Anomia
Anomia (m.kreik. ἀ- kieltävä etuliite, νόμος nomos 'laki') on "tila missä yhteisö antaa hyvin vähän moraalista johdatusta yksilöille".[1] Se on yhteisön ja yksilön välisten siteiden rappeutuminen, esim. kontrolloimaton syöksykierre missä sosiaalinen identiteetti pirstaloituu ja vallitsevat arvot hylätään.
Nimityksen yleistajuistaja oli ranskalainen sosiologi Émile Durkheim. Hän käytti sitä kirjassaan Le suicide (1897). Durkheim ei milloinkaan käyttänyt termiä viitaten yksinkertaisesti normien puuttumiseen, vaan kuvasi anomiaa "hämmentymisenä" ja "kyltymättömänä tahtona"[2], yhteensopimattomuutena. Hän käytti termiä "loputtoman tavoittelun sairaus" koska intohimoa ilman rajaa ei pysty koskaan täyttämään; siitä tulee vain entistä voimakkaampi. [3].
Durkheimin mukaan anomia ilmenee yksilön tai ryhmän ja niitä laajempien sosiaalisten standardien yhteensopimattomuudesta tai sosiaalisen etiikan puuttumisesta, mikä luo moraalisen sääntelyn purkautumisen ja todellisten tavoitteiden puuttumisen.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Macionis, John J.: Sociology. Toronto: Pearson Canada, 2011. 434559397 ISBN 9780137001613 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Stjepan Gabriel Meštrović: Emile Durkheim and The Reformation of Sociology. Rowman & Littlefield, 1993.
- ↑ Cotterrell, Roger (Roger B. M.),: Emile Durkheim : law in a moral domain. Stanford, California. Määritä julkaisija! 43421884 ISBN 0804738238 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Erik Allardt: Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964 (2. painos 1966, 3. painos 1971).