Suomen sisällissodan vankileirit

 

Ensimmäiset vankien pidätyskeskukset syntyivät heti sodan alkuvaiheessa rintamalinjan pohjoispuolelle Svinhufvudin hallituksen eli valkoisten hallitsemalle alueelle. Suuria vankikeskittymiä oli syntynyt muun muassa Ouluun, Kokkolaan, Seinäjoelle ja Kuopioon.^[2] Aluksi vankeja säilytettiin muun muassa vankiloissa ja kouluissa sekä muissa julkisissa rakennuksissa. Myös työväen- ja seuratalot olivat yleisiä; joillakin paikkakunnilla, kuten Varkaudessa, heitä pidettiin jopa kirkossa.

Helmikuun lopulla alettiin kenraali Mannerheimin 25. helmikuuta antaman kuulutuksen perusteella vangita antautuneiden punaisten lisäksi myös muita työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita henkilöitä. Hän kehotti joukkojaan pidättämään kaikki vapaalla jalalla olevat, jotka ovat ”vaaraksi asiallemme”. Seurauksena oli laajamittaisia vangitsemisia, niin että parin viikon kuluttua vankeja oli jo noin 4 000. Yksi ensimmäisistä varsinaisista vankileireistä oli Kuopion vankileiri, jossa maaliskuun alkuun mennessä oli jo lähes 3 000 vankia. Maaliskuun aikana perustetuista leireistä suurimpia olivat Kuopion lisäksi Vaasan ja Oulun vankileirit.^[3]

Myös punaiset saivat sodan alkuvaiheessa jonkin verran vankeja. Esimerkiksi helmikuussa tapahtuneiden Siuntion ja Kirkkonummen valtausten yhteydessä punaiset ottivat 467 vankia, jotka sijoitettiin Helsingin ruotsalaisen reaalilyseon tiloihin.^[4] Kouvolassa punaiset pitivät vankeja paikallisella työväentalolla, jonne valkoisia siirrettiin eri puolilta Kymenlaaksoa.^[5]

 

Valkoisten vangiksi ottamien punaisten määrä kasvoi kevään aikana sitä mukaa kun heidän joukkonsa etenivät rintamalinjan eteläpuolella. Huhtikuun alussa Tampereen valtauksen yhteydessä vangiksi jäi yli 10 000 punaista, jotka sijoitettiin pääosin kaupunkiin perustettuun Kalevankankaan vankileiriin. Huhti-toukokuun aikana valkoisten joukot saivat saksalaisten avustamina vangeiksi yhteensä noin 80 000 punakaartilaista tai sellaiseksi epäiltyä. Kiinni otettiin varsinaisten aseistettujen taistelijoiden lisäksi myös muita punaisten puolella toimineita siviilejä sekä työväenliikkeen aktiiveja.^[6] Sotaministeriön alaisuuteen perustettiin 24. huhtikuuta sotavankilaitos vastaamaan vangeiksi otetuista punaisista ja organisoimaan vankileirien toimintaa.^[7]

Lahdessa sijainneelle niin sanotulle ”Fellmanin pellolle” oli toukokuun alkupäivinä koottu noin 22 000 antautunutta punaista ja kohti itää pyrkinyttä pakolaista, joista osa päästettiin lähtemään runsaan viikon kuluttua.^[8] Uusia vankileirejä perustettiin huhti-toukokuun aikana lukuisille paikkakunnille. Niistä suurimmilla oli 8 000–10 000 vankia. Sellaisia olivat Tampereen lisäksi muun muassa Suomenlinnan, Hämeenlinnan, ja Lahden Hennalan vankileirit.^[6] Vankileirejä oli kevään aikana enimmillään jopa 60, eräiden lähteiden mukaan 64.^[9] Suurin osa niistä oli suhteellisen pieniä pidätysleirejä, joilta vankeja siirrettiin suuremmille leireille, niin että kesäkuun alussa oli jäljellä enää 26 leiriä.^[10] Sotavankilaitoksen johtajan V. O. Juveliuksen suunnitelmien mukaan leirien määrää vähennettiin kesäkuun aikana aluksi kuuteentoista ja sen jälkeen kolmeentoista keskusleiriin.^[7][9]

Sodan päättymisen jälkeen punakaartilaisia pakeni Neuvosto-Venäjän lisäksi myös Pohjois-Ruotsiin, jonne heitä vuoden 1918 aikana saapui 201. Ruotsin viranomaisten mukaan kaikki eivät täyttäneet pakolaisen määritelmää ja heidät suljettiin Morajärven internointileirille, joka sijaitsi nykyisen Kainuun kunnan alueella.^[11] Internointileirillä myös kuoli ainakin yksi vanki.^[12] Morajärven internointileiriltä tuotiin Oulun vankileirille 42 punavankia syyskuun 5. päivänä 1918.^[13]

Sotavankileirit lakkautettiin virallisesti 15. syyskuuta 1918, jolloin ne siirtyivät Sotavankilaitokselta siviiliviranomaisen eli vankeinhoitohallituksen alaisuuteen.^[14] Kahdeksan niistä jatkoi toimintaansa pakkotyölaitoksena ja muut leirit suljettiin syksyn 1918 aikana.^[15] Samassa yhteydessä noin 40 000 vangin tuomiot muutettiin ehdollisiksi ja heidät vapautettiin. Tämän jälkeen vielä noin 10 000 vankia armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Jäljelle jäi noin 6 100 punavankia, jotka pysyivät vangittuina pakkotyölaitoksissa.^[16] Vuonna 1921, jolloin kansalaisuus palautettiin 40 000 entiselle punavangille jäljellä oli enää 100 vankia. Muut pakkotyölaitokset lakkautettiin ja heidät siirrettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen, josta Väinö Tannerin sosialistihallitus armahti viimeiset 50 vankia vuonna 1927.^[17]

Kalevi Sorsan I hallitus maksoi korvauksia vielä elossa oleville 11 600 entiselle punavangille vuonna 1973.^[17]

 

Valkoisten tarkoituksena oli tutkia kaikki sisällissotaan osallistuneet punaiset ja langettaa heille tuomiot oikeudenkäyntien jälkeen.^[1] Tuomioita vankileireillä jakoivat aluksi valkoisten perustamat kenttäoikeudet, jotka toimivat usein täysin mielivaltaisesti. Niiden toimintaa ohjasi lähinnä kostonhimo ja tuomioita jaettiin epämääräisten ilmiantojen perusteella. Isännät ja tehtaanjohtajat saattoivat käydä leireillä määräämässä kenet ammutaan ja samalla vapauttaa hyvinä pitämiään työmiehiä, joita he tarvitsivat.

Kenttäoikeudet jakoivat vangit kolmeen eri ryhmään. Ryhmä I käsitti henkilöt, jotka piti ampua välittömästi. Heitä olivat punaisten johtajat, agitaattorit sekä aseistetut venäläiset. Teloitettuja oli yhteensä satoja. Ryhmä II:n kuuluivat käytännössä kaikki muut punakaartilaiset ja Ryhmä III puolestaan sisälsi vapautettavat vangit.^[6] ”Laki maanpetostuomioistuimesta” syntyi 29. toukokuuta pitkän kädenväännön jälkeen valkoisen armeijan ja senaatin välillä, jonka jälkeen perustettiin valtiorikosoikeus. Se tarvitsi käyttöönsä yli tuhat lakimiestä, eli lähes kaikki suomalaiset juristit.^[1]

Valtiorikosoikeuden tuomioistuimet saatiin lopulta kokoon 18. kesäkuuta 1918, mutta niidenkään toiminta ei vastannut puolueetonta lainkäyttöä. Noin 70 000 punavankia todettiin syyllisiksi muun muassa valtio- ja maanpetokseen sekä murhiin, ryöstöihin ja tuhopolttoihin. Vaikka kapinasta katkeroituneiden valkoisten keskuudessa esiintyi edelleen kostomentaliteettia, saivat syytetyt valtiorikosoikeudelta enimmäkseen ehdonalaisia tuomioita. Kuolemaan tuomittiin 555 punavankia, mutta vain 113 teloitettiin, koska myös armahdusta oli mahdollista anoa. Osa vangituista todettiin syyttömiksi ja vapautettiin syytteistä. Osa todettiin myös kokonaan aiheettomasti pidätetyiksi.^[18]

Sisällissota ja vankeus olivat monin paikoin estäneet maanviljelyksen, jonka takia maassa oli ankara elintarvikepula, mikä näkyi erityisesti vankileireillä. Kehnon ravinnon vuoksi vankileirien kuolleisuus nousi korkeaksi. Hätää lisäsi voittajien kostomentaliteetti, viha ja välinpitämättömyys. Monista punavangeista myös tuntui, että heidän omat johtajansa olivat pettäneet joukkonsa paetessaan Venäjälle.^[19]

Vankien olosuhteet heikkenivät nopeasti ruokavarantojen loputtua toukokuussa. Seurauksena oli tuhansien punavankien kuolema aliravitsemuksen ja kulkutautien, kuten isorokon ja espanjantaudin seurauksena. Kesäkuussa kuoli 2 900, heinäkuussa 5 000, elokuussa 2 200 ja syyskuussa 1 000. Tammisaaren vankileirillä kuolleisuus oli 34 %, kun muilla leireillä se oli 5–20 %. Kaikkiaan punavankeja kuoli noin 11 000 – 12 000. Kuolleet haudattiin yleensä joukkohautoihin leirien lähelle, muita joitakin vainajia annettiin myös omaisille haudattaviksi kotiseuduilleen.^[19]

Leirien vankimäärän lähteenä on Jaakko Paavolaisen teos Vankileirit Suomessa 1918 ja kuolleiden määrän lähteenä Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokanta, ellei toisin ole viitattu. Yhteensä vankileirejä toimi enimmillään 64, joista vangit keskitettiin kesän 1918 aikana 13 leirille.^[20]

Helsingin vankileiri muodostui Suomenlinnan, Katajanokan, Santahaminan ja Isosaaren vankileireistä, jotka on luettelossa mainittu erikseen.

Varsinaisia sotavankileirejä pienempiä leirejä, joita on kutsuttu myös pidätysleireiksi, toimi eri puolilla maata ainakin 50–60.^[29] Niistä on hyvin vaikea saada tietoja, koska leirien arkistot ovat suurimmaksi osaksi kadonneet tai säilyneet puutteellisesti.^[15]

• Nog med blodbad!

• Mäkelä, Pentti: Vuosien 1917-19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi : Historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen. (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 16/2007) Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2007. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Julkaisun verkkoversio (pdf) (viitattu 7.2.2017).
• Pekkalainen, Tuulikki & Rustanius, Seppo: Punavankileirit 1918: Suomalainen murhenäytelmä. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3505-8