa. Pula loppui Raymondin hyökättyä läheiselle vihollisten miehittämälle alueelle, josta saatiin riittävästi muonaa.^[31]

Pääartikkeli: Jerusalemin piiritys (1099)

Kun marssi vihdoin kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja.^[32] Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimidit, joiden kanssa ristiretkeläiset olivat solmineet liiton. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiinan kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja. Ristiretkeläiset saapuivat Jerusalemin lähistölle 6. kesäkuuta 1099. Fatimidien armeija Jerusalemissa oli valmistautunut kristittyjen saapumiseen. He olivat kaataneet lähistön puut piirityskalustoa varten ja tukkivat kaupunkiin johtaneet kaivot. Suojamuurin heikoimpia kohtia yritettiin vahvistaa.

Ristiretkeläisille oli selvää, että fatimidit lähettäisivät apuvoimia, joten hyökkäys oli saatava mahdollisimman aikaisin aloitettua, siitäkin huolimatta ettei heillä ollut käsissään kunnollista kalustoa. Hyökkäys epäonnistui, joten parempaa hyökkäyssuunnitelmaa alettiin laatia. Ristiretkeläiset päätyivät hyökkäämään kahdelta suunnalta. Ranskalaiset luoteesta katapultein, piiritystornin ja muurinmurtajan avulla. Raymond palkkasi italialaisen William Raicaunin hyökkäämään kaupungin eteläkolkasta Sionin portin kautta. Julkisen sovinnon tehtyään ristiretkeläiset tekivät ratkaisevan käänteen. Öiseen aikaan ranskalaiset purkivat oman piiritystorninsa, muurinmurtajansa ja katapulttinsa siirtäen ne kaupungin muurin pohjoisosaan, jossa oli Jerusalemin puolustajien kannalta heikoin kohta. Muutos vaati paljon työtä, mutta se oli piirittäjien kannalta vaivanarvoista koska myös puolustajat joutuivat tekemään vastaavan operaation ja vielä vahvistaa muuria siltä kohtaa. Eteläistä muuriakaan ei saanut unohtaa.

Hyökkäyksen alettua 13. heinäkuuta ranskalaiset onnistuivat heti murtamaan etummaisen vallin. Puolustajilla oli etelässä parempi onni, sillä he onnistuivat tuhoamaan piirittäjien katapultin. Pohjoisessa puolustus epäonnistui täysin kun Gottfied Bouillonilainen sai piiritystorninsa avulla sotilaat muurin ylitse kaupungin sisälle. Sillä aikaa kun Bouillonilainen avaututti kaupungin portteja, Tankred miehitti Temppelivuoren. Tiedon kiirittyä eteläosan puolustajille, he pakenivat nopeasti Davidin torniin. Suuri osa kaupunkilaisista pakeni valloittajien tieltä, mutta ne jotka eivät päässeet pois, tapettiin. Jerusalemin piiritystä seurannutta joukkomurhaa on myöhempinä aikoina paisuteltu todellisuutta suuremmaksi.^[33]

Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen Advocatus Sancti Sepulchri (suom. "Pyhän haudan suojelija"). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienevät muslimit myöhempinä aikoina suurennelleet, mutta tästä huolimatta joukkomurhia tapahtui myös kaupungin valtaamisen yhteydessä sekä sen jälkeen.^[33]

• Riley-Smith, Jonathan: The First Crusade and the Idea of Crusading. Continuum International Publishing Group, 2003. ISBN 0826467261
• Riley-Smith, Jonathan: The Crusades: A History. Continuum International Publishing Group, 2005. ISBN 0826472702
• Madden, Thomas F. (toim.): Ristiretket. ((Crusades: The illustrated history, 2004.) Suomennos: Veikko Ahola) Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6800-1
• Madden, Thomas F.: The New Concise History of the Crusades. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 0742538222