Martti Simojoki

Martti Simojoki
Martti Simojoki.
Turun ja Suomen arkkipiispa
1964–1978
Edeltäjä	Ilmari Salomies
Seuraaja	Mikko Juva
Helsingin piispa
1959–1964
Seuraaja	Aarre Lauha
Mikkelin piispa
1951–1959
Edeltäjä	Ilmari Salomies
Seuraaja	Osmo Alaja
Henkilötiedot
Koko nimi	Martti Ilmari Simelius Martti Ilmari Simojoki
Syntynyt	17. syyskuuta 1908 Uusikaupunki
Kuollut	25. huhtikuuta 1999 (90 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	suomalainen
Ammatti	arkkipiispa, piispa
Vanhemmat	Jooseppi Joakim Simelius Helmi Johanna Helminen
Puoliso	Aune Castrén (vih. 1936)
Lapset	(3) Pentti, Leena ja Jaakko
Muut tiedot
Koulutus	Pastoraalitutkinto (1933) Teologian tohtori (1948)
Uskonto	kristinusko
Tunnustuskunta	luterilaisuus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Martti Ilmari Simojoki (vuoteen 1928 Simelius, 17. syyskuuta 1908 Uusikaupunki – 25. huhtikuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen piispa. Hän oli Turun ja Suomen arkkipiispana vuosina 1964–1978.

Martti Simojoki syntyi 17. syyskuuta 1908 Uudessakaupungissa kirkkoherra Jooseppi Joakim Simeliuksen ja Helmi Johanna Helmisen perheeseen. Simojoki kävi koulua Kuopiossa, koska perhe muutti Kuopioon isän tullessa 1918 Kuopion kirkkoherraksi. Martti tuli ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta 1926. Samana vuonna hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Hänet vihittiin papiksi 1930. Opiskelu jatkui. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1938, teologian kandidaatiksi 1941 ja lisensiaatiksi 1947 sekä väitteli teologian tohtoriksi 1948 (väitöskirja Julistus ja opetus).^[1]

Martti Simojokea oli pienestä pitäen vaivannut alemmuudentunne. Hän epäili, ettei hänellä olisi henkisiä edellytyksiä yliopisto-opiskeluun. Ratkaisevan muutoksen sai aikaan E. W. Pakkalan voimakas saarna. Simojoelle kirkastui Kristus syntisen ainoana auttajana. Tämän tapahtuman jälkeen teologiset opinnot alkoivat tuntua mieluisilta.^[1]

Simojoki oli monien ikäpolvensa pappien lailla mukana Akateemisen Karjala-Seuran toiminnassa. Hän etääntyi liikkeestä 1930-luvun alussa.^[2]

Martti Simojoen opintojen päättötöiden aiheet liittyivät saarnan tutkimiseen alkaen jo laudaturtyöstä. Aleksi Lehtosen ollessa käytännöllisen teologian professorina Simojoki laati tutkielman ”Nykyaikainen suomalainen saarna saarna- ja puhekirjallisuuden valossa 1918-1931”. Hän sai Tampereen piispaksi siirtyneeltä Lehtoselta todistuksen, missä sanottiin tutkielman hyväksytyn laudaturtyönä käytännöllisessä teologiassa.^[1]

Muut opinto- ja edustusmatkat suuntautuivat Euroopan maiden ja Yhdysvaltain lisäksi Kanadaan ja eri puolille Afrikkaa.^[1] Vuonna 1947 Simojoki syyskaudeksi keskittyi opiskelemaan englantia. Niinpä 1948 hän matkusti puoleksi vuodeksi opiskelemaan pääasiassa uskonnollisen kasvatuksen ongelmaa Wittenbergin yliopistoon Ohiossa.^[1] Teologian kunniatohtoriksi hän tuli USA:n Wittenbergistä 1963.^[1]

Sodan pitkittyessä Martti Simojoki suunnitteli väitöskirjatyötä. Hän sai 1943 vuoden mittaisen opintoloman perusteenaan vuoden stipendi Saksaan. Kuitenkin sotaolosuhteet Saksassa estivät opiskeluaikeet siellä ja hän palasi Suomeen. Matka kesti kaksi kuukautta. Simojoelta jäi saamatta Saksasta metodinen oppi, jota hän oli tavoitellut. Työn ohessa 1947 hiljalleen valmistunut väitöskirja kosketteli julistusta ja opetusta.^[1]

Simojoki opiskeli puoli vuotta stipendiaattina Yhdysvalloissa 1948. Kommunistikaappauksen uhasta kantautuneet uutiset vaikuttivat Simojokeen niin voimakkaasti, että hän palasi ennenaikaisesti kotimaahansa.^[2]

Martti Simojoki alkoi sodasta kotiuttamisen jälkeen työskennellä käytännöllisen teologian professorin, Aarni Voipion, assistenttina Helsingin yliopistossa. Simojoki työskenteli assistenttina 1943–1950 sekä teologisen tiedekunnan notaarina 1945–1950. Tehtäviin kuuluivat homileettisten ja liturgisten harjoitusten ohjaaminen Suurkirkon kappelissa sekä katekeettisten eli opetusharjoitusten johtaminen. Lisäksi hän opasti käytännöllistä raamattutulkintaa. Harjoitusten myötä valmius jumalanpalvelusten toimittamiseen ja rippikoulun opetustehtäviin harjaantui. Opiskelijat arvostivat Simojoen ohjaamis- ja opetustyötä teologisen tiedekunnan yhtenä parhaimmista anneista.^[3]

Valmistuttuaan papiksi Martti Simojoen ensimmäisenä virkana oli Suomen kristillisen ylioppilasliiton (YKY) yleissihteerin tehtävä 1930–1932, sen jälkeen hän toimi uskonnon opettajana Kallion yhteiskoulussa Helsingissä sekä kirkkoherran, isänsä, virallisena apulaisena Kuopiossa. Simojoki siirtyi YKY:n toimeen vuonna 1933. Tällöin hän Etsijä-lehdessä julkaisi: "Suomen kristillisen liikkeen voima on pyrkimyksessä päästä lähelle kansaa, lähelle kirkkoa ja - lähelle evankeliumia. Suomalainen ylioppilas on kansallismielinen. Siihen häntä suorastaan pakottaa oman kansansa vaaranalainen asema ja sen epävanhurskaat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja kielelliset olot." Kirjoituksessa hyökättiin väkevästi kulttuuria vastaan. Kirjoituksen taustahenkilöstä heijastui suomalaiskansallisen herätyksen kokenut nuori pietisti, joka oli saanut vaikutteita nuorelta herännäispapistolta körttitupien ilmapiirissä.^[1] Simojoki YKY:n yleissihteerinä sitoutui norjalais-suomalaiseen pietistiseen herätysliiketraditioon.^[3]

Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherran, A. W. Kuusiston, apulaiseksi (Suurkirkon seurakuntapiirin pastoriksi) Simojoki tuli 1935 ja toimi siinä vuoteen 1943. Hänen pääasiallinen vastuualueensa oli Kruununhaka ja Katajanokka. Vuonna 1936 hän sai avukseen teologin, Irja Kilpeläisen, joka ensimmäisenä painotti naisten ja tyttöjen huomioonottamista seurakuntatyössä. He huolehtivat erityisesti vapaaehtoisten innostamisesta avuksi. Simojoki ja Kilpeläinen muodostivat seurakuntapiirissä todellisen voimakaksikon. Simojoki sai Helsingissä lempinimen isä Obeliski.^[1][3]

Sotapalveluksensa Martti Simojoki suoritti sotilaspappina 1940–1944 kenttäpiispan, Johannes Björklundin, määräämissä tehtävissä päämajassa ja Itä-Karjalassa. Sotilaspappinakin Simojoki nousi sodan aikana asevelipappiliikkeen johtoon.^[2] Kuoleman kanssa kasvokkain oleminen kouraisi häntä syvältä. Vaikeimpia tehtäviä oli virolaisten desanttien valmistaminen kuolemaan. Sotakokemukset avarsivat Simojoen näkemyksiä yhteiskunnallisesti. Edelleen hänen mukaansa Kristus-usko oli ohittamaton perusta, mutta yksilökeskeisyys laajeni hänellä kohden sosiaalista, lähimmäisestä huolta pitävää, oikeudenmukaista yhteiskuntaa.^[1][3]

Aselevon jälkeen syyskuussa 1944 Simojoki esitti Sotilaspappi-lehdessä papistolle kehotuksen tukea maan johtoa sopeutumisessa uuteen ulkopoliittiseen tilanteeseen. Sodan jälkeisinä vaaran vuosina Simojoki varoitti kirkkoa provosoitumasta kansandemokraattien hyökkäyksistä.^[2] Martti Simojoki valittiin Suomen kirkon seurakuntaopiston ja Luther-opiston johtajaksi Järvenpäähän 1950.

Kirkollisena johtajana Simojokea on kuvattu reaalipoliitikoksi, jonka mielestä kirkon piti ottaa kantaa asioihin, mutta sen tuli kuunnella myös eriäviä mielipiteitä. Simojoki pyrki aktiivisesti parantamaan kirkon ja työväenliikkeen suhteita ja edistämään kirkon sosiaalisten työmuotojen kehittämistä.^[2]

Mikkelin hiippakunnan piispaksi hän tuli vuosiksi 1951–1959. Simojoki suhtautui tehtäväänsä tarmolla ja vakavuudella ja hänellä oli mielessään harrastus seurakuntaelämän kehittämiseen. Simojoen piispantarkastukset olivat pitkiä ja perusteellisia. Esimerkiksi Kotkassa 1959 tarkastus kesti viisi päivää ja oli rasittavuudessaan valtiovierailuun verrattavissa. Kohderyhminä olivat lähinnä nuoriso ja työväki. Piispa kävi kohteissa henkilökohtaisesti ja puheitakin hänelle kertyi yli kolmekymmentä eri paikoissa.^[1]

Simojoki matkusti paljon sekä länsimaissa että myös idän kirkoissa. Kirkkokuntien välisissä neuvotteluissa ja komiteoissa Simojoella oli tärkeä paikkansa. Myös Afrikassa hän vieraili lähetyskentillä.^[1][4] Vuonna 1954 Simojoki puntaroi Kavangolla lähetyssaarnaajan vaaroja: 1) aurinko ja kuu; 2) veden puute; 3) erilaiset eläimet (maalla ja vesissä); 4) malaria, keuhkorutto ym taudit; 5) epäluotettavat ihmiset; 6) saatanan kiusat (lihallisuus, ahneus); 7) epäusko ja epätoivo. Näitä vastaan täytyy todella tehdä. ^[1]

Piispana Simojoki pyrki aktiivisesti parantamaan kirkon ja työväenliikkeen suhteita ja edistämään kirkon sosiaalisten työmuotojen kehittämistä. Simojoki osoitti muun muassa myötämielisyyttä vuoden 1956 yleislakkolaisille ja kritisoi kirkkoon kuulumattomuuden käyttämistä poliittisena lyömäaseena vuoden 1954 eduskuntavaaleissa.^[2]

Simojoki valittiin vuonna 1959 perustetun Helsingin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi ja hän toimi tehtävässä 1959–1964. Helsingissä työ aloitettiin alusta ja apea alkutunnelma vaihtui pian puuhakkuudeksi tiloja hankkimalla ja sisustamalla.^[1] 1960-luvun alussa Simojoen työmäärä oli runsas. Väkirikkaimman uuden hiippakunnan käynnistyksen lisäksi hän kuului noin viiteentoista komiteaan, toimikuntaan, liittoon ja johtokuntaan. Hallintomiehenä kirkon jäsenten oikeussuoja oli Martti Simojoelle tärkeä. Pappien hairahduksissa Simojoki puhutteli asianomaisia kahdenkesken. Hän sai monta vinoutumaa korjautumaan hiljaisuudessa.^[1]

Eräät keskeiset poliitikot yrittivät saada Martti Simojokea ryhtymään Urho Kekkosen vastaehdokkaaksi vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Hänen luoksensa saapui Väinö Tannerin johdolla lähetystö, jossa oli sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, ruotsalaisten ja pientalonpoikien edustus. Helsingin piispana työskennellyt Simojoki ei kuitenkaan suostunut asettumaan ehdolle.^[5][1]

Simojoki valittiin arkkipiispaksi vuonna 1964 ja hän toimi tehtävässä vuosina 1964–1978. Arkkipiispana Simojoki oli muun muassa piispainkokouksen, kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen, kirkon ulkomaanasiain toimikunnan ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtaja sekä kirkon tiedotuskeskuksen johtokunnan puheenjohtaja.^[1] Arkkipiispana Martti Simojoen perustehtäviin kuului luoda yhteydet paikallisseurakuntiin, joista oli pidettävä huolta. Piispantarkastukset olivat tässä suhteessa tärkeimmät. Simojoen sielunhoidollisen sävytyksen omaavista puheista heijastui, että hän oli ennen kaikkea pappi.

Simojoella oli vahva vaikutus Suomen luterilaiseen kirkkoon. Hän johdatteli tärkeinä pitämänsä asiat suotuisaan päätökseen niin laajennetussa piispainkokouksessa kuin piispainkokouksessa. Kirkolliskokouksessa vihje päätöksen suunnasta riitti. Kirkossa on vallittava tiedottamisen vapaus. Tämä kertoi Simojoen suhtautumisesta julkiseen sanaan.^[4]

1970-luvulla arkkipiispa Simojoki otti henkilökohtaisesti kantaa ongelmiin, jotka yhteiskunnassa kaipasivat kirkon aktiivisuutta. Hän ilmaisi käsityksensä muun muassa abortista, eutanasiasta, ekumeniasta, popkulttuurista, nuorisoradikalismista, marxilaisuudesta, vallankumouksesta ja väkivallasta. Ominaista hänelle oli niin ongelman terävä asettaminen, kuin sen ratkaiseminen. Simojoen nopeat asiaanpuuttumiset olivat kirkon ääntä. Myötätunto oli heikomman puolella.^[1] Vaikea asia Simojoen uralla oli laajan vaikutuksen saanut Salama-jupakka Juhannustanssit-teoksen tiimoilta.^[1]

Martti Simojoki on ollut kirkolliskokouksen jäsen vuodesta 1943 ja puheenjohtaja 1965–1978. Jäsenenä hän oli kirkkolakikomiteassa 1948–1953 sekä kirkkolainuudistamiskomiteassa 1953–1958. Puheenjohtajana Simojoki oli kirkkolain tarkistuskomiteassa 1958–1973, kirkon lainsäädännön uudistamista tutkivassa komiteassa 1963–1968 sekä kirkon järjestysmuotoa tutkivan komiteassa 1968–1974.^[1]

Kirkkolainsäädännön ja hallinnon kehittämisen perusta Simojoella oli teologinen. Luterilaisen uskon näkemyksen tuli näkyä, niin että evankeliumin vapauttava sanoma saavuttaisi mahdollisimman monet. Simojoki vaikutti lainsäädäntötyöhön piispoista pisimpään.^[4]

Nuorisotyön ja perheasiain sektorilla hän oli Kirkon nuorisotyön keskuselimen puheenjohtajana 1953–1956 ja Kirkon perheasiaintoimikunnan puheenjohtajana 1953–1970.

Luterilaisessa maailmanliitossa (LML) Simojoki oli Suomen kansallistoimikunnan jäsen vuodesta 1951, puheenjohtaja 1959–1965, liiton kasvatuskomission jäsen 1953–1963 sekä toimeenpanevan komitean jäsen 1961–1970. LML:n varapresidenttinä hän oli 1963–1970, Wittenbergin evankelisen saarnaajaseminaarin kuratoriumin jäsen vuodesta 1964, Ruotsin–Suomen kirkkojen yhteistyöneuvottelukunnan jäsen vuodesta 1970 sekä Kristillisen kasvatuksen maailmanneuvoston varapuheenjohtaja 1962–1970.

Suomen kristillisen ylioppilasliiton varapuheenjohtajana Simojoki oli 1941–1950 ja tuli SKY:n kunniajäseksi 1952. Suomen lähetysseuran johtokunnan jäsenenä hän oli vuodesta 1944, Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton puheenjohtajana 1953–1964 sekä Kirkon lahja ry:n johtokunnan jäsen 1952–1971. Suomen pipliaseuran puheenjohtajaksi Simojoki tuli 1964. Mannerheimin lastensuojeluliiton liittoneuvoston jäsenenä hän oli 1951–1972 ja puheenjohtajana 1959–1972. Kansalaiskasvatuksen neuvottelukunnan jäsenenä hän oli vuodesta 1960 sekä Vartijan päätoimittajana 1945–1951.^[1]

Eräs episodi: Mannerheimin lastensuojeluliitossa oli ongelmia ja sitä uhkasi hajaannus. Arkkiatri Arvo Ylppö pyrki ratkaisemaan asian siten, että Simojoki tuli liittoneuvoston puheenjohtajaksi. Arkkiatri Ylppö saatiin siirtymään Mannerheimliiton kunniapuheenjohtajaksi ja koko liittoneuvoston jäsenkunta vaihdettiin. Ongelmat poistuivat.^[1][4]

Simojoen vanhemmat olivat kirkkoherra Jooseppi Joakim Simelius ja Helmi Johanna Helminen. Perheen vanhemmat pojat olivat Paavo (1904) ja Heikki (1906). Martin jälkeen syntyivät Aili (1913) ja Anna-Liisa (1918). Martti Simojoki avioitui vuonna 1936 hammaslääkäri Aune Castrénin kanssa. Heidän perheensä sai kolme lasta. Vuonna 1938 syntyi Pentti, 1944 Leena ja 1947 Jaakko.^[1]

• Niin oli Jumalan tahto: sankarihautajaisissa pidettyjä puheita. Koonnut Martti Simojoki. WSOY, 1940.
• Päivä kerrallaan. Kustannus-oy Kotimaa, 1941.
• Puhtaan elämän voima. Asevelipapit, 1943.
• Mitä on uudestisyntyminen : raamatullinen tutkistelu. Asevelipapit, 1944.
• Kirkko : evankelisesta kirkkonäkemyksestä. Kirjapaja, 1946.
• Elävä sana : raamatullisia tutkisteluja. Kirjapaja, 1946.
• Julistus ja opetus : saarnan opetustehtävästä (väitöskirja). Kirjapaja, 1947.
• Kirkko ja eronneitten vihkiminen. Kirjapaja, 1948.
• Kristinuskon opetus : opas uuden Kristinopin käyttäjille. Kirjapaja, 1950.
• Ystävä sä lapsien: alakansakoulun raamatunhistoria (Aili Konttisen kanssa). WSOY, 1950.
• Kristus on ensimmäinen: paimenkirje Mikkelin hiippakunnalle. Kirjapaja, 1952.
• Päivän sana. Kirjapaja, 1953.
• Oma uskontokirjani (Jaakko Haavion ja Vilho Myrskyn kanssa). WSOY, 1955.
• Sana, joka kantaa. Suomen Lähetysseura, 1956.
• Kirkko ja maailma. WSOY, 1958.
• Kirkko ja nykyaika: paimenkirje Helsingin hiippakunnalle. WSOY, 1960.
• Helsingin hiippakunta 1.7.1959-31.12.1961 : Pappeinkokoukselle ja hiippakuntakokoukselle. Helsingin hiippakunta, 1962.
• Uskonto vai Jumala. Kirjayhtymä, 1964.
• Sinun pelastuksesi tulee: paimenkirje Helsingin hiippakunnalle. WSOY, 1964.
• Tästä on kysymys (Mikko Juvan kanssa). WSOY, 1965.
• Kristilliset normit ja nykyaika. WSOY, 1966.
• Kristinopin pääkappaleet. Kirjapaja, 1966.
• Kristittynä moniarvoisessa yhteiskunnassa. WSOY, 1968.
• Kirkko Suomessa (Aimo T. Nikolaisen, Kauko Pirisen ja Maunu Sinnemäen kanssa). Weilin & Göös, 1968.
• Tie, totuus, elämä. WSOY, 1969.
• Kirkon tie. WSOY, 1971.
• Kantaa ottavaa puhetta. Kirjapaja, 1973.
• Elämän Herra. Kirjaneliö, 1976.
• Henkinen hätätila pahempi kuin taloudellinen. K. A. P. -säätiö, 1976.
• Isä meidän, joka olet taivaissa...: tutkiskelua rukouselämän syventämiseksi. Kirjapaja, 1980.
• Luterilaisen uskon tienviittoja: Augsburgin tunnustuksen opetuksia. WSOY, 1980.
• Uusi päivä, uusi armo: kirkkovuoden psalmien tutkiskelua. Kirjapaja, 1982.
• Sinun edestäsi: Herran ehtoollinen luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Kirjapaja, 1983.
• Sallikaa lasten tulla: pyhä kaste luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Kirjapaja, 1985.
• Päivän matka: hartaus vuoden jokaiselle päivälle (Tarja Sinervon kanssa). Kirjapaja, 1994.
• Ystävä sä lapsien: raamatun kertomuksia lapsille (Aili Konttisen ja Maija Karman kanssa). Perussanoma Oy, 1998.

• Simojoki, Martti (toim.): Suomalainen saarnakirja 1: Saarnat ensimmäisen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Porvoo: WSOY, 1960.
• Simojoki, Martti (toim.): Suomalainen saarnakirja 2: Saarnat toisen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Porvoo: WSOY, 1960.
• Simojoki, Martti (toim.): Suomalainen saarnakirja 3: Saarnat kolmannen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Porvoo: WSOY, 1961.

• Juha Seppo: Martti Simojoki : I, Kirkonmies ja muuttuva maailma. WSOY, 2013.
• Juha Seppo: Martti Simojoki : II, Arkkipiispan aika. WSOY, 2015.

• Martti Simojoen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Aila Lauha: Simojoki, Martti (1908–1999) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 3.10.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Martti Simojoen pojan Jaakko Simojoen haastattelu isästään Valomerkki.fi:ssä (Arkistoitu – Internet Archive)