Serikulttuuri

Serikulttuuri, tai silkinviljely, on mulperiperhosen viljelyä silkintuotantoa varten. Vaikkakin on useita kaupallisia silkkiä kehrääviä perhoslajeja, on mulperiperhosen toukka käytetyin ja tutkituin. Silkin uskotaan syntyneen Kiinassa niinkin aikaisin kuin neoliittisella kaudella. Serikulttuurista on tullut tärkeä pienviljelyn toimiala Brasiliassa, Kiinassa, Ranskassa, Intiassa, Italiassa, Japanissa, Koreassa, ja Venäjällä. Tänä päivänä Kiina ja Intia ovat silkin suurimmat tuottajat, jotka vastaavat maailman vuotuisesta tuotannosta yli 60 prosenttia.

Tunnetuin vastine perinteiselle silkille on erisilkki eli rauhansilkki, assamsilkkii tai ahimsa-silkki (ahiṃsā: Sanskrit for 'väkivallaton').^[1] Se kehrätään vapaina elävien silkkiäisperhosten kokongeista, kun perhonen on kuoriutunut ja jättänyt kokongin. Silkkiäisperhosen toukkaa ei siis tapeta silkin takia. Erisilkkiä tuotetaan muun muassa Assamin alueella Koillis-Intiassa, ja pieniä määriä myös Kiinassa ja Thaimaassa.^[2] Merkittävin ero tavanomaiseen silkintuotantoon on se, että silkkiperhosten annetaan kuoriutua ja lentää pois ennen kuin kotelot keitetään.

Villisilkki on puolivapaina luonnossa elävistä silkkiperhosista tuotettua kuitua. Siitä saadaan schappe- ja bourette-lankaa. Tärkein villisilkkilaji on tussah-silkki.^[3] Villisilkki on yleensä värillistä.^[4] Villisilkkiä saadaan Riikinkukkokehrääjien kuuluvien perhoslajien (Kiinantammisilkkikehrääjä, Ailanthuskehrääjä) silkkiperhosten toukkien koteloista. Kun kotelot kerätään vasta perhosten putkahdettua ja hylättyään kuorensa, tekee se villisilkistä siitä eettisemmän vaihtoehdon perinteisesti tuotetulle silkille. Kankaan valmistuksessa käytetään myös vähemmän kemikaaleja.

Mahatma Gandhi oli kriittinen silkinvalmistusta kohtaan filosofiansa mukaisesti ja kannatti ahimsa-silkkä.^[5]

• Vilhunen, Tuulikki: Pieni silkkikirja. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 2005. ISBN 951-624-330-4