Korkeushyppy

Korkeushyppy
Platt Adams vuoden 1912 olympialaisten korkeushyppykilpailussa.
Miesten ennätykset
Maailmanennätys	Javier Sotomayor 245 cm (1993)
Olympiaennätys	Charles Austin 239 cm (1996)
Naisten ennätykset
Maailmanennätys	Jaroslava Mahutših’ 210 cm (2024)
Olympiaennätys	Jelena Slesarenko 206 cm (2004)
Infobox OK

Korkeushyppy on yleisurheilulaji, jossa on tarkoituksena hypätä yhdellä jalalla ponnistaen mahdollisimman korkealla olevan riman ylitse pudottamatta sitä. Korkeushyppy on ollut jokaisten kesäolympialaisten ohjelmassa. Suosituimmat hyppytyylit ovat vaihdelleet vuosikymmenten aikana: nykyisin käytetään eniten floppaustyyliä, jossa rima ylitetään selkä edellä. Korkeushypyn miesten maailmanennätys on kuubalaisen Javier Sotomayorin 245 cm ja naisten ennätys ukrainalaisen Jaroslava Mahutših’in 210 cm.

Hyppääjän on ponnistettava yhdellä jalalla. Riman on jäätävä kannattimilleen, eikä hyppääjä saa ennen ponnistusta koskettaa alastulopatjaa tai rataa riman toisella puolella niin että hän hyötyy siitä.^[1]

Kilpailija voi aloittaa mistä tahansa etukäteen ilmoitetusta korkeudesta, ja hän saa itse valita, mistä korkeuksista hän yrittää sen jälkeenkin. Kilpailijalla on kolme yritystä päästä yli kustakin korkeudesta. Kilpailija, joka epäonnistuu kolmesti peräkkäin, putoaa pois kisasta ja hänen tuloksekseen jää se korkeus, jonka hän on viimeksi ylittänyt. Ennen kuin kilpailija on käyttänyt kaikki kolme yritystä, hän voi siirtyä ylittämään seuraavaa korkeutta jäljellä olevilla yrityksillään. Jos kilpailija jatkaa kilpailua ainoana hyppääjänä, hän saa korotuttaa riman haluamaansa korkeuteen.^[2]

Tasatuloksessa korkeammalle sijoittuu kilpailija, jolla on vähemmän hyppyjä siitä korkeudesta, jossa tasatilanne syntyi. Sen ollessa tasan vertaillaan pudotusten kokonaismäärää alemmista korkeuksista, ja vähimmillä pudotuksilla selvinnyt sijoittuu korkeammalle. Jos kaikki vertailut ovat tasan, kilpailun voitosta voidaan uusia, muuten sijoitus jaetaan.^[3]

Kun kilpailijoita on paljon, hypätään yleensä ensin karsintakilpailu, josta loppukilpailuun pääsevät asetetun karsintarajan selvittäneet kilpailijat tai haluttu määrä kilpailijoita.^[4]

Esimerkki korkeushyppykilpailun tulostaulukosta:^[5]

Kilpailija	175 cm	180 cm	184 cm	188 cm	191 cm	194 cm	Tulos	Sijoitus
A	O	XO	O	XO	X–	XX	188	1.
B	–	XO	XO	XO	XXX		188	2.

Taulukossa ”O” merkitsee hyväksyttyä suoritusta, ”X” epäonnistumista ja ”–” väliin jättämistä. Kilpailijat A ja B saivat saman tuloksen 188 cm, mutta kilpailija A sijoittuu korkeammalle, koska hänellä on vähemmän pudotuksia alemmista korkeuksista.^[5]

Korkeushyppykenkä on hiukan erilainen kuin muiden yleisurheilulajien kengät. Korkeushyppykengässä käytetään paksua pohjaa ja piikkejä myös kantapäässä, jotta ponnistusvaiheeseen saadaan pitoa.^[6] Yleisurheilun kansainvälisten sääntöjen mukaan korkeushyppykengän pohjan suurin sallittu paksuus on 20 millimetriä.^[7] Piikkejä kengässä saa olla korkeintaan 11 kappaletta ja piikin korkein sallittu mitta on 12 millimetriä, mikä on 3 millimetriä enemmän kuin useimmissa muissa yleisurheilulajeissa.^[8]

Korkeushyppyrima on poikkileikkaukseltaan ympyrän muotoinen ja halkaisijaltaan enintään 30 millimetriä, pituudeltaan 4,00 metriä ja painoltaan enintään 2 kilogrammaa. Materiaaliksi käy sopiva materiaali, mutta ei kuitenkaan metalli. Riman päissä on päätykappaleet, joissa on yksi tasainen pinta. Rima saa riippua keskikohdastaan enintään 2 senttimetriä.^[9] Rima ripustetaan telineillä oleville kannattimille. Alastulopatjan on oltava vähintään 5 × 3 metriä.^[10]

Hyppytekniikalle on kaksi perusvaatimusta: kehon painopiste on saatava mahdollisimman korkealle ja keho sellaiseen asentoon, joka sallii riman ylittämisen mahdollisimman läheltä hypyn maksimikorkeutta. Tämän saavuttamiseksi on edullista pitää jotkin kehon osat mahdollisimman alhaalla, jotta toiset osat saadaan nousemaan korkeammalle. Myös käytettyyn hyppytyyliin soveltuva ja riittävän nopea vauhdinotto on tärkeä. Se antaa hyppääjälle tarvittavan nopeuden ja oikean vartalon asennon ponnistusvaiheessa.^[11]

1800-luvun alussa korkeutta hypättiin tehottomasti kyykkyasennossa ylävartalo pystysuorassa ja jalat koukussa riman yllä. 1870-luvulla opittiin käyttämään saksaustyyliä, jossa jalat ylittivät riman vuorotellen tehden saksien leikkausliikkeen. Pitämällä jalat vuorollaan riman alapuolella saatiin lantio korkeammalle ja näin rima pystyttiin ylittämään korkeammalta. 1890-luvulla keksittiin ulkojalantyyli: siinä ylävartalo pidettiin matalassa vaakasuorassa asennossa ja näin lantio saatiin korkeammalle kuin saksauksessa. Ulkojalantyyli vaati kuitenkin hyppääjältä paljon notkeutta. 1910-luvulla opittu sisäjalantyyli oli helpompi hallita kuin ulkojalantyyli: siinä rima ylitettiin kylki edellä ponnistusjalka vartalon ja riman välissä.^[11]

Kierähdystyyli alkoi korvata sisä- ja ulkojalantyylejä 1930-luvulla. Kierähdyksessä rima ylitetään mahapuoli alaspäin keho riman suuntaisesti. Koska kierähdyksessä osat jaloista saatiin pidettyä riman alapuolella hypyn lakipisteessä, lantio saatiin korkeammalle, mikä tehosti hyppyä. Vuosien myötä kierähdystekniikkaa kehitettiin monin tavoin niin vauhdinoton, ponnistuksen kuin ilmalennonkin osalta. Tehokkain kierähdystekniikka opittiin 1960-luvulla, kun Neuvostoliiton maajoukkuevalmentaja Vladimir Djatškov selvitti tutkimuksissaan parhaan hyppytekniikan ja opetti sen valmennettavilleen hyvällä menestyksellä. Djatškov kehitti kierähdyksestä uuden sukellusmuunnelman, jossa pää pudotettiin hypyn lakipisteessä riman tason alle ja näin vartalo saatiin korkeammalle. Tehokkaimpaan kierähdykseen kuului nopea ja matala vauhdinotto, käsien heilautus ponnistettaessa, vapaan jalan heilauttaminen suorana eteen, pystysuora kehon asento ponnistuksen jälkeen ja sukellus riman yli.^[11]

Dick Fosbury teki tunnetuksi 1960-luvun puolivälissä kehitetyn floppaustyylin voittamalla sitä käyttäen olympiakultaa vuonna 1968. Tyylin käyttöönottoa edesauttoi se, että alastulopaikoista oli alettu tehdä entistä turvallisempia.^[11] Floppauksessa käännetään ponnistuksen jälkeen selkä rimaa kohti ja jalat heilautetaan riman ylitse, kun selkä on ylittänyt riman.^[12] Floppaaja ei heilauta ponnistaessaan käsiään tai ojenna vapaata jalkaansa suoraksi samoin kuin kierähtäjä, vaan raajojen liike on vähäisempää. Hänen vauhdinottonsa on myös kaarevampi ja nopeampi kuin kierähtäjällä.^[11]

Floppauksessa hyppääjän ei tarvitse nostaa kehonsa painopistettä yhtä korkealle kuten muissa tyyleissä.^[13] Floppaaja voittaa näin 5–7 senttimetriä kierähtäjään nähden. Floppaaja saa lisäksi enemmän vauhtia hyppyynsä nopeamman vauhdinoton ansiosta. Toisaalta floppaaja häviää 5 senttimetriä siinä, että hänen painopisteensä on ponnistusvaiheessa alempana kuin kierähtäjällä. Koska floppauksen tekniikka on helpompi oppia kuin kierähtämisen, se on syrjäyttänyt kaikki muut hyppytyylit, vaikka joillekin hyppääjille kierähdystyyli ehkä sopisi floppausta paremmin.^[11]

Korkeushypyssä on kilpailtu 1800-luvun alkupuolelta asti. Antiikin ajan Olympian kisoissa korkeushypyn ei tiedetä vielä olleen mukana.^[14]

Korkeushyppy on mukana olympialaisten ja muiden arvokisojen ohjelmassa, ja laji oli mukana jo ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa 1896. Lajin ensimmäinen olympiavoittaja oli Ellery Clark tuloksella 181 cm. Vuoteen 1912 asti olympialaisten ohjelmassa oli myös vauhditon korkeushyppy. Korkeushyppytyylit kehittyivät nopeasti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: aluksi suosittiin saksaustyyliä, josta siirryttiin ulkojalan ja sisäjalan tyyleihin.^[14]

Ensimmäinen tunnettu naisten ennätyshyppy oli yhdysvaltalaisen Nancy Voorheesin 146 cm vuonna 1922. Naisten olympiaohjelmaan korkeushyppy tuli vuoden 1928 olympialaisissa, jolloin kisan voitti kanadalainen Ethel Catherwood.^[14] Ensimmäiset kahdeksan miesten korkeushypyn olympiakultaa menivät Yhdysvaltoihin.^[15] Suomen paras olympiasaavutus korkeushypyssä on Kalevi Kotkaksen neljäs sija Berliinissä 1936.^[16]

1930-luvulla alettiin käyttää kierähdystyyliä. Vuonna 1960 yhdysvaltalainen John Thomas korotti maailmanennätyksen lukemiin 223 cm. Neuvostoliittolaiset kehittivät kierähdystyylin tekniikan huippuunsa, ja Valeri Brumel hyppäsi vuonna 1963 jo 228 cm. Kesäolympialaisissa 1968 yhdysvaltalainen Dick Fosbury voitti kultaa uudella floppaustyylillä, jossa rima ylitetään selkä edellä. Neljä vuotta myöhemmin suurin osa huippuhyppääjistä käytti jo floppaustyyliä, ja nykyisin kaikki huippuhyppääjät käyttävät sitä.^[14]

Vuonna 1993 kuubalainen Javier Sotomayor hyppäsi edelleen voimassa olevan maailmanennätyksen 245 cm.^[14] Naisten ennätys on ukrainalaisen Jaroslava Mahutših’in vuonna 2024 hyppäämä 210 cm.^[17] Kaudet 2013 ja 2014 olivat miesten korkeushypyssä korkeatasoisimpia sitten 1990-luvun alun, sillä vuonna 2013 kaksi hyppääjää (Bohdan Bondarenko ja Mutaz Essa Barshim)^[18] ja vuonna 2014 kuusi hyppääjää (Barshim, Bondarenko, Ivan Uhov, Derek Drouin, Andri Protsenko ja Aleksei Dmitrik)^[19] ylittivät 240 cm.

Pääartikkeli: Korkeushyppy olympialaisissa

Korkeushyppy on yksi nykyaikaisten olympialaisten yleisurheilun alkuperäisiä kilpailutapahtumia. Se on ollut lajivalikoimassa vuodesta 1896. Naisten korkeushyppy tuli kisaohjelmaan vuonna 1928. Olympiahistorian alkuvuosina kilpailutapahtumia oli kaksi, kun olympiamitalit ratkaistiin myös vauhdittomassa korkeushypyssä. yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa korkeushyppy on ollut ensimmäisistä MM-kilpailuista alkaen, vuodesta 1983. Menestynein maa korkeushypyn arvokilpailuissa on ollut Yhdysvallat.^{[20][21][22][23][24][25]}

• miesten maailmanennätys: 245 cm, Javier Sotomayor, Kuuba, 1993 ^[26]
• naisten maailmanennätys: 210 cm, Jaroslava Mahutših’, Ukraina, 2024 ^[17]

• miesten suomenennätys: 233 cm, Osku Torro, 2011 ^[27]
• naisten suomenennätys: 197 cm, Ella Junnila, 2024 ^[28]

Kultakin urheilijalta vain paras tulos. Päivitetty 6. elokuuta 2024.

	Tulos	Urheilija	Paikka	Pvm
1.	245	Javier Sotomayor	Salamanca	27.7.1993
2.	243	Mutaz Essa Barshim	Bryssel	5.9.2014
3.	242	Patrik Sjöberg	Tukholma	30.6.1987
	242 (i)	Carlo Thränhardt	Berliini	26.2.1988
	242	Bohdan Bondarenko	New York	14.6.2014
6.	241	Igor Paklin	Kobe	4.9.1985
7.	240	Rudolf Povarnitsyn	Donetsk	11.8.1985
	240	Sorin Matei	Bratislava	20.6.1990
	240 (i)	Hollis Conway	Sevilla	10.3.1991
	240	Charles Austin	Zürich	7.8.1991
	240	Vjatšeslav Voronin	Lontoo	5.8.2000
	240 (i)	Stefan Holm	Madrid	6.3.2005
	240 (i)	Ivan Uhov	Piraeus	25.2.2009
	240 (i)	Aleksei Dmitrik	Arnstadt	8.2.2014
	240	Derek Drouin	Des Moines	25.4.2014
	240	Andri Protsenko	Lausanne	3.7.2014

• (i) = hallitulos

^[29]

	Tulos	Urheilija	Paikka	Pvm
1.	210	Jaroslava Mahutših’	Pariisi	7.7.2024
2.	209	Stefka Kostadinova	Rooma	30.8.1987
3.	208 (i)	Kajsa Bergqvist	Arnstadt	4.2.2006
	208	Blanka Vlašić	Zagreb	31.8.2009
5.	207	Lyudmila Andonova	Berliini	20.7.1984
	207 (i)	Heike Henkel	Karlsruhe	8.2.1992
	207	Anna Tšitšerova	Tšeboksary	22.7.2011
8.	206	Hestrie Cloete	Pariisi	31.8.2003
	206	Jelena Slesarenko	Ateena	28.8.2004
	206	Ariane Friedrich	Berliini	14.6.2009
	206	Marija Lasitskene	Lausanne	6.7.2017

• (i) = hallitulos

^[30]

• IAAF: Yleisurheilun kansainväliset säännöt 2010. Suomen Urheiluliitto. Arkistoitu 18.6.2012. Viitattu 28.6.2012.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta korkeushyppy Wikimedia Commonsissa

• High Jump Technique and Training Matt Burns (englanniksi)
• Men's High jump through the years! Video kuvaa korkeushyppääjien tekniikan kehitystä vuodesta 1904 vuoteen 2016, korkeudesta 1,80 m korkeuteen 2,38 m. 4 min, YouTube.