Valkoisten päämaja

 

Päämajan perustaminen alkoi siitä, kun sotilaskomitean puheenjohtaja Mannerheim, joka oli saanut suullisen hyväksynnän hallituksen joukkojen ylipäällikkyydelleen Helsinkiin jääneeltä senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudilta, saapui apulaisineen Helsingistä Vaasaan 19. tammikuuta 1918.^[1]

Svinhufvud nimitti itsenäisyysaktivistien sotilaskomitealta saamallaan valtuutuksella virallisesti Mannerheimin 26. tammikuuta 1918 ylipäällikön tehtävään. Päämaja järjestäytyi jo muutama päivä Mannerheimin nimittämisen jälkeen Vaasassa hotelli Ernstistä varatussa huoneessa, jossa olivat läsnä: kenraali Mannerheim, eversti Wetzer, ratsumestari Ignatius, eversti Holmberg, eversti von Rehausen, luutnantti Hallberg ja johtaja Lohman.

Noin kaksi viikkoa kokoonnuttuaan päämaja sai 28. tammikuuta 1918 valmiiksi ensimmäisen päiväkäskynsä aluejohtajille, joka kuului seuraavasti:

• Taistelusuunnitelma

Lapuan, Seinäjoen, Ylistaron, Ilmajoen ja Vaasan varusväen aseistariisumista varten käsketään seuraavaa:

Kenraali von Gerichin, itse johtaen, tulee pääjoukolla, joka käsittää Lapuan, Kauhavan, Härmän ja Ahrenberin lipun:

1. riisua aseista Lapuan varusväki, sen jälkeen marssia Seinäjokea kohti, valloittaa asema, riisua varusväki aseista ja vallata siellä olevat kiväärivarastot, joista kiväärit heti jaettava suojeluskunnille. Asema miehittään ja etujoukko työnnetään Kouralle.

2. Ilmajoen suojeluskunnan kanssa sijoittua venäläisen joukon ja Seinäjoen välille estääkseen sitä marssimasta varusväen avuksi Seinäjoelle.

3. Ylistaron suojeluskunnan ja Vöyrin koulun kanssa estää sikäläistä varusväkeä pääsemästä Seinäjoelle. Kenraali von Gerichin tulee heti ryhtyä toimenpiteisiin katkaistakseen rautatieyhteyden etelään päin Seinäjoelta. Eversti Wetzerin tulee Vaasan, Mustasaaren, Koivulahden, Maksamaan, Vöyrin, Oravaisten ja Laihian suojeluskuntien kanssa yllättää ja riisua aseista Vaasan kaupungin varusväki, miehittää Vaasa ja vähintään 500 kivääriä käsittävällä kolonnalla riisua aseet Ylistaron varusväeltä. Eversti Bergin tulee Jalasjäven joukolla rientää Ilmajoelle ollakseen Ilmajoen varusväen aseistariisunnassa mukana. Hyökkäyksen tulee alkaa maanantaina, tammikuun 28 p:nä klo 3 aamulla, ja on kaikki ilmoitukset sotatoimien kulusta lähetettävä pääesikunnalle Vaasaan, jonka kanssa puhelinyhteys mahdollisimman pian on palautettava. Kello 12 maanantaita vasten yöllä on katkaistava kenraali von Gerichin ja eversti Wetzerin osoituksen mukaan lennätin- ja puhelinlinjat sekä minun osoitukseni mukaan revittävä rautatie, niin että se on suoritettu klo 2:ksi aamulla. Kaiken suojeluskuntain keskittymisen tämän sotatoimen varalle tulee olla suoritettu tammikuun 27 p:nä klo 2 yöllä.

Suomen sotajoukkojen ylipäällikkö kenraaliluutnantti Mannerheim

v.t. esikuntapäällikkö ratsumestari Ignatius

Päämaja siirtyi Vaasasta Ylihärmään 27. tammikuuta 1918 illalla majoittuen kauppias E. Viitasalon taloon. Tämä ahdas konttorikamari oli Suomen valkoisen armeijan ensimmäinen päämaja Suomen sisällissodassa. Yihärmän päämajasta pidettiin yhteyttä Vaasan, Lapuan, Ylistaron, Ilmajoen ja Seinäjoen tapahtumiin. Seuraavana päivänä n. klo 10 päämaja siirrettiin Seinäjoelle tarkoituksena olla lähempänä sotatoimia. Tähän antoi myös mahdollisuuden hyvin onnistuneet sotatoimet. Päämaja sijoitettiin rautatievaunuihin Seinäjoen ratapihalle. Seinäjoella päämaja toimi noin 8 viikkoa. Tampereen valloituksen jälkeen päämaja siirrettiin sieltä Mikkeliin, jossa se toimi sodan loppuun. Suomen valkoisen armeijan päämaja sai lopullisen muotonsa 15. helmikuuta 1918 ja sen kokoonpanossa otettiin mallia sekä ruotsalaisesta ja venäläisestä pääesikunnasta, kun kumpikaan esikuntamalli ei sopinut sellaisenaan suomalaiseen pääesikuntaan.

 

Päämajoitusmestarina toimi eversti (Tampereen valtauksen jälkeen kenraalimajuri) Johannes Ferdinand (Hannes) Ignatius koko sodan ajan. Hän joutui raportoimaan kaksi kertaa päivässä rintamatapahtumista ylipäällikölle, aamulla klo 9 ja illalla klo 21. Toisaalta rintamien esikuntapäälliköt olivat päämajoitusmestarin alaisia ja ilmoitusvelvollisia hänelle. Raportit rintamatilanteista tuli toimittaa päämajoitusmestarille kaksi kertaa päivässä ja kiireelliset ilmoitukset välittömästi. Päämajoitusmestarin osasto oli päämajoitusmestarin alainen ja siihen kuului neljä toimistoa: operatiivinen toimisto, tietotoimisto, yhteystoimisto ja topografinen toimisto. Päämajoitusmestarin osasto oli sijoitettu kahteen rautatievaunuun.

Tietotoimisto

muokkaa

Tietotoimisto oli päämajan tiedusteluun erikoistunut toimisto, joka hankki sodan kannalta tärkeitä tietoja vihollisesta. Toimisto organisoi myös lentotiedustelua, joka pääsi käyntiin oikeastaan vasta, kun Saksasta saatiin uutta lentokalustoa. Tietotoimisto raportoi vakoilutietonsa päivittäin päämajoitusmestarille. Toimiston tehtäviin kuului myös vankien kuulustelu. Toimiston johtoon ylipäällikkö Mannerheim pyysi Tukholmasta maisteri Isak Anton Alfthanin, jonka ylipäällikkö nimitti tehtävään 13. maaliskuuta 1918 luutnantin arvolla. Tiedonantoupseereina toimistossa toimivat jääkäriluutnantti Johan Wilhelm Snellman ja jääkäriluutnantti Eero Vilho Heickell (myöh. Kuussaari) sekä sodan loppuvaiheissa vänrikki tohtori Ragnar Numelin. Toimiston kirjoilla oli myös tiedonantoupseeri luutnantti Erik Malmberg, jonka asemapaikka oli eversti Aarne Sihvon esikunnassa. Helsingin Kulosaareen 15. joulukuuta 1917 perustetun radioaseman hoitaja Helsingin valloitukseen asti toimi jääkäriluutnantti Leo Aleksander Ekberg.

 

 

 

Yhteystoimisto oli valkoisen armeijan yhteyksien luoja päämajan ja rintamajoukkojen välillä. Yhteyksiin käytettiin sodan alussa rautateiden puhelinverkkoja, ja myöhemmin vakiintuivat yhteydenpitovälineeksi Hughes-lennättimet. Sodan alussa yhteystoimiston johdossa oli muiden töiden ohessa eversti Tunzelmann. Toimiston johtoon nimitettiin 12. helmikuuta 1918 kapteeni G. Höcker ja tekniseksi avustajaksi vanhempi lennätinmekaanikko K. Meller. Vaasan kipinälennätinasemalla työskenteli radiosähköttäjänä jääkärivaravääpeli Ludvig Mäntylä (siirrettiin myöhemmin Valamon kipinälennätinaseman päälliköksi). Kipinälennätinosastolla toimi koulutusupseerina 10. huhtikuuta 1918 alkaen jääkärivänrikki Väinö Arvid Stenlund myöh. Wäinölä. Toimisto rakennutti sodan aikana 700 km uutta puhelin- ja lennätinlinjaa. Yhteystoimistolla oli omat puhelinkeskukset Seinäjoella ja päämajan junassa.

Ulkomaille toimisto piti yhteyttä Vaasasta venäläisiltä vallatulla radioasemalla, jonka johdossa toimi jääkäriluutnantti Arthur Reinhold Saarmaa, joka oli ollut valtaamassa ko. radioasemaa, Vaasan radioaseman päällikkönä toimi 7. helmikuuta 1918 – 24. huhtikuuta 1918 jääkärivänrikki Karl Edvard Nyström, hänet siirrettiin 24. huhtikuuta 1918 päämajan sähköttajäksi Mikkeliin, josta hänet komennettiin 2. toukokuuta 1918 Viipurin radioaseman päälliköksi. Vaasan radioaseman sähköttäjinä toimivat jääkärivänrikki Oskar Amatus Karlsson ja jääkärivänrikki Yrjö Pietari Tenhunen sekä radioasemalla työskenteli myös Saksassa jääkäripataljoona 27:n tiedonanto-osastolla koulutuksensa saanut jääkäriluutnantti Johan Ferdinand Kröger. Mikkelin radioaseman päällikkönä toimi jääkärivaravääpeli Eigil Reims. Myöhemmin perustettiin toimistoon radio-osasto, jonka johtoon nimitettiin 6. huhtikuuta jääkäriluutnantti Eric Alexander Amandus Heimbürger. Päämajan kipinälennätinaseman hoitajana toimi jääkärivänrikki Allan Gabriel Gottleben. Mikkelin ja Tampereen radioasemilla toimi sähköttäjänä jääkärivänrikki Volmar Into Nyström.

 

Topografitoimistolla oli sodan alussa ja sen kestäessä epäkiitollinen tehtävä yrittää löytää ja valmistaa karttoja armeijan tarpeisiin lähes olemattomilla painomenetelmillä. Suomen ainoat painokoneet, jotka pystyivät painamaan karttamateriaalia, olivat Helsingissä ja siten pois laskuista.

 

Tätä tehtävää ylipäällikkö Mannerheim sai hoitamaan ratsumestari Claës Steniuksen sekä ruotsalaisen karttojen erikoisasiantuntijan Rudolf Anthonin. He aloittivat työn keräämällä kaiken mahdollisen kartta-aineiston yksityisilta ja yhteisöiltä ja ryhtyivät kokoamaan aineistosta sotilaskäyttöön sopivia karttoja. Karttoja painettiin yksinomaan Vaasassa puutteellisilla paino- ja kopiomenetelmillä, ja ne olivat siten huonolaatuisia. Yleiskarttoja topografitoimisto sai Ruotsista ja Saksasta jokin verran, ja näillä epätarkoilla kartoilla valkoinen armeija yritti tulla toimeen. Sodan myöhemmissä vaiheissa topografitoimisto sai palvelukseensa ruotsalaiset herrat Kjällin ja Wolterin. Nyt alkoivat asiat luistaa paremmin ja armeija sai käyttöönsä ensimmäiset sotakarttansa mittakaavassa 1:100 000.

Päämajan henkilöosaston tehtävänä oli sodan alkuaikoina järjestää henkilökysymykset, joukkojen muodostamiset, harjoituskoulut ja saniteettilaitos ja sodan puhjettua osaston toimialueeseen lisättiin vielä vankileirien muodostaminen.

 

Osaston päällikkönä toimi eversti Otto Valter Holmberg, hänen lisäkseen osastoon kuuluivat kapteeni Väinö Ilmari Haapanen, kapteeni Valter Nyman, maisteri Mikko Lindqvist, maisteri Arvi Sario ja maisteri Santeri Pakkala. Helmikuun 15 päivän uudelleen järjestelyssä päivystäjäkenraalin toimi kuului henkilöosaston päällikölle. Myöhemmin tarkastus, joukkojen muodostaminen ja harjoitusjoukot siirtyivät ylitarkastajaosaston alaisuuteen ja saniteettilaitokseen siirtyivät vankeinhoito ja etappiasiat. Tämän uudelleen organisoinnin jälkeen henkilöosastolle jäi nimensä mukaisesti vain henkilöasiat. Osasto oli jaettu viiteen jaostoon:

• 1. kontrollijaosto, joka teki ehdotukset palkinnoista ja raportoi kuolleista ja haavoittuneista.
• 2. nimitys- ja palkintojaosto, johon esitykset palkinnoista jätettiin ja joka ne esitteli ylipäällikölle.
• 3. kaatuneiden, kuolleiden ja haavoittuneiden jaosto, joka nimensä mukaan huolehti miestappioiden kirjaamisesta.
• 4. päiväkäsky-jaosto, joka päiväkäskyn hyväksynnän jälkeen huolehti käskyjen painatuksen.
• 5. rekisterijaosto, jossa kaikki ylennykset ja palkitsemiset kirjattiin kantakortteihin.

 

Yleisesikunnan kanslia oli paikka, jonne kaikki yleisesikuntaan lähetyt viestit kulkivat. Kanslia jakoi viestit edelleen osastoille. Kanslian haastavin tehtävä oli viestien kielen kääntäminen, kun valkoisessa armeijassa käytettiin käskykielinä suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa. Yleisesikunnan kanslian päällikkönä toimi kanslisti R. Lindholm. Kanslia toimi aluksi rautatievaunussa ja myöhemmin Mikkelin päämajassa.

 

 

Yhteysupseerit olivat päämajan yhteys Saksan Itämeren-divisioonan ja päämajan välillä. Valkoisen armeijan päämajassa yhteysupseerina toimi yleisesikuntamajuri Werner Crantz. Saksassa Danzigissa toimi yhteysupseerina everstiluutnantti Vilhelm Aleksander Thesleff, johon ylipäällikkö oli pettynyt, koska tällä komennuksellaan hän ei saanut toimitettua yhtään tilannetiedotusta päämajaan ennen kuin saksalaiset olivat vallanneet Helsingin. Thesleff oli kumminkin informoinut saksalaisia m.m. Suomen poliittisista oloista. Ylipäällikkö katsoikin Thesleffin toimineen päämajan etujen vastaisesti. Thesleffin adjutanttina toimi jääkäriyliluutnantti Aksel Woldemar Falkenberg, hänen sijoituspaikkansa oli Itämeren Divisioonan esikunnassa.

 

 

Ase-esikunnan päällikkönä oli eversti Gustaf Adolf von Rehausen. Ase-esikunnan tehtävänä oli organisoida aseiden varastointi ja jakelu. Esikunta oli jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osasto hoiti tykistöaseet ja ammukset, ja sen johdossa oli tykistön tarkastaja eversti Vilho Nenonen. Toinen osasto oli kiväärit ja ammukset, ja sitä johti esikunnan päällikkö ja kivääriaseiden tarkastaja eversti von Rehausen. Ase-esikunnassa palvelivat esiupseereina everstit Gustaf Brunou ja Voldemar Stjerncreutz, sekä adjutanttina kapteeni G. Palin ja kanslistina J. Ojala. Armeijan ensimmäinen asevarasto perustettiin Seinäjoelle, tavaramakasiiniin saatiin pelastetuksi venäläisiltä saadut aseet. Ensisijaisesti sodan alussa joukot jakoivat aseet ns. sotasaalisaseina, eivätkä ne tulleet ase-esikunnan tietoon. 17. helmikuuta 1918 ase-esikunta otti vastaan Saksasta ensimmäisen aselähetyksen, joka sisälsi 26 000 kivääriä, 13 miljoonaa kiväärinammusta, 70 konekivääriä, 4 kenttätykkiä ja 8 haupitsia. Tämän ensimmäisen aselähetyksen jälkeen ase-esikunta perusti Seinäjoen ohella asevarastot myös Kuopioon, missä asevaraston hoitajana toimi jääkäri August Nyyssönen ja Sortavalaan. Tampereen valtauksen jälkeen perustettiin Tampereelle asevarasto ja Seinäjoen varasto lakkautettiin ja siirrettiin Elisenvaaraan. Ase-esikunnan huolena oli alituisesti ampumatarpeiden riittämättömyys aina Tampereen valtaukseen asti, mutta Tampereelta valkoinen armeija sai niin suuren sotasaalin, että pärjäsi sillä sodan loppuun asti.

Etappiesikunnan tehtävänä oli rintamantakaisten asioiden hoito. Etappiesikunnan päällikkönä oli 18. helmikuuta 1918 alkaen eversti Gösta Theslöf, hänen jälkeensä tehtävää hoiti everstiluutnantti Rudolf Walden 6. maaliskuuta alkaen. Hänen jälkeensä 9. toukokuuta alkaen tehtävään nimitettiin Torsten Ivan Aminoff. Etappiesikunnassa palvelivat myös ruotsalaiset everstiluutnantti K. Hj. Tannlund (päällikkönä), majuri T. Lychnell sekä kapteeni Olli Genetz. Etappikomissaareina toimivat lehtori Veikko Pakarinen (Satakunnan ryhmä), nimismies J. I. Sarkkila (Hämeen ryhmä), agronomi Lauri Jalkanen (Savon ryhmä), maanviljelijä Arvi Genetz (Karjalan ryhmä). Etappiesikunta oli jaettu 13 osastoon, jotka on esitetty alla. Etappiesikunnan päällikkö esitteli kaikki etappilaitosta koskevat kysymykset suoraan ylipäällikölle sekä antoi käskyt suoraan etappiesikunnan eri osastoille. Sodan loppupuolella etappiesikunnan päällikön ehkä haastavin tehtävä koostui vallattujen alueiden sotaorpojen, ryöstettyjen ym. asioiden hoitamisesta.

Finanssikonttorin tehtävänä oli armeijan rahavarojen hoito. Konttorin päällikkönä oli konsuli Viktor Hoving, sodan loppupuolella pankinjohtaja A. F. Holm 21. huhtikuuta alkaen. Päällikön apulaisena oli pankinjohtaja G. Estlander, sekä revisiokonttorissa toimi pankinjohtaja S. Sundman päällikkönä ja hänen apulaisenaan varatuomari Aarne Nykänen. Finanssikonttorin tehtävänä oli nostaa sotalaitokselle määrätyt summat Suomen senaatin valtiovaraintoimituskunnalta ja maksaa näillä varoilla m.m. sotilaiden palkat. Armeijan palkkasäännön mukaisista palkoista mainittakoon seuraavaa: rykmentin komentajat ja siitä ylemmät saivat palkkaa 1500 markkaa kuukaudessa, pataljoonan päälliköt 1200 mk/kk, komppanian päälliköt 900 mk/kk, nuoremmat upseerit 750 mk/kk, vääpelit 550 mk/kk, korpraalit ja miehistö 450 mk/kk ja asevelvolliset 60 mk/kk. Muista menoeristä mainittakoon muutama esimerkki toukokuulta 1918, yleisesikunnalle oli budjetoitu 75 000 mk; armeijan ruokakuluihin oli budjetoitu 5 mk/pv/sotilas ja vankien ruokakuluihin 3 mk/pv/vanki, hevosten ruokakuluihin oli varattu varoja 20 mk/pv/hevonen.

Pääintendentuurin toimena oli vaate-, ruokatarpeiden ja eläinrehun hankinta ja niiden varastointi sekä jakelu armeijalle. Pääintendentuurin johtoon ylipäällikkö nimitti 2. helmikuuta 1918 luutnantti Aimo Hallbergin, joka sai väistyä 5. helmikuuta johtaja Gösta Serlachiuksen tieltä. Hallberg jäi pääintendentuuriin Serlachiuksen apulaiseksi, kunnes everstiluutnantiksi ylennetty Hallberg komennettiin ylipäällikön käyttöön.

Intendentuurin toimintakyky parani huomattavasti, kun Vaasaan saapui matkustavaksi neuvojaksi lapualainen maisteri Jalmari Lahdensuo (nimitettiin myöhemmin intendentuurin päällikön apulaiseksi). Matkustavaksi neuvonantajaksi nimitettiin Lahdensuun jälkeen maisteri K. I. Riihikallio ja Mäntästä elintarvikeosaston päälliköksi agronomi M. J. Kjäldström. Pääintendentuurin vaatetusosaston päällikkönä oli insinööri Harry Zilliacus, varusvaraston päällikkö oli insinööri C. H. Procopé, pääintendentuurin konttoripäällikkönä oli pankinjohtaja T. B. Andersson sekä kirjeenvaihtajana toimi toimittaja Onni Niskanen.

Pääintendentuurilla oli piirikonttoreita Seinäjoella, Oulussa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Joensuussa, Antreassa, Vilppulassa sekä Kankaanpäässä. Kolmen viimeksi mainitun asemapaikka muuttui rintaman liikkeiden mukaan. Sodan vanhetessa konttoreita perustettiin myös Tornioon, Kokkolaan, Pietarsaareen, Vaasaan, Kristiinankaupunkiin, Savonlinnaan, jonka perustamisen yhteydessä Joensuun konttori lakkautettiin, sekä Helsinkiin, Lahteen ja Turkuun.

Pääintendentuuri määritteli m.m. sotilaan päivittäisen ravinnon määrän, joka oli leipää/ryynejä/jauhoja 350 gr/pv, lihaa ja juustoa 200 gr/pv, voita 60 gr/pv, perunoita 1,5 litraa/pv, sokeria 25 gr/pv sekä teetä 3 gr/pv. Tee oli kylmänä talvena sotilaille elintärkeä elintarvike, ja tästä syystä pääintendentuuri joutuikin turvautumaan rintamantakaisten teevarojen pakkolunastukseen sotilaiden tarpeisiin, ja samaa toimenpidettä jouduttiin käyttämään myös tupakan ja kahvin suhteen. Pääintendentuurin alinomainen päänvaiva oli armeijan vaatettaminen, joka olikin suurimmalta osalta jokaisen sotilaan itsensä vastuulla. Sodan loppuvaiheilla saatiin tähänkin asiaan korjausta, m.m. jalkinetilanne parani huomattavasti, kun Norjasta Venäjälle menossa ollut lähetys takavarikoitiin. Lähetys sisälsi 90 000 paria englantilaisia ja amerikkalaisia sotilasjalkineita. Vaatetilanne parani armeijassa huomattavasti Tampereen valtauksen jälkeen, olihan Tampere tunnetusti kuuluisa tekstiiliteollisuudestaan, tosin punaiset olivat verottaneet vaatevarastoja huomattavasti.

 

Kulkulaitos oli laitos, joka organisoi rautatieliikennettä valkoisessa Suomessa. Laitoksen johtajana oli entinen asemapäällikkö Berndt F. Lohman, ja hänen apunaan oli ensin rautatievirkamies Kaarlo Haapalainen, jonka jälkeen tehtävää hoiti 11. huhtikuuta alkaen everstiluutnantti Torsten Ivan Aminoff. Kulkulaitos oli jaettu kolmeen piiriin, ja piiripäälliköinä toimivat: 1. piiri liikennetirehtööri Alfred Hanssen sekä myöhemmin asemapäällikkö G. W. Söderström. 2. piiri G. W. Söderström; hänen siirryttyään 1. piiriin hänen tilalleen tuli liikennetirehtööri M. Broms. 3. piiri rautatievirkamies C. Lindberg. Kulkulaitoksen suurin ongelma oli kuljetuskaluston vähyys. Kalustosta suurin osa oli punaisen Suomen hallussa. Esimerkiksi vetureista, joita oli kaikkiaan 565, oli valkoisen Suomen hallussa vain 95. Kulkulaitoksen ensimmäinen suurempi kuljetusjärjestely oli Tampereen valtaukseen järjestetty sotilaiden ja materiaalin kuljetusten organisointi. Sodan myöhemmissä vaiheissa kuljetuskaluston vähyyteen saatiin korjaus sotasaaliskaluston kautta.

Sotilaskuljetuskonttori eriytettiin kulkulaitoksesta, ja sen tehtävänä oli huolehtia valkoisen Suomen rautatiekuljetuksista. Näitä kuljetuksia varten perustettiin kolme rautatiepataljoonaa, Pohjanmaan, Savon ja Karjalan rautatiepataljoonat. Rautatiepataljoonien päälliköinä olivat Seinäjoella majuri Alfred Neovius, Savossa luutnantti Gustaf Poppius ja Karjalassa rautatiekirjuri A. B. Lindberg. Pataljoonan vahvuus oli n. 500 miestä, ja heidän tuli olla luku- että kirjoitustaitoisia. Rautatiepataljoonista voidaan sanoa, että he tekivät pyyteetöntä työtä välittämättä työajoista ja siten olivat korvaamattomia valkoisen armeijan kuljetusten sujuvuudessa.

 

Saniteettilaitoksen tehtävä oli huolehtia sodanaikaisesta terveydenhuollosta. Saniteettilaitoksen päällikkönä toimi sotaväen ylilääkäri tohtori L. J. Lindström. 13. marraskuuta alkaen päällikkönä toimi tohtori A. A. Becker. Saniteettilaitoksen ylitarkastajan toimeen nimitettiin 31. maaliskuuta vapaaherra August Langhoff. Hän oli suoraan ylipäällikön alaisuudessa, ja hänen tehtävänään oli tarkastaa sotilassairaaloiden, kenttäsairaaloiden, ambulanssien ja saniteettijunien toimivuus ja kunto, ja näistä hän joutui raportoimaan suoraan ylipäällikölle. Lisäksi saniteettilaitokseen kuuluivat rintamaryhmien esikuntalääkärit, jotka olivat: lääketieteen lisensiaatti Yrjö Meurman (Satakunnan ryhmä), tohtori Ernst V. Knape apulaisenaan lääketieteen lisensiaatti A. B. Johansson, lääketieteen lisensiaatti V. E. Brotherus (Savon ryhmä), lääketieteen lisensiaatti M. A. Alopaeus (Karjalan ryhmä) ja myöhemmin lääketieteen lisensiaatti G. J. Winter. Saniteettilaitos organisoi 68 rintaman takaisen sairaalan toimintoja. Niissä oli 2 500 paikkaa haavoittuneille. Saniteettilaitoksella oli hallussaan myös kenttälääkintävarikot. Vaasan Kenttälääkintävarikon hoitaja jääkärivääpeli Kosti Laine.

Saniteettilaitoksen yhteydessä toimi myös sotilaseläinlääkintätoimisto, jonka tehtävänä oli huolehtia hevosten hyvinvoinnista. Toimiston päällikkönä toimi jääkärieläinlääkintäeverstiluutnantti Juho Talvitie. Sodan aikana toimiston haastavin tehtävä oli venäläisiltä saatujen sotasaalishevosten hoito, kun hevosilla oli huonon hoidon seurauksena kapi- ja räkätautia. Tätä varten perustettiin hevossairaaloita Vaasaan (kapitautisille), Vilppulaan (ei tartuntatautisille), Mikkeliin, Antreaan ja Hiitolaan (kapitautisille) ja Tampereelle.

Piiripäälliköiden tehtävänä oli ennen sotaa suojeluskuntain perustaminen ja aseistaminen sekä tiedon keruu venäläisten joukkojen vahvuuksista ja liikkeistä. Sodan syttymisen jälkeen piiripäälliköiden vastuualue oli rintamantakaisten joukkojen komentaminen. Piiripäällikkö oli päämajan etappipäällikön alainen sekä noudatti yliohjaajaosaston päällikön käskyjä värväys- ja asevelvollisuuskysymyksissä. Piiripäällikön velvollisuuksiin kuului suojella infrastruktuuria, huolehtia kuljetuspäällikön määräämistä kuljetuksista, huolehtia miehistön ja vankien ruokinnasta, huolehtia kotirintaman järjestyksestä sekä hoitaa majoituskysymykset ja postin ja lennättimen sensurointi.

Piiripäälliköinä toimivat:

• Vaasan piiri: (sodan alussa) kenraalimajuri Paul von Gerich helmikuun 20. päivästä Rudolf Walden; hänen siirryttyään etappipäälliköksi nimitettiin piiripäälliköksi hovioikeuden asessori Harald Boucht.
• Kuopion piiri: everstiluutnantti Carl Wilhelm Malm; hänen erottuaan Itä-Karjalan sotaretken takia nimitettiin tehtävään maaliskuun 4. päivänä luutnantti A. V. Kihlström.
• Oulun piiri: majuri Reinhold Weckman.
• Pohjan piiri (erotettiin 25. helmikuuta Oulun piiristä): majuri Frans von Wright ja 13. maaliskuuta alkaen Georg Snellman.
• Satakunnan piiri: majuri Karl Nordensvan.
• Turun piiri: ennen sisällissodan syttymistä majuri Walter Bergh; hänen siirryttyään rintamalle toimi päällikkönä hänen apulaisensa kapteeni Johan Christian Sergei Fabritius. Fabritiuksen lähdettyä sotaretkelle Ahvenanmaalle nimitettiin Satakunnan ja Turun piireihin yhteinen päällikkö majuri Bergh.
• Jyväskylän piiri: majuri Walter Wiik; hänen siirryttyään Hämeen piiri päälliköksi hänen tilalleen tuli varatuomari Väinö Kotilainen.
• Mikkelin piiri: Adolf Aminoff (toimi päällikkönä ennen sodan syttymistä), myöhemmin eversti Hjalmar von Bonsdorff. Helmikuun 22 päivä nimitettiin tehtävään uudestaan eversti Aminoff.
• Sysmän piiri: August Lindeman 13. helmikuuta alkaen, 13. maaliskuuta alkaen kapteeni Aarne Uimonen.
• Viipurin piiri: eversti Herman Wärnhjelm.

 

• Karjalan piiri: v.t. päällikkönä toimi Paavo Sivén ja myöhemmin maisteri reservin majuri V. Pelkonen.
• Hämeen piiri: kapteeni Ernst Söderholm; hänen kaatumisensa jälkeen toimeen nimitettiin hänen apulaisensa kapteeni Arvo Södermann (nimitettiin Tampereen valtauksen jälkeen). Hän pyysi tehtävästään vapautuksen vedoten pitkään vankeudessa viettämänsä ajan johdosta, mikä oli heikentänyt hänen yleiskuntoaan. Södermannin tilalle nimitettiin majuri Wiik.
• Uudenmaan piiri: vapaaherra majuri Gustaf Adolf Silfverhjelm; hänen toimintansa loppui punaisten vallattua Helsingin, ja Helsingin valtauksen jälkeen toimeen nimitettiin vapaaherra Birger von Troil.

Piiripäällikön esikuntaan kuului myös esikuntapäällikkö, talouden- ja rahastonhoitaja, tilastontutkija, kaksi kanslistia, asevelvollisuusesittelijä ja hänellä sihteeri.

Komendantit olivat kaupunkeihin ja tärkeisiin paikkoihin määrättyjä henkilöitä, joiden tehtävänä oli turvata elintärkeät kohteet, sillat, tärkeät rakennukset, laitokset, varastot ym. Komendantit olivat suoraan piiripäälliköiden alaisuudessa. Komendantteina olivat esimerkiksi majuri Georg Harald Snellman ja Ernst Bruun Torniossa, Oulussa kapteeni Berndt Gustaf Schauman, Vaasassa luutnantti Hjalmar Söderman, Tampereella kapteeni G. A. Finne ja Helsingissä eversti Alfred Lucander ja hänen apulaisenaan kapteeni Eero Somersalo.

•  
  Ossian Procopé
•  
  Carl Torsten Wadenstjerna
•  
  V. O. Juvelius
•  
  Gustaf Aminoff
•  
  Berndt Gustaf Ludvig Schauman

Poliisipäällikkö ja sotavankilaitoksen tehtävänä oli tutkia maanpetoksista epäiltyjä henkilöitä. Laitos laskettiin etappilaitokseen kuuluvaksi, ja sen johtoon nimettiin 18. helmikuuta 1918 varatuomari Ossian Procopé. Laitos oli jaettu kolmeen osastoon, jotka olivat

• poliisiasiainosasto, jonka johtajaksi nimitettiin reservin majuri Procopé; osaston tehtäviin kuului etsiä yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä, ja siinä tehtävässä häntä avusti siviilipoliisilaitos.
• vankilatoimenosasto, jonka johtoon nimitettiin vankilanjohtaja V. O. Juvelius. Osaston tehtäviin kuului tehdä ehdotuksia vankileirien sijoituspaikoista sekä hankkia leireille vartijat sekä huolehtia vankien ruokahuollosta ja terveydenhuollon järjestämisestä. Vankien työtehtävien järjestäminen kuului myös osaston tehtäviin.
• tutkintoasiainosasto, jonka johtoon nimettiin pormestari Gustaf Aminoff. Osaston tehtäviin kuului järjestää ja valvoa vankien kuulustelut sekä laatia vangeista kortistot ja säilyttää todistusaineistot.

Laitokseen kuului myös erityinen sotavankien ylitarkastaja, jota tehtävää hoitamaan nimettiin kenraaliluutnantti Carl Torsten Wadenstjerna. Ylitarkastaja oli suoraan poliisipäällikön ja sitä kautta etappipäällikön alainen.

Insinööriesikunta oli laitos, joka huolehti ampuma-aseiden korjauksista ja huolloista sekä räjähdysteknisistä töistä. Esikunnan toimeen kuuluivat myös puhelin- ja lennätintyöt. Puhelin- ja lennätinosaston päällikkönä toimi reservin luutnantti Harald Walter Theodor Silander. Insinööriesikunnan toimipaikka oli Vaasa. Insinööriesikunnan päälliköksi nimettiin insinööri vapaaherra Gustaf Aminoff, varapäälliköksi insinööri H. Gronström ja neuvottelevaksi jäseneksi pääintendentti tirehtööri Gösta Serlachius. 27. maaliskuuta insinööriesikuntaan saapui apulaisinsinööriksi jääkärivänrikki (res.vänrikki) Yrjö Paasi. Insinööriesikunta oli jaettu seitsemään osastoon, jotka olivat: 1. Koneosasto (päällikkö insinööri Armas Nikander), 2. Rakennusosasto (päällikkö insinööri A. Löthner), 3. Puhelin- ja sähkölennätinosasto (päällikkö insinööri Harald Silander), 4. Sähköosasto (päällikkö insinööri Hjalmar Kaario), 5. Tehdasosasto (päällikkö insinööri T. Durchman), 6. Auto-osasto (päällikkö insinööri Th. Palmgren), 7. Talous- ja hankintaosasto (päällikkö disponentti John Stark).

Insinööriesikunta oli sodan alussa jaettu toimintapiireihin, joita olivat Karjalan, Savon, Satakunnan, Vaasan ja Oulun insinööripiiri. Sodan lopussa piirejä oli kahdeksan, jotka olivat:

• Sortavalan insinööripiiri, päällikkönä insinööri K. M. Sahlan.
• Viipurin insinööripiiri, päällikkönä insinööri Ilmari Tamminen myöhemmin insinööri K. Kehvola.
• Savon insinööripiiri, päällikkönä insinööri Arnold von Hertzen.
• Oulun insinööripiiri, päällikkönä insinööri K. F. Junnelius.
• Vaasan insinööripiiri, päällikkönä insinööri Oskar Gros.
• Hämeen insinööripiiri, päällikkönä insinööri Robert Lavonius myöhemmin insinööri Rafael Fraser.
• Turun ja Porin insinööripiiri, päällikkönä insinööri J. E. Hedman myöhemmin Elis Chydenius.
• Uudenmaan insinööripiiri, päällikkönä insinööri Lars W. Åberg myöhemmin insinööri Erik von Schantz.

Remonttihallitus oli elin, jonka tehtävänä oli huolehtia sotasaalishevosten hoidosta, säilytyksestä ja edelleen joukoille lähettämisestä pääintendentin käskyjen mukaisesti. Remonttihallituksen päällikkönä oli everstiluutnantti August Lindeman ja hänen apulaisenaan kunnallisneuvos Jalmari Meurman. Remonttihallitus hallinnoi kahta 200 hevosen hevostallia, jotka sijaitsivat Mikkelissä ja Seinäjoella. Mikkelin tallin päällikkönä oli eläinlääkäri C. H. Trygg ja Seinäjoella päällikkönä oli eläinlääkäri J. I. Hertzén.

Remonttihallitus sai haasteellisen tehtävän sotasaalishevosten saattamisessa palveluskelpoiseksi, koska vallankumouksen jälkeen venäläiset eivät olleet hoitaneet hevosiaan ja näin saadut hevoset olivat huonokuntoisia ja useimmiten jopa välittömän sairaalahoidon tarpeessa. Lahden valtauksen jälkeen laitoksen työtaakka kasvoi entisestään, kun se sai huollettavakseen n. 4 000 huonokuntoisen sotasaalishevosen kuntouttaminen.

Sotasaalisosasto oli elin, joka otti valtion haltuun viholliselta saadun sotasaaliin. Sotasaalisasioita käsitteli aikaisemmin pääintendentuuri, mutta kun sodan edetessä saaliin määrä kasvoi kasvamistaan, niin perustettiin erillinen osasto toukokuun alussa, ja sen johtoon nimitettiin majuri Sixtus Hjelmman. Sotasaalisosasto oli jaettu kuuteen jaostoon, jotka olivat:

• Rakennusjaosto, jonka tehtävänä oli ottaa venäläisiltä ja punaisilta vallatut kasarmit, parakit, sairaalat, varastot ja ampumaradat.
• Tykistöjaosto, jonka tehtävänä oli ottaa huostaan tykistön käyttöön soveltuvat tarvikkeet esim. tykit, lavetit ja a-tarvikkeet.
• Asejaosto, jonka tehtävänä oli pitää huolta käsiaseista ja niiden a-tarvikkeista.
• Intendentuurijaosto, jonka tehtävänä oli huolehtia hevosten, rattaiden, valjaiden, loimikankaiden ym. talteen otosta.
• Insinöörijaosto, jonka tehtävänä oli huolehtia autoista, moottori- ja polkupyöristä, sähkö- ja puhelin tarvikkeista ja rautatiekalustosta sekä räjähdysaineista ja niiden käyttöön tarvittavasta kalustosta.
• Meriväenjaosto, jonka tehtävänä oli ottaa huostaan kaikki sotasaaliina saadut alukset kaikkine tarvikkeineen, sekä satamat.

Kenttäposti oli elin, joka toimitti postiliikennettä sodan aikana. Ylipäällikön määräyksestä kenttäposti perustettiin 23. maaliskuuta 1918, ja sen johtoon nimitettiin insinööri J. V. Leinonen. Kenttäposti koki suuria vaikeuksia sodan lopussa, kun sota sai liikkuvan luonteen, niin postien perille saattamisessa koettiin ylitsepääsemättömiä esteitä ja näin osa postista ei koskaan saavuttanut vastaanottajaansa. Postin ongelmana oli tiedonkulun hitaus joukkojen siirroista. Kenttäposti perusti kolme keskuspostikonttoria, jotka olivat Haapamäellä, Pieksämäellä ja Antreassa.

Armeijan sielunhoito oli järjestetty siten, että itä- ja länsiarmeijalla oli kummallakin esikuntapappi, joiden tehtävänä oli valvoa kenttäpappeja sekä kaikissa rykmenteissä tuli olla vähintään yksi kenttäpappi, jonka tehtävänä oli pitää kenttäjumalanpalvelukset yksiköille. Kenttäpapit pitivät rintamilla lukupiirejä sekä harjoittivat kirjastotointa vallalla olevien resurssien puitteissa. Sisällissodan ensimmäisiä sielunhoitajia rintamajoukkojen mukana olivat Sodankylän kirkkoherra Arvi Järventaus, Hailuodon kirkkoherra Eino Virkkula, Lapuan kirkkoherran apulainen Väinö Malmivaara, Heinolan kappalainen Heikki Haapanen ja Rääkkylän pitäjänapulainen Robert Immonen. Ylipäällikkö nimitti kirkkoherra Hjalmar Svanbergin Suomen vapausarmeijan esipapiksi sotarovastin arvolla.

Tehtävänä oli pitää huolta joukkojen värväyksestä ja koulutuksesta.

 

Ylitarkastusosaston tehtävänä oli sotajoukko-osastojen tarkastaminen ja näistä tarkastuksista raportointi ylipäällikölle. Ylitarkastusosaston päällikkönä oli kenraalimajuri Nikolaj Mexmontan sihteerinään filosofian tohtori Walter J. Snellman.

Yliohjaajaosaston tehtävänä oli seurata ja ohjata joukkojen muodostumisia sekä tehdä ehdotuksia joukkojen vahvuusmääristä ja kulutustarpeista. Osaston oli myös valvottava joukkojen koulutuksen tarve ja järjestää koulutusta erityisaselajeille ja joukoille. Osaston päällikkönä toimi kenraalimajuri Paul von Gerich, ja apulaisenaan hänellä oli ruotsalainen Folke Arnberger.

Ylipäällikön käskystä järjestettiin ensimmäinen reservinupseerikurssi paikkaamaan rintamilla koettuja menetyksiä. Kurssin päälliköksi nimettiin eversti Karl Emil Berg. Opetusta annettiin topografiassa, sotahistoriassa, taktiikassa, kenttälinnoitusopissa, aseopissa ja sotahallinto-opissa sekä ohjesäännöissä. Koulutettavaksi valittaisiin n. 100 miestä, ja pääsyvaatimukset olivat vähintään 5 luokkaa lyseota, vaikkakin ylioppilailla oli etuoikeus. Kurssin pituus oli 4–5 viikkoa. Ensimmäinen kurssi pidettiin Vilppulan lähellä Kotiniemessä, ja sen päälliköksi nimettiin jääkärikapteeni Aarne Karl Adolf Lang. Vänrikeiksi koulun oppilaat ylennettiin 26. huhtikuuta, jona päivänä koulu sai myös nimekseen sotavänrikkikoulu.

 

 

Alipäällystön koulutuksesta oli jo huolehdittu Vimpelin koulussa 27. joulukuuta 1917 ja Vöyrin koulussa 26. tammikuuta 1918. Koulujen päälliköksi nimitettiin jääkärikapteeni Bertel Petrelius, 18. helmikuuta alkaen jääkärikapteeni Juho Henrik Heiskanen. Koulun oppilaat muodostivat pataljoonan, joka oli jaettu kolmeen komppaniaan, joiden päällikköinä olivat jääkärikapteeni Kaarlo Ilmari Viljanen, jääkäriluutnantti Armas Kalervo Kohonen ja jääkäriluutnantti Albert William Grahn (Rosenholm). Seuraavasta kurssista muodostettiin komppaniat 5–8, ja niiden päälliköt olivat jääkäriluutnantti Viljo Laakso, jääkäriluutnantti Gunnar Gustav Holmqvist ja jääkäriluutnantti Knut Allan Wegelius. Ennen Tampereen valtausta perustettiin vielä 9. komppania, ja sen päälliköksi tuli jääkärivänrikki Eino Ilmari Järvinen.

Soittokuntien koulutuksesta vastasi Korsholman soittokoulu, jonka päällikkönä oli kapellimestari Aatto A. Liljeström ja hänen apunaan kapellimestari L. Linnala. Koulun miesluku oli yli 400 miestä, jotka tulivat eri puolilta Suomea. Koulun oppilaista muodostettiin soittokunnat joukko-osastoille seuraavasti:

• 1. Jääkärirykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan A. Maasalo.
• 2. Jääkärirykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan A. Nyberg.
• 4. Jääkärirykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan J. Erving.
• 6. Jääkärirykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan A. Karvinen.
• Pohjois-Savon rykmentin soittokunta käsittäen 40 soittajaa johtajanaan L. Linnala.
• Etelä-Savon rykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan J. Salonius.
• Vaasan rykmentin soittokunta käsittäen 57 soittajaa johtajanaan J. Skrabb.
• Oulun piiriesikunnan soittokunta käsittäen 21 soittajaa johtajanaan K. Sjövall.
• Krenatöörirykmentin soittokunta käsittäen 35 soittajaa johtajanaan A. Holm.
• Korsholman koulun soittokunta käsittäen 90 soittajaa johtajanaan A. A. Liljeström.
• 1. Karjalan rykmentin soittokunta käsittäen 30 soittajaa johtajanaan H. Ripatti.
• 2. Karjalan rykmentin soittokunta käsittäen 40 soittajaa johtajanaan A. Helin.
• 3. Karjalan rykmentin soittokunta käsittäen 19 soittajaa johtajanaan B. Norrgård.
• Pohjois-Hämeen rykmentin soittokunta käsittäen 30 soittajaa johtajanaan E. Saarijärvi.
• Porin rykmentin soittokunta käsittäen 15 soittajaa johtajanaan Nordlund.
• Karjalan hevosjääkärirykmentin soittokunta käsittäen 19 soittajaa johtajanaan A. Vikman.

• Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. WSOY, 1956.
• Hjalmarson, Harald: Sotamuistoni Suomesta, WSOY: Porvoo 1920.
• Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng ja Soikkeli, Suomen vapaussota 1918 osat V ja VI, Otava Helsinki 1924–1925.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa I, Helsinki Otava 1957.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Suomen vapaussota I–VIII, toim. Kai Donner, Th. Svedlin, Heikki Nurmio, Gummerus Jyväskylä 1930.