Lukeminen

Lukeminen on symboleihin kuten kirjoitusmerkkeihin koodattujen merkitysten tulkitsemista. Lukijan motiivina voi olla esimerkiksi oppiminen, tiedonhaku, taide-elämys tai viihtyminen.^[1]

Lukemisen edellytys on lukutaito, joka tarkoittaa taitoa tulkita kirjoitettua kieltä. Lukutaitoa ovat mekaaninen lukutaito sekä funktionaalinen lukutaito, jossa lukija osaa tulkita ja arvioida lukemaansa riippumatta tekstilajista. Kirjoitusta voi lukea silmillään tai sormenpäiden tuntoaistin avulla (pistekirjoitus).

Lapsella lukemaan oppiminen on yksi virstanpylväs kielellisen kehityksen jatkumossa puhumaan ja kirjoittamaan oppimisen välissä. Suomessa lukemaan opetellaan tavallisesti 6–7-vuotiaana koulun ensimmäisellä luokalla, mutta noin kolmannes suomalaislapsista osaa lukea jo kouluun tullessaan.^[2]

Lukemisen erityisvaikeus eli dysleksia on oppimiskyvyn häiriö, jossa lapsen tai aikuisen lukemistarkkuus tai lukemisen ymmärtäminen on odotettua selvästi huonompaa suhteessa henkilön ikään, mitattuun älykkyyteen ja koulutukseen. Häiriö voi ilmetä kyvyttömyytenä erottaa eri kirjaimia toisistaan, tai vaikeutena yhdistää eri äänteitä tai äänneyhdistelmiä vastaaviin kirjaimiin tai kirjainyhdistelmiin. Dysleksia perustuu keskushermoston lukemista säätelevien hermoverkoston toiminnan poikkeavuuteen.^[3]

Noin 40–45 ikävuoden jälkeen jokaiselle tulee aikanaan lähelle näkemisen vaikeus eli ikänäkö, joka vaikeuttaa lukemista.^[4]

Lukijan lukunopeus riippuu tekstin aiheen tuttuudesta lukijalle, tekstin lajista sekä siitä, haluaako lukija silmäillä tekstiä vai paneutua siihen sana sanalta. Eräällä suomalaisella lukukurssilla osanottajien lukunopeudeksi mitattiin keskimäärin 183 sanaa minuutissa. Lukunopeuttaan voi yrittää kehittää pikalukutekniikoiden avulla.^[5]

Silmäily on yleisvaikutelman hankkimista tekstistä. Silmäillessään lukija näkee tekstin sisällön pääpiirteet, jotta hän voisi esimerkiksi arvioida sen hyödyllisyyttä itselleen tai päättää, mitä ja missä järjestyksessä hän tekstin lukee. Skannaus on tiettyjen yksityiskohtien etsimistä tekstistä esimerkiksi jonkin asiasanan perusteella. Pääkohtien etsimisessä lukija hakee tietoja esimerkiksi tekstin ja kirjoittajan tarkoituksesta ja sen tärkeimmistä argumenteista. Kriittinen tai arvioiva lukeminen on lukemista kirjoittajan näkemysten vertailemiseksi omiin tai jonkun muun näkemyksiin.^[6]

Lukemisen aikana voi lukemisen ymmärtämistä tehostaa erilaisin tekniikoin. Tekstiä voi esimerkiksi lukea ääneen, lukemansa kohdan tai sen herättämän ajatuksen voi toistaa, voi tehdä muistiinpanoja, voi muotoilla kohtia uusiksi omin sanoin, tai voi tauottaa lukemistaan. Lukemisen jälkeen tekstin voi lukea uudestaan tai käydä sen läpi mielessään tai paperilla, jotta muistaisi sen paremmin.^[7]

On arveltu, että länsimaissa oli pitkään yleistä lukea tekstiä ääneen ja lukeminen miellettiin sosiaaliseksi toiminnaksi. Tämä on päätelty muun muassa siitä, että joissain vanhoissa teksteissä on kuvauksia hiljaisuudessa lukevista ihmisistä, joita kirjoittaja piti epätavallisina. Äänettömästi lukeminen yleistyi Euroopassa vasta noin 1600-luvulla. Jotkut ovat arvelleet muutoksen olleen seurausta siitä, että kirjoissa alettiin käyttää sanavälejä ja välimerkkejä. Muita selityksiä ovat yksilöllisyyden korostaminen renessanssiajan myötä sekä ihmisten yksityisyyden kaipuu. Jotkut pelkäsivät, että hiljaa lukeminen johtaisi "joutilaisuuden syntiin" tai piilottaisi lukijan ajatukset uskonnolliselta valvonnalta.^[8]

Suomenkielisen aktiivisen lukijakunnan määrä oli vuoden 1860 vaiheilla vain noin 25 000 henkeä. Saman verran oli Suomessa ruotsinkielisiä aktiivilukijoita. 1930-luvulle mennessä Suomeen syntyi moderni lukemiskulttuuri: luettavan aineiston riittävä määrä ja lukeminen väestön jokapäiväisenä tapana. Tähän oli hyvät edellytykset jo 1870-luvulla, koska lukutaidon kirkollinen alkeisopetus toimi tuloksekkaasti. Kansakoulujen yleistyminen tehosti perustaitoa. Kirjastoverkko kaksinkertaistui 1870-luvulla noin 400 kirjastoon ja kirjakauppoja oli yli 40. Monet kansanliikkeet, kuten herätysliikkeet ja nuorisoseurat edistivät lukemisen tapaa.^[1]

Suomenkielistä proosaa alkoivat ensin tuottaa K. J. Gummerus ja Aleksis Kivi (molemmilta romaani vuonna 1870). Ulkomaisia romaaneita alkoi ilmestyä samaan aikaan suomeksi. Ruotsinkielisiä menestyskirjailijoita olivat J. L. Runeberg ja Zachris Topelius. Kaikki osa alueet kymmenkertaistuivat 70 vuodessa: sanomalehtien, kirjastojen ja aktiivisen lukijakunnan määrä yli kymmenkertaistui vuoteen 1930 mennessä. Aivan kaikki eivät tätä hyväksyneet: asia oli vaikein hyväksyä maanviljelijäväestön keskuudessa, jossa lukeminen usein nähtiin työn vieroksumisena.^[1]

Kustannustoiminnassa kannattavinta oli julkaista painotuotteita, joilla oli pysyvä ja hyvä kysyntä. Näitä olivat esimerkiksi virsikirjat ja katekismukset. Myös Topeliuksen Maamme-kirja oli kysytty teos sekä suomeksi että ruotsiksi. 1900-luvun alussa monet tietokirjasarjat myivät hyvin: J. R. Danielsonin Yleinen ihmiskunnan historia (1881–1888), E. G. Palménin Oma maa (1907–1911) sekä WSOY:n ja Otavan yhteinen Tietosanakirja (1908–1919) olivat myyntimenestyksiä.^[1]

Suomenkielisen sanomalehdistön nousu alkoi sekin 1870-luvulla. Vuosina 1870–1885 lehtien määrä kasvoi yhdeksästä 28:aan. Tässäkin tosin ruotsinkieliset painotuotteet olivat aluksi edellä. Postin kulun tehostuminen oli yksi edellytys sille, että lehden tilaaminen kiinnosti kansaa. Lehdet pyrkivät sitomaan lukijoita esimerkiksi jatkokertomusten muodossa. Niissä tarina oli pilkottu jopa sataan katkelmaan. Uusi käänne lehdistön kehityksessä oli puoluelehdistön synty 1900-luvun alussa. Aikakauslehdistä edelläkävijä oli Gummeruksen julkaisema Kyläkirjaston Kuvalehti. Matti Kivikkään vuonna 1917 perustama Suomen Kuvalehti nousi itsenäisyysajan johtavaksi aikakauslehdeksi.^[1]

Kouluikäisten lasten lukemisharrastusta selvitettiin kyselytutkimuksella melko laajasti ennen ensimmäistä maailmansotaa. Oppikouluun juuri menneet pojat olivat kiinnostuneita seikkailukirjoista (55 % kyseisestä ryhmästä), mutta iän myötä innostus laantui tai siirtyi varsinaiseen kaunokirjallisuuteen. Tytöillä ei juuri ollut seikkailukirjavaihetta, ja oppikoulun yläluokilla liki kaikki tytöt pitivät kaunokirjallisuudesta. Kirjastojen suosikkikirjailijat vuonna 1929 olivat Johannes Linnankoski, Topelius, Kivi, Santeri Ivalo, Hilja Valtonen, Runa eli Elisabeth Beskow, Hall Caine ja Juhani Aho.^[1]

• Kokemuksellinen lukeminen
• Kirjallisuus

• Herkman, Juha & Vainikka, Eliisa: Lukemisen tavat. Lukeminen sosiaalisen median aikakaudella. Tampere: Tampere University Press, 2012. ISBN 978-951-44-8924-2 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Koskela, Lasse & Lankinen, Pasi: Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-527-0
• Pennanen, Eila: Kirjan kannet auki. Johdatus lukemiseen. Helsinki: Työväen sivistysliitto, 1990. ISBN 951-701-301-9

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lukeminen.

• Sitaatteja aiheesta Lukeminen Wikisitaateissa
• Tutkijat huolissaan: Ihmisille kehittymässä ”digitaaliset aivot”, jotka kykenevät enää selailuun (Arkistoitu – Internet Archive). Talouselämä 7.4.2014.