Pontiacin kapina

Pontiacin kapina
Osa Intiaanisotia
Pontiac sai vakuuttavalla esiintymisellään monet heimot tarttumaan aseisiin Englannin siirtomaavaltaa vastaan.
Päivämäärä: 1763–1766 Paikka: Indiana, Maryland, Pennsylvania ja Ohiojoen laakson alueet. Lopputulos: Pontiacin soturit luopuvat taisteluista
Osapuolet
Iso-Britannia	Pontiacin joukot
Komentajat
Kenraalikuvernööri Jeffrey Amherst eversti Henry Bouquet	Pontiac Guyasuta (senecapäällikkö)[1].
Vahvuudet
3 000 sotilasta tai enemmän[2]	noin 3 500 soturia[2]
Tappiot
yli 2 000 siirtolaista ja 400 sotilasta	noin 200 soturia

Pontiacin kapina oli vuonna 1763 alkanut sota, jossa ottawa-intiaanien sotapäällikkö Pontiac johti Isojenjärvien intiaaniheimojen yhdistyneitä joukkoja Uuden-Englannin linnakkeita ja uudisasutusta vastaan. Ranskalaisten aseistamat kapinalliset surmasivat yli 2 000 brittiä ja saivat haltuunsa useimmat näiden linnakkeista. Seuraavana vuonna intiaanien voitontahto hiipui ja englantilaiset käänsivät sodankäynnin edukseen.

Pontiacin toimeenpaneman intiaanikapinan taustalla oli vuonna 1756 Britannian ja Ranskan välillä alkanut suuri siirtomaasota, joka levisi Ohiojoen laaksoista Eurooppaan (seitsenvuotinen sota). Sota toi lyhyellä aikavälillä suuria määriä niin englantilaisia kuin ranskalaisiakin sotilasjoukkoja Yhdysvaltain itärannikolle. Kummatkin sodan osapuolet turvautuivat helposti saatavilla oleviin intiaaniliittolaisiin. Pontiac taisteli Uuden-Ranskan joukoissa brittejä vastaan.^[3]

Ranskalaisten joukkojen ensimmäisten vuosien voitokas eteneminen muuttui brittiläisten eduksi vuoden 1758 aikana. Ranskalaismieliset intiaanit huomasivat valinneensa sodassa väärän puolen. Ryhmä toisensa jälkeen he vetäytyivät irralleen sodasta, kunnes 1760 taistelukentällä ampuivat toisiaan enää valkoisten armeijakuntien sotilaat. Montrealin valtauksen myötä hallinto Isojenjärvien alueella siirtyi brittien haltuun. Uuden-Ranskan linnakkeet joutuivat englantilaisten määräämisvallan alle ja ranskalaiset karkotettiin Kanadaan. Vaikka seitsenvuotinen sota jatkui edelleen Euroopassa, se päättyi Pohjois-Amerikassa 1760 Montrealin luopumiseen.^[4]

Sodan lopputulos ei miellyttänyt intiaaneja. He elättivät toivoa ranskalaisten paluusta vallan kahvaan. Ero kanadanranskalaisten ja brittiläis-yhdysvaltalaisten välillä oli merkittävä. Lisäksi intiaanit pelkäsivät, että Kanadan kenraalikuvernööriksi noussut lordi Jeffrey Amherst kääntyisi heitä vastaan.^[5] Englantilaisten alentava suhtautuminen lisäsi intiaanien salaisia tapaamisia ranskalaisten kanssa, jotka jakoivat runsaskätisesti aseita ja ammuksia.^[6] Tilannetta pahensi delaware-intiaanien pyhä mies, profeetta Neolin, joka saarnasi brittien mukana tulleista vitsauksista: ”Jos hyväksytte englantilaiset olette yhtä kuin kuolleet. Malaria, isorokko ja valkoisen miehen myrkyt tulevat tuhoamaan teidät!”^[7]

Pontiac päätti yhdistää intiaanit brittejä vastaan ja vallata näiltä linnakkeet, joiden katsoi yhä kuuluvan Uudelle-Ranskalle. Hän lähetti viestinviejiä hajallaan asuvien eri heimojen johtajille. Näistä lähes jokainen algonkinien kieliryhmää edustava päällikkö antoi myöntymyksensä salaliitolle brittejä vastaan. Siouxien kieliä puhuvat iowat, ja winnebagot kieltäytyivät kapinahankkeesta, mutta irokeesien liittokunnan senecat olivat valmiit yhtymään Pontiacin joukkoihin. ”Elämän Herra panee aseet meidän käsiimme” oli Pontiacin iskulause, jolla hän halusi kertoa Suuren hengen hyväksyneen kapinan.^[8]

Pontiac kävi 1. toukokuuta 1763 pienen ryhmänsä kanssa tutustumassa Fort Detroitiin, jonka oli valinnut kapinan ensimmäiseksi hyökkäyskohteeksi. Intiaanit painoivat mieliinsä linnakkeen yksityiskohtia tulevaa hyökkäystä silmällä pitäen. Heillä oli vastassaan 120 sotilasta käsittävä varuskunta, 40 brittiläistä kauppiasta ja Detroitjoella purjehtivat kuunarit, joiden miehistö oli hyvin aseistautunut.^[9]

Pontiac aikoi vallata linnakkeen viekkaudella. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti saapua suuren seurueen kanssa Fort Detroitiin uudelleen viikkoa myöhemmin ihastelemaan linnakkeen monia hienouksia. Sovitun merkin tullen ottawien oli tarkoitus vetää viittojensa kätköistä aseensa ja surmata varuskunnan väki viimeiseen mieheen.^[10]

Saapuessaan Fort Detroitin eteen etujoukkoineen Pontiac näki portin olevan auki. Linnakkeen pihalla ja paraatikentällä olevat aseistetut sotilaat herättivät intiaanien epäluulot.^[11] Pontiac kertoi hänen ja miestensä vierailun rauhanomaisesta luonteesta Fort Detroitin komentajalle majuri Henry Gladwynille, ja ihmetteli oliko joku "pahan ilman lintu" käynyt laulamassa linnakkeessa valheita ottawien vierailun syistä. Komentaja ei myöntänyt mitään, mutta Pontiac arvasi tiedon suunnitteilla olleesta kapinasta kantautuneen brittien korviin.^[12]

Erään teorian mukaan linnakkeen komentajaan rakastunut kristitty intiaaninainen Catherine kavalsi Pontiacin ja varoitti Fort Detroitia uhkaavasta vaarasta.^[6] Pontiacin epäilykset petturin identiteetistä kohdistuivat nopeasti Catherineen. Neljä ottawa-soturia etsi naisen käsiinsä, ja toi hänet Pontiacin ruoskittavaksi.^[13]

Toukokuun 9. päivä Pontiac aloitti kapinan, ja johti soturinsa Fort Detroitin ympärillä olevia asutuksia vastaan. Samanaikaisesti Pontiacin liittolaiset wyandotit ja potawatomit sulkivat kaiken liikenteen jokien ja teiden varsilla estäen ulkopuolisen avun pääsyn linnakkeeseen. Pontiac miehineen ympäröi Fort Detroitia pysytellen kuitenkin luodinkantaman ulkopuolella.^[6]

Touko- ja kesäkuun aikana Pontiacia tukevat päälliköt miehineen suorittivat oman osuutensa kapinasta vallaten brittiläisten haltuun joutuneita linnakkeita. Hyökkäyksiin osallistui kaikkiaan tuhansia sotureita.^[14] Fort Sandusky Eriejärven etelärannalla joutui ottawien ja wyandotien haltuun. Pottawatomit tunkeutuivat Michiganissa St. Josephiin ja miamit valtasivat Fort Miamin Indianassa. Illinoisit ja kickapoot miehittivät Fort Ouiatenonin. Ojibwat turvautuivat Wisconsinissa Fort Machinacia vallatessaan erityiseen sotataktiikkaan. He pelasivat lacrossea linnakkeen edessä ja löivät pallon paaluvarustusten sisälle. Sotilaitten avatessa portin, tunkeutuivat aseistetut soturit sisään.^[4] Myös Fort Edward Augustus joutui Pontiacin kapinallisten käsiin. Senecat, wyandotit ja ottawat valtasivat Fort Venangon.^[15] Senecat iskivät myös Le Bouefin ja Bresqu'Islen linnoituksiin ja tuhosivat lähes viimeiseen mieheen kaksi brittien erillisosastoa Devil's Holessa lähellä Niagaran putouksia.^[1]

Fort Detroit, Fort Niagara ja Fort Pitt, nykyinen Pittsburgh jäivät valtaamatta. Jälkimmäisen väitetään pelastuneen biologisen sodankäyntinsä ansiosta.^[16] Linnakkeesta heitettiin sitä piirittäville delawareille, mingoille ja shawneille isorokon saastuttamia huopia ja nenäliinoja.^[4] Monet kapinoitsijat sairastuivat ja heidän kykynsä käydä sotaa aleni merkittävästi. Eversti Henry Bouquetin johtamien apuvoimien saapuminen paikalle lopetti piirityksen. Tapauksesta muodostui kapinan käännekohta.^[16] Ensimmäistä brittien yksittäistä voittoa juhlittiin näyttävästi ja Philadelphiassa kirkonkellot soivat Fort Pittin pelastumisen johdosta koko yön.^[17]

Pontiacin joukot jatkoivat sodankäyntiä laajoilla alueilla. Linnoitusten valtausten yhteydessä intiaanikapinallisten käytöksessä on kerrottu olleen suuria eroja. Miamit olivat varovaisia vangitsemiensa brittien suhteen ja välttivät näiden surmaamista. Shawneet, delawaret ja mingot sen sijaan kiduttivat ja tappoivat Pennsylvanian ja Virginian alueilla satoja uudisasukkaita. Irokeesiliittoa edustavat mohawkit tukivat Englantia ja eristivät itäiset delawaret pois sodasta.^[9]

Fort Detroitia piirittävät ottawat kyllästyivät odottamiseksi juuttuneeseen sodankäyntiin linnoituksen ulkopuolella. Toiminnan lisäämiseksi Pontiac lähetti sotureitaan tuhoamaan läheisellä joella purjehtivan kuunarin, joka kuljetti tarvikkeita ja miehiä Fort Detroitiin. Hyökkäys epäonnistui ja täydennyslasti pääsi perille. Pontiacin harmiksi miamit, ojibwat ja pottawatomit päättivät lopettaa osuutensa sodankäynnissä ja tekivät rauhan englantilaisten kanssa.^[9]

Nähdessään liittonsa murenevan Pontiac asetti toivonsa ranskalaisten apuun brittien lyömiseksi. Tämä toive raukeni turhana. Lokakuussa 1763, vajaa puoli vuotta kapinan alkamisesta, Pontiac sai kirjeen ranskalaiselta majuri de Villiersilta, joka kehotti ottawapäällikköä luopumaan turhasta verenvuodatuksesta ja elämään rauhassa brittien kanssa kuten ranskalaiset.^[4] Pariisissa tehty rauhansopimus oli virallisesti päättänyt seitsenvuotisen sodan kahden eurooppalaisen suurvallan välillä. Kuningas Yrjö III kielsi samana vuonna antamassaan julistuksessaan uudisasukkaiden muuton Appalakkien länsipuolelle. Tämä tieto sai Pontiacin luopumaan Fort Detroitin piirityksestä, mutta ei kuitenkaan taisteluista. Hänen sotaliittonsa väkivaltaisuudet jatkuivat seuraavan vuoden loppupuolelle. Syyskuussa 1764 suurin osa wyandoteista ja ottawista vetäytyi kapinasta. Ohion delawaret, senecat ja shawneet tekivät samoin kuukautta myöhemmin.^[18]

Kesällä 1765 Pontiac käsitti valtansa murenneen ja siirtyi Illinoisin maaseudulle pienen ryhmänsä kanssa. Vuotta myöhemmin hän teki rauhan englantilaisten kanssa, mutta kaikki intiaanit eivät pitäneet hänen mielistelevästä käytöksestään brittejä kohtaan.^[19]

Vuonna 1769 pontiac teki kohtalokkaaksi osoittautuvan kauppamatkan Cahokiaan, ranskalaisten ja intiaanien asuttamaan sekakylään lähelle nykyistä Saint Louisia Illinoisissa. Öisellä kadulla muuan peoria-intiaani iski kadulla kävelevää Pontiacia takaapäin tomahawkilla ja jatkoi työtään puukottamalla maahan vaipunutta uhriaan. Pontiac jäi makaamaan mutaiselle kadulle kuolettavasti haavoittuneena.^[9] Murhan alkusyy ei selvinnyt koskaan. Siitä liikkui erilaisia huhuja, joiden paikkansapitävyyttä ei kyetty todistamaan. Erään teorian mukaan englantilaiset olivat palkanneet tappajan päästäkseen eroon Pontiacista, koska epäilivät tämän elvyttävän intiaaniliittoaan. Toinen teoria kertoi kyseessä olleen brittivastaisten intiaanien suunnitteleman koston englantilaismieliseksi muuttuneelle Pontiacille.^[9]

Seitsenvuotisen sodan ja Pontiacin kapinan jälkeen Britannian tekemät yritykset intiaanien hyvinvoinnin takaamiseksi herättivät pahaa verta siirtokunnissa. Yrjö III:n esittämä julkilausuma ”punaisten” ja ”valkoisten” erottamisesta omille alueilleen kaatui omaan mahdottomuuteensa. Appalakkien kuninkaallisesta rajalinjasta ei piitannut kukaan. Turkiskauppiaat, uudisasukkaat ja maakeinottelijat ylittivät vuoriston ja täyttivät Ohion intiaanien maat.^[20] Siirtokuntien kuvernöörit eivät halunneet puuttua tähän. Pontiacin sodassa olleista heimoista varsinkin shawneet, wyandotit, delawaret ja mingot kävivät seuraavan vuosikymmenen ajan katkeraa sotaa siirtolaisten leviämistä vastaan. Yhdysvaltain vapaussodan alkaessa 1775 siirtokuntien sotilaat yrittivät pitää Ohion rajaseudun intiaanit puolueettomina ja rangaista niitä, jotka uskalsivat vannoa lojaalisuuttaan Britannian monarkialle.^[21] Useimmat Pontiacin kapinassa mukana olleista heimoista siirtyivät uhkailuista huolimatta brittien puolelle taistelemaan näiden omia siirtokuntia vastaan.^[22]

Pontiacin kapina toimi esikuvana 1800-luvun alussa syntyneelle Tecumsehin intiaaniliitolle. Hengelliset viestit ja näyt, ja voimakas kansankiihotus saivat aikaan useiden heimojen sotaliiton Yhdysvaltoja vastaan.^[23]

• Andersson, Rani&Henriksson, Markku: Intiaanit, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Ashlee, Laura Rose, Traveling Through Time: A Guide to Michigan's Historical Markers, University of Michigan Press, 2005 ISBN 9780472030668
• Boyer, Paul, Clark, Clifford, Kett, Joseph F, Salisbury, Neal, Harvard Sitkoff, Harvard, The Enduring Vision: A History of the American People, Cengage Learning, 2007 ISBN 9780618801596
• Dixon, David. Never Come to Peace Again: Pontiac's Uprising and the Fate of the British Empire in North America, University of Oklahoma Press, 2005. ISBN 0-8061-3656-1.
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Hurt, Douglas, Ohio frontier,Indiana University Press, 1996, ISBN 0253332109
• Lippert, Dorothy, Native American history for dummies, Wiley. 2007 ISBN 9780470148419
• Peckham,Howard Henry, Pontiac and the Indian uprising, Wayne Stern University Press, 1994, ISBN 9780814324691
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.