Vaaran vuodet

Vaaran vuodet on Suomessa käytetty nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä epävarmasta ajanjaksosta, jolloin Suomen pelättiin muuttuvan kommunistiseksi valtioksi joko Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen kautta. Pelkoa aiheuttivat tuolloin monet välirauhan ehdot sekä sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumat. Uhka liittyi kylmän sodan alkuvaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto tiivisti otetta etupiiristään ja kommunistiset puolueet nousivat yksinvaltaan Itä-Euroopan maissa. Jatkosodan päättymisestä syyskuussa 1944 alkaneiden vaaran vuosien on katsottu jatkuneen vielä vuonna 1947 solmitun lopullisen rauhansopimuksen ja sitä seuranneen valvontakomission Suomesta poistumisen jälkeen ja päättyneen vuonna 1948 tai 1949.

Antikommunistista näkemystä edustava nimitys ”vaaran vuodet” sai alkunsa historioitsija Lauri Hyvämäen vuonna 1954 julkaisemasta kirjasta Vaaran vuodet 1944-48^[1]. Lauri Haataja on esittänyt pohjautuen Hyvämäen suulliseen kertomukseen, että otsikon kirjalle Vaaran vuodet 1944-48 oli tarjonnut pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä toiminut Ahti Karjalainen, joka näin ollen olisi termin alkuperäinen keksijä.^[2]

Jatkosodan jälkeen Suomeen asettui Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti pääasiassa Neuvostoliiton nimeämä Liittoutuneiden valvontakomissio valvomaan rauhanehtojen toteutusta. Sen johtoon tuli Andrei Ždanov. Rauhanehtoja olivat muun muassa sotakorvaukset, Porkkalan vuokraus, sotilaiden määrääminen takaisin siviiliin, saksalaisten ajaminen pois Suomesta, ”fasististen” järjestöjen lakkauttaminen ja sotasyyllisten tuomitseminen. Nämä osaltaan aiheuttivat pelon, että Suomi kokisi saman kohtalon kuin Itä-Euroopan maat, jotka Neuvostoliiton vaikutuksesta muuttuivat sosialistisiksi kansandemokratioiksi. Lisäpelotteena toimi myös Porkkalan tukikohta, joka sijaitsi vain parinkymmenen kilometrin päässä Helsingistä ja periaatteessa mahdollisti Suomen pääkaupungin nopean valtaamisen.

Syksyllä 1944 Suomessa varauduttiin mahdolliseen miehitykseen muun muassa siten, että armeija kätki aseita 30 000 miestä varten, mahdollista sissisotaa varten miehitystilanteessa. Myös valtionhallinnossa oli valmiiksi suunniteltu evakuointisuunnitelmat. Talven kuluessa tilanne kuitenkin rauhoittui ja välitön miehityksen vaara väistyi. Kätketyt aseet päätettiin keväällä 1945 siirtää takaisin armeijan varastoihin, jolloin valvontakomissio huomasi sen. Neuvostoliitto olisi voinut käyttää tätä tekosyynä Suomen miehitykseen, mutta sen reaktiot jäivät kuitenkin vaisuksi. Asekätkennästä paisui Pohjoismaiden suurin oikeusjuttu, jossa tuomittiin eripituisiin − suurimmaksi osaksi ehdollisiin − vankeusrangaistuksiin lähes 1 500 henkilöä.

Rauhanehdoissa vapautettiin kommunististen puolueiden toiminta, mikä vaikutti sisäpoliittiseen tilanteeseen. Kommunistien liittolaisineen perustama Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) sai kevään 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa ja uuteen hallitukseen 6 ministeriä. Suomen sisäministeriksi tuli Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) kuulunut Yrjö Leino ja pian kommunistit valtasivat Valtiollisen poliisin, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo. Sosiaalidemokraattien ehdokaslistoilta valittujen Sylvi-Kyllikki Kilven ja Atos Wirtasen siirryttyä syksyllä 1946 SKDL:n eduskuntaryhmään siitä muodostui eduskunnan suurin. Varsinkin vuonna 1948 velloivat useat huhupuheet kommunistien vallankaappaussuunnitelmista, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan ole kyetty varmasti todistamaan.

Kimmo Rentolan mukaan neuvostotiedustelu, Punainen Valpo ja SKP:n jokin suppea piiri valmistelivat keväällä 1948 oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen.

Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaappaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikään kuin valtiojohtoisesti, oikeaoppisen stalinilaisena vallankumouksena ylhäältä.^[3]

Keväällä 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, mikä stabiloi Suomen ja Neuvostoliiton välejä. Kesän 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion ja se pudotettiin pois uudesta hallituksesta.

Kommunistien toiminnan eräänä merkittävänä vastatekijänä on katsottu olleen Suomen taloudellinen avautuminen läntisille markkinoille. Vuonna 1947 vapaa vienti nousi merkittävissä määrin vastikkeetonta sotakorvausvientiä suuremmaksi. Noina vuosina läntisessä Euroopassa ryhdyttiin käymään laajaa keskustelua integraatiokehityksen aloittamisesta vastavetona Itä-Euroopan tapahtumille.^[4]

• Jatkosodan jälkeinen kirjasensuuri Suomessa
• ”Jo riittää”
• Kemin veritorstai

• Seppinen, Jukka: Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950. Minerva kustannus, Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna 2008. ISBN 978-952-492-151-0