Konstantinus Suuri

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Konstantinus I Suuri)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Konstantinus Suuri
Konstantinus Suurta esittävän patsaan pää 300-luvulta.
Rooman keisari
Valtakausi 25. heinäkuuta 306 – 22. toukokuuta 337
Edeltäjä Constantius I Chlorus
Seuraaja Konstantinus II,
Constans ja
Constantius II
Syntynyt 27. helmikuuta 272 tai 273
Naissus, Moesia,
Rooman valtakunta
Kuollut 22. toukokuuta 337 (65 vuotta)
Nikomedeia, Bithynia,
Rooman valtakunta
Puoliso Minervina
Fausta
Lapset Konstantinus II
Constans
Constantius II
Constantina
Helena
Suku Konstantinus
Isä Constantius I Chlorus
Äiti Helena
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Kristinuskon risti
Teologia
Läntinen
Itäinen
Restorationismi
Muuta aiheesta

Konstantinus I (lat. Flavius Valerius Constantinus, m.kreik. Κωνσταντῖνος, 27. helmikuuta n. 272 Naissus, Moesia, Rooman valtakunta – 22. toukokuuta 337 Nikomedeia, Bithynia, Rooman valtakunta[1], tunnetaan usein nimellä Konstantinus Suuri) oli Rooman keisari vuosina 306–337.[2] Hänen isänsä oli Rooman armeijan sotapäällikkö Flavius Constantius, joka kohosi myöhemmin tetrarkia-järjestelmän aikana yhdeksi valtakunnan neljästä keisarista. Hänen äitinsä Helena puolestaan oli vaatimattomista oloista tullut kreikkalainen. Nuoruudessaan Konstantinus palveli menestyksekkäästi keisarien Diocletianus ja Galerius sotaväessä taistellen itäisissä provinsseissa barbaareja ja Sassanidien Persiaa vastaan ennen kuin siirtyi vuonna 305 länteen taistelemaan isänsä alaisuuteen Britanniaan. Isän kuoltua armeija julisti Konstantinuksen uudeksi keisariksi Eboracumissa (York). Käytyään sisällissotaa valtakunnan hallinnasta keisari Maxentiusta ja keisari Liciniusta vastaan Konstantinus kukisti kilpailijansa ja vakiinnutti valtansa Rooman ainoana keisarina vuoteen 324 mennessä.

Keisarina Konstantinus toteutti mittavia hallinnollisia, taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sotilaallisia uudistuksia valtakunnan vahvistamiseksi. Hän uudisti imperiumin hallinnon erottamalla siviili- ja sotilashallinnon toisistaan ja otti käyttöön inflaation torjumiseksi soliduksen, uuden kultarahan, joka vakiintui rahatalouden standardiksi Bysanttiin ja Eurooppaan yli tuhannen vuoden ajaksi. Rooman valtakunnan rajoilla hän jatkoi menestyksekkäitä sotaretkiä eri heimoja, kuten frankkeja, alemanneja, gootteja ja sarmaatteja vastaan.

Konstantinus oli mahdollisesti myös ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt Rooman keisari,[a] vaikkakin hänen suhdettaan uskontoon pidetään monimutkaisena. Keisarina hän alkoi suosia kristinuskoa vuodesta 312 eteenpäin. Hän sääti kanssahallitsijansa Liciniuksen kanssa vuonna 313 niin kutsutun Milanon ediktin, joka salli kristinuskon harjoittamisen Roomassa ja lopetti vuosisatoja jatkuneet vainot palauttaen takavarikoidun omaisuuden kirkolle. Konstantinus vaikutti kristinuskon kehitykseen myös kutsumalla vuonna 325 koolle Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen, jossa oppia kehitettiin vahvistamalla Nikean uskontunnustus ja tuomitsemalla areiolaisuus harhaopiksi. Jeesuksen oletetulle haudalle rakennettiin Jerusalemiin hänen käskystään Pyhän haudan kirkko, josta kehittyi ajan myötä kristikunnan pyhin paikka. Konstantinus itse otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan. Nykyään häntä kunnioitetaan äitinsä tavoin pyhänä itäisessä kristikunnassa.

Konstantinus Suuren hallituskautta pidetään merkittävänä antiikin Rooman historiassa. Hän rakennutti Rooman valtakunnan uuden hallintokaupungin laajentamalla Byzantionin kaupunkia uudella ulkomuurilla ja hallintorakennuksilla. Konstantinus kutsui itse kaupunkia ”Uudeksi Roomaksi”. Se vihittiin Rooman valtakunnan pääkaupungiksi 11. toukokuuta 330. Kaupunkia alettiin kuitenkin pian kutsua Konstantinopoliksi ('Konstantinuksen kaupunki') perustajansa kunniaksi.[3]

Kaupungista tuli yli tuhannen vuoden ajaksi valtakunnan pääkaupunki, joka säilytti Itä-Rooman keskuksena antiikin loiston vielä pitkään Länsi-Rooman romahtamisen jälkeen. Konstantinuksen tärkeimpiä poliittisia saavutuksia oli Diocletianuksen tetrarkia- eli nelikeisarijärjestelmän korvaaminen perimysjärjestelmällä. Konstantinuksen kuollessa vuonna 337 hänen kolme poikaansa Konstantinus II, Constans ja Constantius II jakoivat isänsä valtakunnan.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flavius Valerius Constantinuksen syntymän yksityiskohdat ovat jääneet pitkälti arvoituksellisiksi. Hänen tiedetään syntyneen Moesiassa Naissuksen[b] kaupungissa tai sen lähettyvillä. Useimmat historioitsijat uskovat Konstantinuksen syntyneen 27. helmikuuta 272, mutta synnyinvuotta voidaan pitää varsin epävarmana.[c] Hänen isänsä oli illyrialainen Flavius Valerius Constantius, yksi valtakunnan taitavimmista sotapäälliköistä, joka nousi myöhemmin yhdeksi Rooman neljästä keisarista tetrarkia-järjestelmän[d] aikakaudella (v. 293).[4][2] Konstantinuksen syntymän aikaan hänen isänsä palveli keisari Aurelianuksen henkivartiokaartissa. Hänen äitinsä Helenan kerrotaan olleen majatalon omistajan tytär.[1] Konstantinuksen syntyperän legimiteetti on pitkään vaivannut historioitsijoita, sillä esimerkiksi kirkkoisä Hieronymus kirjoitti 380-luvulla, ettei Helena ollut koskaan virallisesti naimisissa Constantiuksen kanssa. Samalla tavoin Hieronymuksen aikalaisen, Mediolanumin eli nykyisen Milanon piispa Ambrosiuksen, mukaan tämä oli ollut pelkkä tallityttö ennen Constantiuksen tapaamista. Pyhän Helenan ja Constantiuksen suhteen tarkasta luonteesta huolimatta on kuitenkin selvää, ettei Helena kuulunut roomalaisen yhteiskunnan yläluokkaan, minkä vuoksi Constantius lopulta jätti hänet noin vuonna 289 avioituakseen prinsessa Theodoran, keisari Maximianuksen tytärpuolen, kanssa.[4]

Keisari Constantius Chlorus, Konstantinus Suuren isä, roomalaisessa hopearahassa.

Vuonna 285 Keisari Diocletianus julisti adoptoimansa Maximianuksen kanssahallitsijakseen. Maximianus hallitsi läntistä Roomaa pääkaupunkeinaan Mediolanum tai Augusta Treverorum (nykyinen Trier), kun Diocletianus puolestaan hallitsi itäistä Roomaa pääkaupunkinaan Nikomedeia. Keisari Maximianus nimitti vuonna 288 Konstantinuksen isän omaksi pretoriaaniprefektikseen Galliaan.[4]

Vuonna 293 Diocletianus ja Maximianus toteuttivat valtakunnassa uudistuksen, jossa molempien keisarien alaisuuteen ylennettiin kaksi apukeisaria (lat. caesar). Diocletianus valitsi caesarikseen uskottunsa Galeriuksen, ja Maximianus antoi lännessä viran Constantiukselle, Konstantinuksen isälle. Molemmat myös adoptoivat apukeisarinsa[5][6][6][7] Näin muodostui tetrarkia-järjestelmä, hallintomuoto, jossa valta oli jaettu kahden keisarin (lat. augustus) ja kahden apukeisarin (lat. caesar) kesken ja jonka vahvistivat avioliittositeet: Constantius oli naimisissa Theodoran ja Galerius Diocletianuksen tyttären Valerian kanssa.[5]

Konstantinus lähetettiin valtakunnan itäosaan, jossa hän toimi sotilastribuunina keisari Diocletianuksen alaisena Nikomedeiassa. Voidaankin olettaa, että Konstantinus oli käytännössä panttivankina. Konstantinus seurasi Diocletianusta tämän sotaretkellä Egyptiin vuonna 295. Tässä yhteydessä hän tapasi nuoren kristityn Eusebioksen, johon Konstantinus teki suuren vaikutuksen. Eusebios kirjoitti myöhemmin ensimmäisen Konstantinuksen elämäkerran. Pari vuotta myöhemmin Konstantinus oli Diocletianuksen lähimpiä avustajia sodassa Persiaa vastaan. Oletettavasti hän oli paikalla, kun Diocletianus antoi polttaa uuden katedraalin Nikomedeiassa vuonna 303. Tästä hetkestä alkoi viimeinen ja suurin kristittyjen vaino. lähde?

Vuonna 305 Diocletianus päätti luopua keisarinvallastaan ja pakotti vastahakoisen Maximianuksen tekemään samoin. Näin Konstantinuksen isästä Constantius Chloruksesta ja caesar Galeriuksesta tuli uudet augustukset. Constantius sai hallittavakseen Länsi-Rooman ja hänen caesarikseen Diocletianus nimitti Galeriuksen toivomuksesta Flavius Valerius Severuksen. Galerius sai puolestaan Itä-Rooman ja hänen caesarikseen nimitettiin hänen sukulaisensa Maximinus Daia. lähde?

Konstantinus lähti Galeriuksen hovista isänsä luokse Gesoriacumiin, Galliaan.[6] Constantius lähti tämän jälkeen Britanniaan sotimaan piktejä vastaan. Vain vähän tämän jälkeen Constantius Chlorus kuoli Eburacumissa (nykyinen York) 25. heinäkuuta 306.[6] Heti samana päivänä sotilaat kietoivat keisarillisen purppuratoogan Konstantinuksen ympärille, nostivat hänet kilpiensä päälle ja julistivat hänet keisariksi.[6] Tämän jälkeen seurasi 18 vuotta taistelua ennen kuin Konstantinus oli koko Rooman valtakunnan hallitsija. Konstantinus hoiti loppuun Britannian sotaretken ja palasi sitten Galliaan. Hän lähetti Galeriukselle oman muotokuvansa, jossa hänellä oli Augustuksen arvomerkit. lähde?

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galerius ei hyväksynyt Konstantinusta, vaan nimitti itse Severuksen valtakunnan länsiosan augustukseksi. Konstantinus sai toistaiseksi tyytyä caesarin arvonimeen. Seuraavan kuuden vuoden ajan Konstantinus hallitsi Galliassa ja Britanniassa.[8] Konstantinus soti Galliassa ollessaan muun muassa frankkeja vastaan ja otti ehkä arvonimen Germanicus Maximus.[9]

Vuonna 307 Konstantinus erosi jalkavaimostaan Minervinasta ja meni uusiin naimisiin entisen keisari Maximianuksen (jonka Diocletianus oli pakottanut luopumaan keisarinvallasta) tyttären Faustan kanssa. Maximianus oli poikansa Maxentiuksen kanssa kaapannut vallan Roomassa. Konstantinus pysytteli erossa Galeriuksen ja Severuksen yrityksistä kukistaa Maximianus ja Maxentius. Vuonna 308 Maximianus yritti kapinoida poikaansa vastaan ja joutui pakenemaan Konstantinuksen luokse Galliaan. Maximianus yritti kuitenkin pettää Konstatinuksen vuonna 310 yrittämällä saada Konstantinuksen armeijat puolelleen. Yritys epäonnistui, ja Konstantinus pakotti Maximianuksen tekemään itsemurhan.[8]

Vain pari päivää ennen kuolemaansa huhtikuussa 311 Galerius antoi säätää lain, joka kielsi kristittyjen vainoamisen. Galeriuksen kuoleman jälkeen korkeimmasta vallasta taisteli enää neljä henkilöä: Konstantinus, Galeriuksen kanssahallitsija Licinius, tämän veljenpoika Maximinus Daia ja Maximianuksen poika Maxentius. Konstantinus ja Licinius solmivat liiton, joka edellytti, että Konstantinus valtaisi Maxentiukselle kuuluvan Italian ja että Licinius solmisi avioliiton Konstantinuksen siskon Constantian kanssa. Liciniuksella oli ongelmia Maximianus Daian kanssa, joka hallitsi melkein koko valtakunnan itäosaa.[8]

Mulviuksen sillan taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mulviuksen sillan taistelu

Alkukesästä 312 Konstantinus marssi Galliasta Italiaan noin 8 000 ratsumiehen ja 90 000 jalkaväkisotilaan voimin. 28. lokakuuta 312 Konstantinus kohtasi Maxentiuksen joukot Via Flaminian varrella Roomasta koilliseen. Eusebios mainitsee, että Konstantinus näki ennen taistelua taivaalla merkin, punaisen ristin, ja kuuli äänen: "Tässä merkissä olet voittava" (lat. "In hoc signo vinces"). Mulviuksen sillan taistelussa Konstantinuksen joukot kukistivat Maxentiuksen joukot täydellisesti. Maxentius oli itse kaatuneiden joukossa ja hänen päätänsä kannettiin keihään nokassa, kun Konstantinus valtasi Rooman. Kunnioittaakseen Konstantinusta Rooman senaatti rakennutti riemukaaren, joka on vieläkin nähtävänä Colosseumin lähettyvillä. Riemukaareen käytettiin vanhojen riemukaarten osia. Siihen kirjoitettiin, että Konstantinus oli voittanut jumalaisen johdatuksen avulla. Kristinuskoon ei viitattu.[8]

Konstantinus rahassa n. 309–310, kääntöpuolella Sol Invictus.

Jo Galliassa ollessaan Konstantinus oli alkanut suosia monoteismiä ja oli antanut lyödä rahoja, joissa ei ollut vanhojen roomalaisten jumalien kuvia, vaan yhden ainoan jumalan, Sol Invictuksen eli Voittamattoman Auringon kuva. Konstantinus tiesi, että yksijumalainen mithralaisuus oli suosittua hänen sotilaidensa keskuudessa. Tammikuussa 313 Konstantinus ja Licinius tapasivat Mediolanumissa ja sopivat kristinuskon laillistamisesta Rooman valtakunnassa. Pakanuutta ei vielä kielletty eikä kristinuskosta tehty valtionuskontoa. Keisari ei vielä tässä vaiheessa suosinut kristinuskoa ehdottomasti yli muiden, ja Sol Invictuksen kuvaa lyötiin yhä rahoihin.[8]

Keisareiden tapaaminen keskeytyi, kun he saivat kuulla, että Maximinus Daia oli hyökännyt Liciniuksen alueelle 70 000 miehen voimin ja vallannut Byzantionin kaupungin. Licinius lähti heti Mediolanumista ja keräsi sotajoukkonsa matkan varrella. Pienen Heraclea Propontis -kaupungin lähellä armeijat kohtasivat. Liciniuksen joukot olivat väsyneitä pitkän marssin jälkeen ja heidän kenraalinsa oli paljon Maximinus Daiaa vanhempi, mutta kaikesta huolimatta Licinius voitti vastustajansa täydellisesti. Taas Rooman valtakunnassa oli vain kaksi keisaria.[8]

Konstantinus ja Licinius

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian tämän jälkeen, vuoden 314 kesällä Licinius julisti Konstantinukselle sodan. Konstantinus, joka oli juuri palannut Galliaan, marssi 30 000 sotilaan kanssa vastustajaansa vastaan. 8. lokakuuta heidän armeijansa kohtasivat ja Konstantinus murskasi vastustajansa, joka pakeni aina Byzantioniin asti. Täällä keisarit solmivat rauhansopimuksen, joka takasi Liciniukselle Rooman itäosan, lukuun ottamatta Balkania, josta ainoastaan Traakia jäi hänen haltuunsa.[8]

Vuonna 317 Konstantinus julisti kaksi nuorta poikaansa caesareiksi. Crispus oli Konstantinuksen poika aikaisemmasta avioliitosta Minervinan kanssa. Isänsä mukaan nimetty Konstantinus oli taas toisesta avioliitosta Faustan kanssa. Seuraavana vuonna Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa Serdican kaupunkiin (nykyinen Sofia).[8]

Vuonna 323 Konstantinus ylitti Traakian rajan ja 3. heinäkuuta hän kohtasi Liciniuksen armeijan Adrianopoliksen lähellä. Konstantinus kukisti jälleen Liciniuksen, joka pakeni Byzantioniin, kuten hän oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa rauhanneuvottelut eivät tulleet kyseeseen, vaan Licinius julisti Konstantinuksen karkotetuksi ja apulaisensa Marcus Martianuksen augustukseksi tämän tilalle. Konstantinus alkoi piirittää Byzantionia ja odottaa poikaansa Crispusta ja tämän johtamaa laivastoa. Crispuksen laivasto tuhosi sitä vastaan lähetetyn laivaston Hellespontoksen salmessa. Kuultuaan laivastonsa tappiosta Licinius pakeni Vähään-Aasiaan, mutta Konstantinus seurasi perässä ja kukisti Liciniuksen toistamiseen Khrysopoliksen edustalla. Licinius anoi Konstantinukselta armoa ja hänet lähetettiin vankina Thessalonikaan. Paria kuukautta myöhemmin Licinius teloitettiin; tarkkaa syytä, miksi Konstantinus muutti mielensä, ei tiedetä.[8]

Konstantinuksen uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konstantinus olikin Liciniuksen kukistumisen jälkeen valtakunnan kiistaton hallitsija. Hän kevensi kuitenkin omaa taakkaansa nimittämällä viisi tai kuusi pretoriaaniprefektiä. Yhden näistä nimityksistä sai myös caesariksi ylennetty Crispus. Hänen hallittavakseen tuli jo vuonna 318 Britannia, Gallia ja Espanja. Crispus palasi länteen Liciniusta vastaan käydyn sotaretken jälkeen. Yksi prefekteistä oli aina keisarin mukana, joka oli päättänyt tehdä valtakunnan itäosasta oman uuden hallintopaikkansa. Muista prefekteistä ensimmäinen hallitsi Pannonian, Italian ja Afrikan diokeesejä. Toinen hallitsi Makedoniaa, Daakiaa ja Traakiaa. Viimeinen prefekti hallitsi Asiaa, Ponticaa ja Idän diokeesejä. Näiden kolmen prefektin alueet oli luultavasti tarkoitettu Konstantinuksen vielä alaikäisille pojille.[10]

Konstantinuksen lyöttämä solidus. Rahan kääntöpuolella on kuvattuna Konstantinus keihäs kädessä ja voitonmerkki olkapäällään. Hänen jalkojensa juurella makaa kaksi sidottua vankia. Kuvaa ympäröi teksti ”GLORIA CONSTANTINI AVG”.

Konstantinus oli koonnut valtavan armeijan ennen hyökkäystään Liciniusta vastaan. Tämä armeija koostui Konstantinuksen ja tämän entisten vastustajien käytössä olleista reserveistä. Konstantinus kokosi nyt näistä joukoista noin 20 000 sotilasta käsittäneen hyvin koulutetun armeijan. Tämän armeijan valiojoukoksi Konstantinus muodosti myös ehkä 3 500 ratsumiestä käsittäneen scholaen, joka toimi keisarin henkivartiona.[11]

Pretoriaaniprefektien ohella magister officiorum oli virkamieskoneiston korkein virkamies. Aikaisemmin kaikilla keisareilla oli ollut omat virkamiehensä, mutta Konstantinuksen aikana virkamiesten tuli seurata keisarin mukana. Valtakunnan pääkaupunki oli siellä missä keisari sattui olemaan.[12]

Konstantinus vähensi myös rahojen kultapitoisuutta. Aikaisemmin yhdestä roomalaisesta naulasta kultaa oli lyöty 60 solidusta. Nyt yhden Konstantinuksen soliduksen painoksi tuli vain 1/72 naulaa. Saadakseen lisää varoja Konstantinus antoi takavarikoida pakanallisten temppeleiden aarteita. Konstantinus sääti myös veroja, jotka oli maksettava kullassa, mikä takasi valtiolle jatkossakin mahdollisuuden täydentää kultavarojaan. Vastaamaan valtion raha-asioista Konstantinus loi kaksi uutta virkaa. Comes sacrarum largitionum vastasi valtion julkisista menoista. Comes rei privatae taas vastasi keisarin henkilökohtaisesta omaisuudesta. Konstantinuksen rahauudistus osoittautui erittäin pysyväksi ja hänen määrittelemänsä soliduksen paino pysyi lähes muuttumattomana läpi koko Bysantin valtakunnan historian.[13]

Konstantinopoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konstantinusta esittävä mosaikki Hagia Sofiassa Konstantinopolissa. Noin 1000-luvulta.

Vain muutama kuukausi Liciniuksen kukistumisesta Konstantinus aloitti vanhan kreikkalaisen Byzantionin kaupungin jälleenrakentamisen uudeksi pääkaupungikseen. Konstantinus oli huomannut kaupungin strategisen sijainnin Bosporinsalmen rannalla kolmiomaisen niemen kärjessä. Kaupunkia ympäröi kahdelta puolelta meri ja maapuolelta muurit. Lisäksi alueella sijaitsi yhteensä seitsemän kukkulantapaista, aivan kuin alkuperäisessä Roomassakin. Legendan mukaan hän oli nähnyt kaupungin sijainnin unessa.lähde? Konstantinus antoi kaupungille nimeksi Nova Roma eli Uusi Rooma (m.kreik. Νέα Ῥώμη, Nea Rhōmē). Konstantinuksen kuoleman jälkeen kaupunkia alettiin kuitenkin kutsua Konstantinopoliksi eli Konstantinuksen kaupungiksi. Byzantion sopi valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi sijaintinsa ansiosta. Rooma ei enää sopinut tähän tehtävään, koska se sijaitsi liian kaukana valtakunnan itäosista, missä keisaria eniten tarvittiin. Byzantionista käsin keisari oli lähellä levottomia Tonavan ja Persian vastaisia alueita sekä valtakunnan vilja-aittaa, Egyptiä. Kaupungilla oli myös symbolista arvoa paikkana, jossa Licinius oli kukistunut. lähde?

Konstantinus laajensi kaupunkia, jakoi sen 14 alueeseen ja rakennutti uudet muurit sekä useita julkisia rakennuksia. Konstantinus perusti kaupunkiin myös senaatin ja aloitti samanlaisen ruoanjakelun, kun Roomassakin. Konstantinopolista ei kuitenkaan tullut heti tärkeää kaupunkia, koska keisari matkusti usein muualle ja suurin osa virkamiehistä seurasi aina hänen mukanaan. Kaupungissa oli jo ennestään muun muassa kylpylöitä, stadioni ja luultavasti myös akvedukti, mutta Konstantinuksen käskystä sinne rakennettiin uusi forum. Stadionia laajennettiin ja se muutettiin etupäässä hevosajoja varten tarkoitetuksi hippodromiksi. Kaupunkiin rakennettiin myös niin sanottu Suuri palatsi, kaksi eri taloa senaatille ja monia rakennuksia julkishallinnolle. Konstantinus myös rakennutti useita kirkkoja, muun muassa Hagia Irenen katedraalin. lähde?

Kaupunki vihittiin virallisesti valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi 11. toukokuuta 330. Samalla Konstantinus julisti poikansa Constantius II:n caesariksi, mikä vain entisestään yhdisti uuden kaupungin siteitä Konstantinukseen ja hänen perheeseensä.[14]

Diocletianuksesta poiketen Konstantinus halusi säilyttää vanhan senaattisäädyn. Halukkaat Rooman senaattorit saivat muuttaa Konstantinopoliin ja saivat vastalahjaksi maatiloja Anatoliasta sekä muita tukiaisia. Konstantinus kannusti myös kristittyjä muuttamaan kaupunkiin, vaikka ei sulkenutkaan kaupungin pakanallisia temppelejä.[13]

Konstantinus ja kristinusko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhät Konstantinus Suuri ja hänen äitinsä Helena, bulgarialainen ikoni.

Konstantinuksesta tuli ensimmäinen keisari, joka kääntyi kristinuskoon. Hän antoi kuitenkin kastaa itsensä vasta kuolinvuoteellaan. Ei tiedetä, kääntyikö Konstantinus kristinuskoon vähitellen elämänsä aikana vai omaksuiko hän uskon äitinsä Helenan vaikutuksesta jo nuorena. lähde?

Konstantinus oli jo vuonna 313 silloisen kanssahallitsijansa Liciniuksen kanssa säätänyt niin kutsutun Milanon ediktin, joka poisti lopullisesti esteet kristinuskon ja muiden uskontojen harjoittamiselta. Edikti poisti kristittyihin kohdistuneet vainot ja palautti kirkoilta takavarikoidun omaisuuden.[15] Konstantinus oli kuitenkin alkanut suosia kristittyjä, ja hän oli jo Mulviuksen sillan taistelun jälkeen lahjoittanut Rooman piispalle alueen, jolle Lateraanikirkko rakennettiin.[16] Konstantinus sääti myös lakeja, jotka antoivat kirkoille ja papistolle etuoikeuksia ja verohelpotuksia sekä vapautuksia erilaisista velvollisuuksista. Kristinuskosta ei kuitenkaan tehty valtionuskontoa eikä pakanallisuutta kielletty. lähde?

Konstantinus sekaantui innolla kirkon sisäisiin kiistoihin ja nykypäivään on säilynyt useita kirjeitä, joissa Konstantinus kommentoi muun muassa donatolaisuutta ja areiolaisuutta.[17]

Nikaian kirkolliskokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian Liciniuksen kukistumisen jälkeen Konstantinus matkusti Antiokiaan, jossa hän huomasi, kuinka laajalle areiolaisuus oli levinnyt. Konstantinus määräsi tärkeimmän teologisen neuvonantajansa, piispa Hosius Kordubalaisen, matkustamaan Aleksandriaan mukanaan kirje, jossa keisari määräsi Areioksen selvittämään riitansa Aleksandrian piispa Aleksandroksen kanssa. Hosius ei kuitenkaan onnistunut ja hän lupasi järjestää suuren kokouksen, jossa asia puitaisiin. Konstantinus määräsi kokouksen pidettäväksi Nikaiassa, jotta hän saattaisi itse osallistua siihen. Konstantinus halusi kokouksen olevan ekumeeninen, eli koko maailman käsittävä. Keisari lupasi myös maksaa kaikkien kokoukseen saapuvien piispojen matkakulut.[18]

Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui Nikaiassa vuonna 325. Kokous tuomitsi areiolaisuuden harhaopiksi.[2][19] Konstantinus määräsi areiolaiset maanpakoon. Samalla päätettiin myös, että kaikki kirkot juhlisivat pääsiäistä samaan aikaan. lähde?

Vanhojen kulttien hävittäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä vaiheessa Konstantinus oli jo selvästi kristinuskon puolella, vaikkei kristityksi kääntynytkään. Konstantinus oli vuonna 324 asettanut lain, joka kielsi uhrieläinten teurastamisen ja tähän liittyneet rituaalit. Lain mukaan ainoastaan kristillistä siveellisyyttä noudattavat rituaalit sallittiin. Tiettävästi Konstantinus hävitti neljä pakanallista temppeliä, joista kolme oli Afroditelle omistettuja, yksi Asklepiokselle. Afroditen palvontaan liittyi temppeliprostituution harjoittaminen, ja yksi näistä temppeleistä oli rakennettu Jerusalemiin Kristuksen haudan päälle, mikä aiheutti kristittyjen parissa pahennusta. Asklepioksen temppeli hävitettiin Aigeiassa. On esitetty, että Konstantinus Suuri olisi toteuttanut massiivisen temppelien hävittämiskampanjan, mutta tällaiselle väitteelle ei löydy historiallista todistusaineistoa.[18]

Konstantinus antoi myös säätää muita lakeja, jotka noudattivat kristittyjen eettisiä vaatimuksia. Hän kielsi esimerkiksi gladiaattoritaistelut ja suosi vähemmän verisiä kilpa-ajoja. Uusi lainsäädäntö vaikutti myös valtakunnan asukkaiden perhe-elämään. Aikaisemmat lait olivat sallineet aviopuolisoiden erota jommankumman vaatimuksesta. Uuden lain mukaan avioero sallittiin vain, jos tapaukseen liittyi jokin vakava rikos. Estääkseen lapsimurhat Konstantinus antoi köyhille perheille avustusta julkisista varoista. Konstantinus suosi myös kristittyjä nimittäessään virkamiehiä ja upseereja.[20]

Crispuksen ja Faustan murhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konstantinus Suurta esittävän akroliittipatsaan pää Rooman Musei Capitolinissa. Keisari on kuvattu etäisenä hahmona.[8]

Matkallaan Roomaan vuonna 326 Konstantinus antoi vangita poikansa Crispuksen[21] ja Liciniuksen pojan Licinianuksen.[8] Paria päivää myöhemmin hän antoi teloittaa kummankin. Vähän myöhemmin keisarinna Fausta koki saman kohtalon.[21] Tarkkaa syytä tähän perhetragediaan ei tiedetä. Crispus oli suosittu armeijan ja kansan keskuudessa ja ehkä Konstantinus tappoi hänet mustasukkaisuudesta. On myös väitetty, että Crispuksella ja Faustalla olisi ollut suhde, jonka tähden heidät olisi teloitettu.[21]

Tapahtuman jälkeen Konstantinus sääti lakeja, joiden mukaan raiskauksesta ja aviorikoksista voitiin langettaa julmia rangaistuksia. Samoihin aikoihin Konstantinuksen äiti Helena lähti pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin ehkä aikaisempien tapahtumien johdosta. Vuosina 328 ja 329 Konstantinus matkusti taas valtakunnan länsiosiin. Hän asetti 12-vuotiaan poikansa Konstantinus II:n Trieriin hallitsemaan samaa aluetta, jota Crispus oli aikaisemmin hallinnut. Konstantinus taisteli myös germaaneja vastaan Reinillä. Konstantinus teki myös sotaretkiä Tonavalle. Vuonna 332 hän kukisti visigootit ja vuonna 334 sarmaatit.[22]

Vuonna 335 Konstantinus oli jo valmis luovuttamaan valtakuntansa kolmelle jäljellä olevalle pojalleen. Hän nimitti myös veljenpoikansa Dalmatiuksen caesariksi. Konstantinus II jatkoi Gallian, Britannian ja Hispanian diokeesien hallitsemista. Constans sai hallittavakseen Italian, African ja Illyrian. Constantius II sai puolestaan Pontican, Asianan ja Idän diokeesit. Dalmatiukselle jäi näin jäljelle Macedonia, Daakia ja Traakia. Caesareista vanhin, Konstantinus II, sai näin ollen neljä diokeesia ja muut kolme. Nuoret keisarit matkustivat omille alueilleen, joissa heidän pretoriaaniprefektiensä ja magister militumien tuli kouluttaa heitä valtakunnan hallitsemisessa ja sodankäynnissä. Konstantinus säilytti vielä asemansa augustuksena ja hän pystyi halutessaan kumoamaan caesareiden päätökset. Tarkoitus oli kuitenkin, että hänen kuollessaan kaikki neljä caesaria ylennettäisiin augustuksiksi.[23]

Ennen kuolemaansa Konstantinus suunnitteli sotaretkeä Persiaa vastaan. Persian nuori kuningas Sapur II oli aloittanut sodan hyökkäämällä Armeniaan. Sapur syrjäytti Armenian roomalaisen klienttikuninkaan ja asetti valtaistuimelle oman nukkekuninkaansa. Konstantinus aikoi nimittää veljenpoikansa Hannibalianuksen Armenian kuninkaaksi. Ehkä hänen aikomuksenaan oli jopa tehdä veljenpojastaan Persian kuningas. Mutta ennen kuin Konstantinus pääsi lähtemään, sairastui hän äkillisesti.[23]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 337 Konstantinus sairastui ja antoi kastaa itsensä. Kasteen suoritti ”areiolainen” piispa Eusebios Nikomedeialainen, joka oli Konstantinopolin kaupungin piispa.[2] Konstantinus ei enää pukeutunut purppuraviittaan, vaan käytti viimeisten päiviensä ajan valkoista kastekaapuaan. Hän kuoli helluntaina 22. toukokuuta 337 Nikomedeiassa.[23] Suruaika alkoi armeijan suorittamilla epäsuotavien perillisten teurastuksilla. Uhreiksi joutuivat muun muassa Konstantinuksen veljenpoika Dalmatius, josta oli aiemmin tehty caesar. Myös Dalmatiuksen veli Hannibalianus sai surmansa. Armeija vaati, että Konstantinuksen poikien Konstantinuksen, Constansin ja Constantiuksen tulisi hallita yhdessä. Keisarin poikia jouduttiin odottamaan kauan kotiin provinsseista. Odotellessa valtion korkeimmat kenraalit, ministerit ja virkamiehet kävivät päivittäin selostamassa hallitustoimia palsamoidulle keisarivainaalle. Kuollut keisari hallitsi näin kesän, syksyn ja talven.[24]

Konstantinus haudattiin Pyhien Apostolien kirkossa (Apostoleion) todennäköisesti osin säilyneeseen porfyyrisarkofagiin. Piispan hautajaissanat Konstantinukselle lausuttiin sittemmin yli tuhannen vuoden ajan Bysantin keisarien hautajaisissa:

»Nouse ylös, sinä maailman herra. Kuningasten kuningas odottaa sinua viimeiselle tuomiolle.[24]»

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konstantinuksen kuollessa vuonna 337 hänen kolme poikaansa Konstantinus II, Constans ja Constantius II jakoivat isänsä valtakunnan hallinnan. Konstantinus II sai Gallian, Britannian ja Hispanian hallittavakseen. Alaikäinen Constans sai hallittavakseen Italian, African ja Illyrian, mutta Konstantinus II nimitettiin hänen holhoojakseen. Constantius II sai puolestaan valtakunnan itäosat hallittavakseen. Constansin tullessa täysi-ikäiseksi vuonna 340 Konstantinus II ei kuitenkaan halunnut luopua veljelleen kuuluvista alueista vaan hyökkäsi veljeään vastaan. Constans kukisti veljensä taistelussa ja otti haltuunsa koko valtakunnan länsiosan. Constans kaatui kuitenkin taistelussa usurpaattori Magnentiusta vastaan. Constantius II kukisti kuitenkin Magnentiuksen ja hallitsi tämän jälkeen valtakuntaa yksin kuolemaansa asti. lähde?

Konstantinus antaa Sylvesterille keisarinvallan. Fresko noin 1200-luvulta Santi Quattro Coronatin basilikassa Roomassa.

Constantius II:n jälkeen keisariksi nousi Konstantinus Suuren puoliveljen poika Julianus, joka tunnetaan parhaiten siitä, että hän yritti elvyttää vanhoja pakanakultteja. Julianuksesta tuli Konstantinuksen perustaman hallitsijasuvun viimeinen jäsen. lähde?

Konstantinuksen lahjakirja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Konstantinuksen lahjakirja

Konstantinuksen lahjakirjana tunnettu dokumentti on todennäköisesti 700-luvun lopulla tai 800-luvun alkupuolella tehty väärennös, jonka väitettiin olleen Konstantinuksen kirjoittama. Lahjakirjassa Konstantinus antaa paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin. Lahjakirjan syntyhistoria on epäselvä, mutta sen tarkoituksena lienee ollut paavin maallisen vallan perusteleminen Euroopassa. Lahjakirja todistettiin väärennökseksi jo vuonna 1440 tekstianalyysin avulla. Lahjakirjan tekstissä esiintyi latinankielisiä ilmaisuja, joita ei käytetty vielä lahjakirjan väitetyn syntyhetken aikaan. 1800-luvulla myös katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi.[25]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konstantinus oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäisen vaimonsa Minervinan kanssa hän sai yhden lapsen, Crispuksen. Toisessa avioliitossa keisari Maximianuksen tyttären Faustan kanssa hän sai viisi lasta:[8]

Antiikin lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konstantinuksen kirjeitä on säilynyt Eusebios Kesarealaisen kirkkohistoriassa. Tärkeitä lähteitä Konstantinuksen elämästä ovat myös Eusebios Kesarealaisen kirjoittama Konstantinuksen elämäkerta Vita Constantini[26] ja Lactantiuksen De Mortibus Persecutorum (Vainoojien kuolemasta).

Nykypäivään on säilynyt myös suuri määrä ylistyspuheita, papyruksia, inskriptioita, lakeja, kolikkoja ja myöhempiä lähteitä, jotka täydentävät tietoja Konstantinuksen elämästä. Konstantinuksen hallituskautta käsitellään myös esimerkiksi Zosimoksen Historia Novassa, joka perustui Eunapioksen kadonneeseen historiaan. Praksagoras Ateenalainen kirjoitti Konstantinus Suuren elämäkerran, joka kuitenkin on säilynyt vain lyhyenä yhteenvetona Fotioksen Bibliothekessä.[27] Lyhyt Excerpta Valesiana sisältää myös Konstantinuksen elämäkerran.[28]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomautukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Mahdollisena poikkeuksena Philippus Arabs, jonka muun muassa Eusebios Kesarealainen nimeää ensimmäiseksi kristityksi keisariksi. Tieto on äärimmäisen kiistanalainen.
  2. ↑ Nykyinen Niš Serbian keskiosassa.
  3. ↑ Ainakin yksi aikalaislähde sijoittaa syntymän vuoteen 276. Osa tutkijoista on esittänyt sen tapahtuneen niinkin myöhään kuin vuonna 288. Yksi tekijä hajonnan taustalla on Konstantinuksen itsestään teettämä muotokuvataide, jossa keisari kuvataan paljon todellista nuorempana.[4]
  4. ↑ Neljän keisarin järjestelmä, jossa oli kaksi varsinaista keisaria (lat. augustus) ja kaksi apukeisaria (lat. caesar), joista oli tarkoitus tulla seuraavat augustukset edellisten väistyttyä

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kivimäki & Tuomisto, s. 309 (luku Konstantinus I). Teos antaa syntymävuodeksi 272 tai 273
  2. ↑ a b c d Castrén & Pietilä-Castrén: hakusana Konstantinus Suuri
  3. ↑ Constantinople Encyclopædia Britannica. 1911. Viitattu 22.9.2021.
  4. ↑ a b c d Lenski 2012, s. 59.
  5. ↑ a b Lenski 2012, s. 60.
  6. ↑ a b c d e Kivimäki & Tuomisto, s. 310 (luku Konstantinus I).
  7. ↑ Tetrarkia
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l John Julius Norwich: Byzantium: The Early Centuries. Viking, 1991. ISBN 0-394-53778-5
  9. ↑ Jona Lendering: Constantine the Great Livius.org. Arkistoitu 5.6.2011. Viitattu 8.6.2007.
  10. ↑ Treadgold, s. 36–38
  11. ↑ Treadgold, s. 38
  12. ↑ Treadgold, s. 38–39
  13. ↑ a b Treadgold, s. 40
  14. ↑ Treadgold, s. 39
  15. ↑ Constantine the Great Catholic Encyclopedia. Viitattu 30.1.2016.
  16. ↑ June Hager: CHRISTIANITY'S FIRST CATHEDRAL Churches of Rome. Viitattu 30.1.2016.
  17. ↑ Encyclopedia Britannica, Constantine I Commitment to Christianity
  18. ↑ a b Treadgold, s. 41
  19. ↑ Castren & Pietilä-Castren: hakusanat Areios, Nikaia
  20. ↑ Treadgold, s. 41–42
  21. ↑ a b c Kivimäki & Tuomisto, s. 319 (luku Konstantinus I)
  22. ↑ Treadgold, s. 44, 48
  23. ↑ a b c Treadgold s. 48
  24. ↑ a b Henrikson, s. 863 (l. Konstantinuksen perhetragedia)
  25. ↑ Tuomas Heikkilä, Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 59. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6
  26. ↑  : Eusebius Pamphilius: Church History, Life of Constantine, Oration in Praise of Constantine Christian Classics Ethereal library. Viitattu 12.6.2007. (englanniksi)
  27. ↑  : Early Church Fathers – Photius: Bibliotheca or Myriobiblon The Tertullian Project. Viitattu 12. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  28. ↑  : Excerpta Valesiana Lacus Curtius. Viitattu 12.6.2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konstantinus Suuri.
Edeltäjä:
Constantius I Chlorus ja
Galerius 		Rooman keisari Seuraaja:
Konstantinus II,
Constans ja
Constantius II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Konstantinus_Suuri&oldid=22787794”