Akvedukti

Akvedukti (lat. aquaeductus) on puusta, kivistä, tiilistä tai betonista rakennettu sillan kaltainen vesijohto, jossa vesi virtaa painovoimaisesti.

Vanhin akvedukti oli käytössä jo Ramses II:n aikana Egyptissä.^[1]

Kehitysmaissa ne ovat edelleen suosittuja, sillä ne ovat edullisia rakentaa ja helppoja ylläpitää^lähde?.

Suomessa malmin huuhtomiseen tai vesivoimalaan johdettavan veden siirtämiseen rakennettua akveduktia nimitetään usein ränniksi. Pääkaupunkiseudulle vettä tuovaa 120 km:n pituista Päijännetunnelia voi perustellusti sanoa akveduktiksi, sillä se on kallioon louhittu vesijohto, jossa vesi virtaa vapaasti ilman pumppausta. Tunnelin puolivälissä sijaitsee vesivoimalaitos. Tunneli herätti kansainvälistä huomiota valmistuessaan vuonna 1982 ja vastaavia projekteja on käynnistetty eripuolilla maailmaa, muun muassa Los Angelesissa ja New Yorkissa.^[2] Myös vesiliikenteelle tärkeitä kanavia johdetaan usein toistensa tai teiden ylitse akvedukteja pitkin.^[3]

Modernissa englanninkielessä aqueduct-termillä tarkoitetaan vedenjakelujärjestelmää, johon kuuluu putkia, kanaaleja, tunneleita ja muita rakenteita. Suppeamman määritelmän mukaan aqueduct tarkoittaa siltaa/viaduktia, jonka tarkoitus on veden kuljettaminen maastoesteen yli.

Roomalaiset keksivät tämän vesijohtojärjestelmän, ja ensimmäiset akveduktit ovat roomalaisten tekemiä. Niiden rakentaminen osoitti suurta insinööritaitoa ja niitä pidettiin keisarikunnan mahdin osoituksena. Roomalaisten akveduktit olivat useiden kilometrien pituisia rakennelmia, jotka toivat kaupunkeihin puhdasta vettä vuoristolähteistä, joista ja järvistä. Kaikkiaan vesijohtoja oli valtakunnassa noin 500 kilometriä, ja suurimmat akveduktit kuljettivat vuorokaudessa 190 000 kuutiometriä vettä. Tavallisesti vesi kulki maan pinnalle tai maan alle muuratuissa kouruissa, mutta paikoitellen akveduktit olivat jopa kolmikerroksisia rakennelmia, joita kannattelivat kivestä muuratut kaaret. Betoni oli akveduktien tärkein rakennusmateriaali. Jotkin roomalaisten vesijohtotyöt olivat käytössä vielä 1800-luvulla.^[4]

Roomalaisten akveduktit laskeutuivat keskimäärin noin kaksi metriä kilometriä kohti, eli niiden kaltevuus oli 1/500.^[4] Laskukulmassa oli kuitenkin paljon vaihtelua niin eri akveduktien välillä kuin saman akveduktin eri osuuksienkin välillä. Esimerkiksi Rooman Anio Vetus -akveduktin keskikaltevuus on 1/293, mutta paikoitellen kaltevuus vaihtelee 1/250:n ja 1/1000:n välillä. Aqua Julian keskikaltevuus on 1/94, mutta Nimesin 50 kilometrin mittaisen akveduktin keskikaltevuus on vain 1/2941 ja yhdellä osuudella ainoastaan 1/5882. Akveduktin täytyi olla riittävän jyrkkä, jotta vesi liikkuisi riittävän nopeasti eikä sedimenttiä kerääntyisi tukkeeksi. Toisaalta sen piti olla riittävän loiva, jotta veden paine ei noussut liian korkeaksi, jolloin vesi olisi vahingoittanut putkia ja seinämiä.^[5]

Suurin osa akvedukteista sijoitettiin korkeiden kivisiltojen päälle ja joskus niissä oli useita kerroksia. Niiden osana oli myös tunneleita ja kallioleikkauksia. Rakennus- ja louhintatöissä tarvittiin tuhansia orjia ja härkien vetämiä vaunuja. Kalliota murrettiin poraamalla ja junttaamalla reikiin puuta, joka laajeni kasteltaessa. Aluksi roomalaiset muurasivat vesijohtonsa kivistä, mutta myöhemmin siirryttiin halvempien tiilien käyttöön. Varsinainen vesijohto vuorattiin betonilla tiiviiksi. Joskus kuumina kesäpäivinä aurinko lämmitti roomalaisten varhaisia akvedukteja niin voimallisesti, että niiden kaikki vesi haihtui. Ratkaisuna oli akveduktien rakentaminen riittävän suuriksi ja kattaminen kivilaatoilla.^lähde?

Ensimmäisen vuosisadan lopulla Rooman kaupunkiin toi vettä yhdeksän akveduktia.^[6] Alarikin valloittaessa Rooman vuonna 410 niitä oli käytössä yksitoista.

Roomalaisten rakentamia – sekä raunioituneita että edelleen käytössä olevia – akvedukteja on Italian lisäksi Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Toisinaan akveduktien vesi nostettiin joista suurien vesipyörien avulla. Esimerkkinä on Syyriassa edelleen toimiva peltojen kastelujärjestelmä. Italiassa useita Rooman valtakunnan aikaisia akvedukteja kunnostettiin 1950- ja 1960-luvuilla Marshall-avulla rahoitettuina ja valtion työllistämisprojekteina. Ne tuovat edelleen vettä Rooman kaupungin lähteisiin ja kylpylöihin sekä parantavat samalla kaupungin läpi hitaasti virtaavan Tiber-joen veden laatua. Veden jatkuva vaihtuminen kaupungin alla vanhoissa viemäreissä estää malariaa levittävien sääskien lisääntymisen, joten akveduktien vesi on erittäin tärkeää roomalaisten terveydelle. Asia unohtui keskiajalla ja ymmärrettiin uudelleen vasta toisen maailmansodan jälkeen.^lähde?

Nykyään akvedukti koristaa myös viiden euron seteliä.^[7]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Akvedukti.

• Ojamo, Jaakko: Antiikin Rooman akveduktit - synteesi. Diplomityö: Aalto yliopisto, Arkkitehtuurin laitos, 2017. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.9.2024).