Armi Kuusela

Kuusela voitti Seura-lehden ja Sotainvalidien Veljesliiton järjestämän Suomen Neito -kilpailun 24. toukokuuta 1952, jolloin se järjestettiin ensimmäistä kertaa^[2]. Hän sai palkinnoksi rasian suklaata, kultaisen rannerenkaan ja kaksi Pan Amin lahjoittamaa lentolippua Yhdysvaltoihin. 20. kesäkuuta Armi lähti Malmin lentoasemalta SAS:n koneella Tukholmaan ja sieltä Pan Amin koneella Yhdysvaltoihin New Yorkiin. Kolme päivää myöhemmin hän jatkoi matkaansa Kaliforniaan Long Beachin kaupunkiin, jossa hän osallistui Miss Universe -kilpailuun.^[3]

 

Armi Kuusela valittiin myös maailman ensimmäiseksi Miss Universumiksi.^[4][5] Vuoden 1952 kesäkuussa ensimmäistä kertaa järjestetty Miss Universum -kilpailu pidettiin Kalifornian Long Beachissä ja siinä oli 29 osallistujaa.^[6] Kilpailussa Kuuselan mitat olivat: paino 49 kg, pituus 165 cm, rinnan ympärys 85 cm, vyötärö 57,5 cm ja lantio 85 cm. Kuusela oli vasta 17-vuotias, eikä olisi saanut alaikäisenä edes osallistua kilpailuun.^[7] Kuusela sai palkinnoksi muun muassa kermanvärisen avoauton ja arvokkaan timanttirannekellon. Palkintoon kuului myös kilpailun järjestäneen Universal Studios -elokuvayhtiön seitsemänvuotinen filmaussopimus, jonka Armi kuitenkin lopulta torjui.^[8] Ajalle oli kuvaavaa, että Armi Kuuselan voitosta raportoi Suomeen ensimmäisenä tuolloin Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Lontoossa työskennellyt Max Jakobson Daily Mail -lehden Yhdysvalloista saaman uutissähkeen perusteella; yksikään suomalainen toimittaja ei ollut lähelläkään Kaliforniaa koko kilpailun aikana.^[9]

Toimittaja Nina af Enehjelmin kirjoittamassa ja vuonna 2003 julkaistussa Armi Kuuselan elämäkerrassa paljastettiin, että Kuuselan voitolla oli myös suurvaltapoliittinen ulottuvuus, mitä valotti professori Jukka Nevakivi. Miss Universum -kilpailun järjestivät virallisesti Universal Studios -elokuvayhtiö ja Pan American Airways -lentoyhtiö, mutta taustalla vaikutti myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA. Pan Amin yhdyshenkilönä Suomessa toimi amerikansuomalainen Paul Suni, joka liikkui mutkattoman esiintymisensä ansiosta sujuvasti helsinkiläisissä seurapiireissä. Suni kertoi, että Yhdysvalloissa toivottiin nimenomaan Suomen lähettävän edustajansa Miss Universum -kilpailuun, koska Suomen taistelu itsenäisyytensä puolesta talvi- ja jatkosodassa oli herättänyt suurta ihailua Amerikassa. Suojelupoliisin tiedossa oli, että Suni oli myös CIA:n asiamies. Jukka Nevakiven mukaan juuri CIA järjesti Armi Kuuselan kisan voittajaksi kiinnittääkseen Yhdysvaltain ja koko maailman huomion Neuvostoliiton miehitysuhan alla eläneeseen Suomeen; Neuvostoliitolla oli hallussaan Porkkalan vuokra-alue vain muutaman kivenheiton päässä Helsingistä. Myös Armi Kuusela itse tunnusti Nina af Enehjelmille 50 vuotta myöhemmin epäilleensä valintansa poliittisia vaikuttimia.^[10][11]

Syksyllä 1952 Armi muisteli voittohetkeään Seura-lehdessä:^[12]

Hetken päästä tultiin ilmoittamaan, että meidät kutsuttaisiin yleisön eteen loppupäästä alkaen, siis viimeiseksi tullut ensimmäisenä. Pukuhuoneen ilma ikään kuin sähköistyi. Aivan heti kuulutettiin Miss Saksa, Renate Hoy, ja hänen lähdettyään kaikui Miss Hong Kongin nimi. Me kolme jäljelle jäänyttä tuijotimme toisiamme melkein sietämättömän jännityksen vallassa. Kuka lähtisi seuraavaksi? En ehtinyt saada vastausta kysymykseen, kun joku tuli ja vei minut mitään sanomatta toiseen huoneeseen. Siellä rakas 'Miss Finland' -nauhani otettiin hätäisesti pois ja tilalle asetettiin toinen varustettuna kirjoituksella 'MISS UNIVERSE 1952'. Minä olin siis voittaja.

Tieto Armi Kuuselan voitosta saavutti presidentti J. K. Paasikiven ja rouva Alli Paasikiven Naantalin Kultarannassa. Helsingin Sanomille 30. kesäkuuta antamassaan haastattelussa Alli Paasikivi sanoi: ”Meidän kodissamme on sanoma otettu vastaan suurella ilolla. Olen erikoisen iloinen siitä, että Suomi näin olympialaisten kynnyksellä tulee kaikkialla maailmassa ihmisten tietoisuuteen.”^[13]

Vietettyään voittonsa jälkeisen kuukauden Yhdysvalloissa ja Kanadassa Armi Kuusela palasi kotimaahan 1. elokuuta ja sai loisteliaan vastaanoton saavuttuaan juuri käyttöön otetulle Helsingin lentoasemalle. Saman päivän iltana Töölön pallokentällä pidettiin tervetulojuhla, johon osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä ja jonka juonsi Niilo Tarvajärvi.^[14] Kuuselan voitettua kilpailun Suomessa kuvattiin elokuva Maailman kaunein tyttö, jossa hän esiintyi yhdessä Tauno Palon kanssa. Elokuvan käsikirjoitti Mika Waltari ja ohjasi Veikko Itkonen. Vaikka kriitikot antoivat elokuvalle miltei yksimielisen tuomion, se pyöri täysille saleille useita kuukausia.^[15]

Olavi Virta levytti Erik Lindströmin säveltämän ja Saukin sanoittaman iskelmän Armi, joka oli Lindströmin ensimmäinen levytetty sävellys ja josta tuli nopeasti Miss Suomi -kilpailujen tunnussävelmä.^[10] Elo- ja syyskuun 1952 aikana Armi Kuusela esiintyi Sotainvalidien Veljesliiton järjestämällä kiertueella 60 tilaisuudessa 35 paikkakunnalla eri puolilla Suomea. Kiertueen ohjelma oli tiivis, sillä Kuusela saattoi saman päivän aikana esiintyä useissa tilaisuuksissa ja useilla eri paikkakunnilla.^[16]

Armi Kuuselan isä kauppias Aarne Kuusela oli kotoisin Uudestakaupungista ja äiti Martta Kuusela (os. Kyrö) Kestilästä. Perheessä oli kaikkiaan viisi tytärtä joista Armi on toiseksi nuorin, ja yksi poika.^[17] Armi syntyi ja kävi keskikoulun Muhoksella ja aloitti sen jälkeen syksyllä 1951 opiskelun Porvoon naisopistossa.

Voitettuaan Miss Universum -tittelin Kuusela lähti 22. helmikuuta 1953 siihen liittyvälle maailmanympärimatkalle, jolla hän tapasi filippiiniläisen liikemiehen Virgilio Hilarion (s. 1929). Pari meni naimisiin jo samana vuonna.^[6] Vihkiminen toimitettiin Tokiossa, vaikka he asuivat Filippiineillä. He saivat viisi lasta:^[18]

• Arne Hilario (s. 1955), naimisissa, kolme lasta, asuu Chilessä
• Anna-Lisa De Gari (s. 1957), naimisissa, kaksi lasta, asuu Espanjassa. Anna-Lisa Hilario valittiin Miss Filippiiniksi vuonna 1974.
• Eva-Maria Hess (s. 1958), naimisissa, kaksi lasta, asuu Yhdysvalloissa
• Jussi Hilario (1959–2020), oli naimisissa, asui Kanadassa
• Mikko Hilario (s. 1965), asuu Filippiineillä.

Armi ja Virgilio asuivat Manilan varakkaalla, tarkoin vartioidulla asuinalueella Forbes Parkissa. Armi oppi puhumaan tagalogin kieltä, vaikka perheen kotikieli oli englanti. Toimittaja Riitta Lindegren, joka tapasi Kuusela-Hilarion perheen vieraillessaan Manilassa vuonna 1972, on muistellut myöhemmin, että perheen kotona työskenteli useita palvelijoita eikä kukaan perheen jäsenistä seurustellut ns. tavallisen kansan kanssa. Perheen koti sijaitsi Virgilio Hilarion omistaman huoneistohotellin ylimmässä kerroksessa. Lapset kävivät yksityistä koulua ja vanhemmat viettivät iltansa enimmäkseen erilaisissa edustustilaisuuksissa. Armi esiintyi myös kahdessa elokuvassa.^[18]

Jo pitkään sairastellut Virgilio Hilario kuoli 7. syyskuuta 1975^[6] sydänkohtaukseen vain muutamia tunteja sen jälkeen, kun perhe oli palannut kotiin viimeiseksi jääneeltä yhteiseltä Suomen-vierailultaan.^[19] Armi tapasi myöhemmin amerikkalaisen diplomaatin Albert Williamsin (s. 1935), jonka kanssa avioitui 8. kesäkuuta 1978. He muuttivat aluksi Barcelonaan, sen jälkeen Izmiriin, Turkkiin. Turkista he muuttivat La Jollaan San Diegoon Kaliforniaan, jossa he asuvat edelleen.^[20]

Armi Kuuselan Suomen-vierailujen välillä oli monesti useita vuosia, joten niitä pidettiin suurina tapauksina.^[21] Armi Kuusela-Hilario ja Virgilio Hilario vierailivat ensimmäisen kerran yhdessä Suomessa tammikuussa 1955^[22] ja osallistuivat itsenäisyyspäivän vastaanotolle Presidentinlinnassa vuonna 1962.^[21] Kesäkuussa 1967 Armin koko seitsenhenkinen perhe vieraili Suomessa; lapset olivat tuolloin 2–11 -vuotiaita.^[23] Vuonna 1972 Armi Kuusela-Hilario ja Virgilio Hilario vierailivat Päiviö Pyysalon ohjaamassa ja Matti Raninin juontamassa Tasaraha-televisio-ohjelmassa.^[24] Virgilio Hilario nimitettiin Suomen kunniakonsuliksi Filippiineille vuonna 1969.^[25]

Vuonna 1962, jolloin tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Armi Kuuselan valinnasta Miss Universumiksi, Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n varatoimitusjohtaja Lauri Jäntti antoi toimittaja Maija Dahlgrenille tehtäväksi kirjoittaa elämäkerta Kuuselasta. Kirjan kokosivat Dahlgren ja Suomen Kuvalehden taiteilija Jussi Hausmann. Dahlgrenin mukaan kirjaa meni kaupaksi ”aivan kamalasti”.^[26]

Suomessa ja muuallakin länsimaissa virisi 1960-luvun jälkipuoliskolla varsinkin kaupunkilaisnuorison keskuudessa yhteiskuntakriittinen liike, ja vanhat arvot kumottiin tai ainakin kyseenalaistettiin. Nuori, niin kutsuttu tiedostava sukupolvi, joka oli kuullut kyllästymiseen saakka sodista ja isänmaallisuudesta, liitti myös Armi Kuuselan menneeseen maailmaan. Nina af Enehjelm kirjoittaa, että nuoresta iästään ja suuresta suosiostaan huolimatta Armi Kuusela ei koskaan edustanut 1950-luvulle tyypillistä nuorisokulttuuria, vaan päin vastoin ”hän pyrki olemaan vanhanaikaisella tavalla aikuinen silloinkin, kun nuoruus oli tullut muotiin”.^[27] Af Enehjelm jatkaa, että ”ilmiönä tämä entinen isänmaallisuuden symboli ja nykyinen hienostorouva edusti kaikkea sitä, mitä 1960-lukulainen vasemmistolainen vastusti”. Uudet tuulet näkyivät myös aikakauslehdistössä, eikä Armi Kuusela ollut enää edes naistenlehdille itsestään selvästi kiinnostava aihe. Hopeapeili-lehti ja Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n varatoimitusjohtaja Lauri Jäntti pitivät kuitenkin Kuuselan nimeä kuitenkin esillä.^[28]

Armi Kuusela-Hilario oli ensimmäinen suomalainen henkilö, jonka elämästä Hymy-lehti alkoi raportoida johdonmukaisesti. Suomalainen keskivertokansalainen ei ollut tiennyt Filippiineistä paljoakaan ennen Armi Kuuselan ja Virgilio Hilarion avioitumista, kun taas ns. sivistyneistö suhtautui maahan vähätellen, jopa halveksivasti. Tilanne muuttui kuitenkin täysin Ferdinand Marcosin tultua maan presidentiksi vuonna 1965. Sensaatiohakuiset toimittajat kirjoittivat Kuusela-Hilarion perheen elämästä, joka oli täysin erillään Filippiinien tavallisen kansan köyhyydestä, ja Marcosin hallinnon samaan aikaan harjoittamasta poliittisesta väkivallasta ja maassa rehottaneesta korruptiosta.^[29]

Toimittaja Unto Miettinen vieraili Kuusela-Hilarion kodissa Manilassa vuonna 1970 ja haastattelun yhtenä aiheena oli maan sisäpoliittinen tilanne. Virgilio Hilario myönsi sosiaaliset epäkohdat ja niiden korjaamisen välttämättömyyden. Miettinen vertasi Filippiinejä herkästi räjähtävään ruutitynnyriin ja kirjoitti, että Filippiinien köyhän kansan kärsimys oli mittaamaton. Haastattelua seuranneiden parin vuoden aikana Filippiinien sisäinen tilanne jatkoi kärjistymistään, ja vuonna 1972 Ferdinand Marcos julisti kommunismin uhkaan vedoten maahan poikkeustilan. Seuraavana vuonna hyväksytyn uuden perustuslain nojalla hänestä tuli käytännössä Filippiinien diktaattori. Muun muassa Helsingin Sanomat arvosteli kärkevästi Hilarion pariskunnan Marcosia ja tämän politiikkaa tukeneita lausuntoja.^[25] HS:n pääkirjoituksen Kuusela-Hilarion perheeseen viitannut otsikko 11. lokakuuta 1972 oli provosoiva: ”Kuka tarvitsee diktaattoria?”^[30]

Armi Kuusela on kertonut, että totuus Marcosista paljastui hänelle vasta tämän tultua syrjäytetyksi vuonna 1986, jolloin hän itse oli jo kauan ollut poissa Filippiineiltä.^[29]

Armi Kuusela vieraili toisen miehensä Albert Williamsin kanssa Suomessa elokuussa 1979 ja pitivät lehdistötilaisuuden Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystössä. Nina af Enehjelm kirjoittaa, että tämän jälkeen ”suuren näytelmän esirippu laskeutui lopullisesti”.^[20]

Vuonna 1982 Markku Koski ja Leo Lindsten julkaisivat kirjan Armin vuodet, jossa ”Armi-myyttiä” analysoitiin sosiologian näkökulmasta ja peilattiin sitä oman aikansa kontekstiin^[31].

Aikakauslehdet muistivat Kuuselaa aina hänen täyttäessään tasavuosia, vaikka hän olikin lakannut antamasta haastatteluja. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1984, jolloin hän täytti 50 vuotta, vuonna 1992, jolloin hänen missivuodestaan tuli kuluneeksi 40 vuotta, sekä vuonna 1994, jolloin Kuusela vietti 60-vuotissyntymäpäiväänsä.^[31]

Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuonna 1987 Mitä Missä Milloin -vuosikirjan toimituksen kokoama raati valitsi Kuuselan yhdeksi Suomen itsenäisyyden ajan 70 vaikuttajasta.^[32]

Vuonna 2002, jolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta Helsingin olympiakisoista ja Armi Kuuselan valinnasta Miss Universumiksi, toimittaja Jarmo Heikkinen käsikirjoitti Yle TV1:lle Kuuselan missivuodesta kertoneen dokumentin, jonka nimeksi tuli Käy lento joutsenen. Hyvän vastaanoton innoittamana Heikkinen teki dokumentille jatko-osan Valkoinen orkidea, joka keskittyi Kuuselan ja Virgilio Hilarion Suomen-vierailuun vuonna 1955. Samana vuonna valmistui myös toinen Kuuselan tarinaa kosketellut ohjelmasarja Ken on heistä kaikkein kaunein, jonka laati MTV:lle toimittaja Juha-Pekka Ristmeri. Kun Ristmeri pyysi kommenttia Kuuselalta, tämä vastasi katuvansa sitä, että oli Miss Universum -voittonsa jälkeen ylipäätään lainkaan palannut Suomeen. Kuusela kertoi voittonsa suomalaisissa synnyttämän hysterian olleen hänelle kohtuuttoman raskas kokemus.^[33]

Kuusela vieraili toistaiseksi viimeisen kerran syntymäkunnassaan Muhoksella 23. elokuuta 2014. Hänen kymmenhenkiseen seurueeseensa kuuluivat hänen puolisonsa Albert Williams, hänen poikansa Jussi ja Mikko vaimoineen, hänen tyttärensä Eva ja Anna-Lisa lapsineen sekä hänen sisarensa Maaria Rautio. Vierailun isäntänä oli Muhoksen silloinen kunnanjohtaja Jukka Syvävirta.^[34][35]

•   Valkoisen ruusun ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki (Suomi, 2012)^[36]

Armi Kuusela sijoittui 66. sijalle vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä.^[37]

• Enehjelm, Nina af: Armi Kuusela: Myytti, julkkis ja supertähti. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28033-X

• Dahlgren, Maija & Hausmann, Jussi: Armin tarina: Muhokselta maailmanmaineeseen. Helsinki: Aikakauslehti Seura, 1962.
• Koski, Markku & Lindsten, Leo: Armin vuodet. Helsinki: Love Kirjat, 1982. ISBN 951-835-063-9
• Kuusela-Hilario, Armi: Yli kaikkien rajojen. Hämeenlinna: Kustannus Oy Nide, 1954.
• Marttala, Jorma: Armin kultaiset vuodet. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2799-8

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Armi Kuusela.

• Armi Kuusela Maailman kaunein Muhos. Arkistoitu 17.2.2010.
• Lindfors, Jukka: Armi viihtyi Filippiineillä, vaikka maa kuohui ja järisi Ylen elävä arkisto. 8.9.2006.