Paul Klee

Klee syntyi Münchenbuchseessa lähellä Berniä Sveitsissä. Hänen isänsä oli musiikinopettaja ja äiti sveitsiläinen laulaja. Sveitsin lain mukaan Klee sai automaattisesti Saksan kansalaisuuden isänsä mukaan.^[2]

Lapsena Klee osoitti musikaalista lahjakkuutta, ja hänen vanhempansa toivoivat hänestä viulistia. Aikuistuessaan hän päätti kuitenkin valita ammatikseen kuvataiteen, ja musiikki jäi tärkeän harrastuksen asemaan. Klee aloitti taideopintonsa Münchenin taideakatemiassa vuonna 1898, jolloin hän alkoi pitää päiväkirjaa vuoteen 1918 asti.^[2] Hänestä kehittyi vähitellen taitava ja kekseliäs piirtäjä. Öljyväritekniikka aiheutti hänelle pitkään päänvaivaa. Myös värienkäyttö oli pitkään varovaista.

Klee matkusti opintomatkalle Italiaan vuosina 1901–1902. Palatessaan Berniin hän toimi konserttiviulistina. Vuonna 1905 hän vieraili Pariisissa yhdessä taidemaalari Louis Moillietin ja kirjailija Hans Bloeschin kanssa.^[2]

Klee avioitui vuonna 1906 pianisti Lily Stumpfin (1876–1946) kanssa, ja vuonna 1907 heille syntyi poika Felix (1907–1990). Klee ryhtyi koti-isäksi yrittäen samalla myös sinnikkäästi kehittyä taiteilijana. Vuonna 1910 pidettiin Kleen ensimmäinen yksityisnäyttely Bernissä, ja se kiersi kolmessa muussa Sveitsin kaupungissa. Vuonna 1911 Klee alkoi luetteloida työnsä ja perusti taiteilijoiden yhteistoimintajärjestön Seman. Klee tapasi taiteilijat August Macken, Franz Marcin, Alexei von Jawlenskyn, Gabriele Münterin ja Wassily Kandinskyn.

Tuona talvena hän liittyi Der Blaue Reiter -taiteilijaryhmän julkaisun toimituskuntaan.^[2] Hänen grafiikanvedoksiaan hyväksyttiin Der Blaue Reiterin näyttelyyn vuonna 1912. Samana vuonna hän matkusti Pariisiin ja näki kubistista taidetta sekä Robert Delaunayn abstrakteja värisommitelmia. Seuraavana vuonna hän sai tehtäväkseen kääntää Delunayn esseen ”Valo” saksaksi. Kleen omaksui sen esittämiä ajatuksia taiteeseensa.^[2]

Kleen taiteilijauran käännekohta oli matka Tunisiaan keväällä 1914 August Macken kanssa. Etelän auringossa Klee löysi etsimänsä värimaailman. Hän kirjoitti päiväkirjaansa ”Väri on ottanut minut valtaansa... Tänä onnellisena hetkenä väri ja minä olemme yhtä. Olen taidemaalari.”

Ensimmäinen maailmansota olisi voinut katkaista Kleen lupaavan taiteilijauran, mutta häntä ei kuitenkaan lähetetty rintamalle. Klee siirrettiin tammikuussa 1917 hallinnollisiin tehtäviin Gersthofeniin, jossa hän saattoi maalata vapaa-aikanaan. Hänen taiteensa myi hyvin ja häntä pidettiin jo tuolloin eräänä Saksan parhaimmista taiteilijoista. Klee kotiutettiin vuonna 1918.^[2]

Sodan jälkeen taidekauppias Hans Goltz sai yksinoikeuden myydä Kleen töitä. Kleen teokset myivät hyvin, ja Goltz järjesti vuonna 1920 retrospektiivisen näyttelyn Kleen 362 teoksesta. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin kaksi monografiaa, joissa on myös Paul Kleen päiväkirjamerkintöjä.

Vuonna 1921 Klee aloitti opetustyönsä Bauhaus-taidekoulussa Weimarissa kirjansidontatyöpajan opettajana. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin myös metallityöpajan ja värilasityöpajan opettajaksi. Hän ystävystyi uudestaan Kandinskyn kanssa hänenkin alettua opettamaan Bauhausissa. Vuonna 1923 270 Kleen teosta oli esillä Berliinissä. Kleen ensimmäinen näyttely Yhdysvalloissa oli vuonna 1924, jossa hän piti luennon modernista taiteesta. Luento julkaistiin myöhemmin kirjana.^[2]

Opettajan ja taiteilijan roolien yhdistäminen oli toisinaan ongelmallista, mutta Klee arvosti Bauhausin virikkeellistä ja luovaa ilmapiiriä. Vuonna 1925 Bauhaus muutti Weimarista Dessauhun. Klee julkaisi Pedagogisen luonnoskirjansa. Surrealistit ylistivät hänen ensimmäistä näyttelyään Pariisissa.^[2]

Perhe muutti asumaan vuonna 1925 Walter Gropiuksen suunnittelemaan paritaloon Dessaussa, jonka se jakoi Kandinskyn pariskunnan kanssa. Klee matkusti Egyptiin loppuvuodesta 1928. Kleellä on vuonna 1930 yksityisnäyttely New Yorkin Museum of Modern Artissa. Seuraavana vuonna Klee erosi Bauhausista, koska hänestä oli yhä vaikeampaa yhdistää opettajan työtä taiteilijan työhön. Syksyllä hän jatkoi kuitenkin opettajana Düsseldorfin taideakatemiassa, joka tarjosi hänelle joustavammat työajat kuin Bauhaus.^[2]

Adolf Hitlerin valtaantulo tammikuussa 1933 johti lähes välittömästi Kleen irtisanomiseen Düsseldorfin taideakatemiasta. Natsi-Saksa ei suvainnut modernia eikä kokeilevaa taidetta, vaan luokitteli Kleen tuotannon ”rappiotaiteeksi” ja ”sairaan mielen tuotoksiksi”. Myös Paul Kleen toiminta taiteilijana kiellettiin. Hänen teoksistaan 102 takavarikoitiin Saksan museoista. Klee muutti joulukuussa 1933 Saksasta synnyinmaahansa Sveitsiin. Perhe asettui asumaan Berniin.^[2]

Kleen viimeiset vuodet olivat piinallisia, sillä hän sairasti kivuliasta sidekudossairautta sklerodermaa. Sen eräs oire oli nielemisen vaikeus. Kleen kansainvälinen maine alkoi kuitenkin olla jo suuri, ja muun muassa Pablo Picasso kunnioitti häntä vierailulla vuonna 1937. Samana vuonna Paul Kleen takavarikoituja teoksia oli esillä ”Rappiotaiteen näyttelyssä” Münchenissä.^[2]

Vuonna 1938 Kleen maalauksiin ilmestyi salaperäisiä, synkkiä merkkejä. Seuraavana vuonna hän loi sarjan enkelien kuvia.^[2]

Vuonna 1940 Kleen isä kuoli ja Paul Klee kuoli skleroderman seurauksena.^[2] Hän toivoi viimeisinä vuosinaan saavansa Sveitsin kansalaisuuden. Sveitsin valtio suhtautui kuitenkin epäluuloisesti Saksasta paenneisiin taiteilijoihin, sillä heitä pidettiin epäilyttävän vasemmistolaisina. Niinpä Kleen kansalaisuushakemusta käsiteltiin hitaasti, ja kun viranomaiset olivat vihdoin valmiita myöntämään kansalaisuuden, Klee oli jo kuollut.

 

Kleen taidetta on vaikea luokitella mihinkään tyylisuuntaan kuuluvaksi. Se sisältää aineksia muun muassa kubismista, surrealismista ja naivismista. Teosten aiheet tuntuvat olevan peräisin vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa suunnistetaan salaperäisten symbolien avulla. Joskus hänen aiheensa ovat täysin abstrakteja, mutta useimmiten hän liikkuu jossain abstraktin ja esittävän taiteen välimaastossa. Klee tarjoaa säästeliäästi kiinnekohtia todellisuuteen ja jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan.

Kooltaan teokset ovat usein varsin pieniä, ja niiden luomiseen on käytetty vaihtelevasti öljyvärejä, vesivärejä ja mustetta. Klee oli myös erinomainen piirtäjä, joka saattoi muutamalla viivalla luoda nokkelia ja humoristisia kuvia.

Lasten piirustukset olivat merkittävä innoituksen lähde Kleelle. Hän sanoi kadehtivansa lasten kykyä tulkita ennakkoluulottomasti ympärillään näkyviä asioita. Myös musiikki innosti häntä. Voi sanoa, että monet Kleen teokset ovat väreiksi muutettua musiikkia.

Kleellä oli myös kirjallisia kykyjä. Hän kirjoitti taideteoreettisia tutkielmia ja antoi teoksilleen runollisia nimiä, kuten Pohjoisen metsän jumala ja Muinainen ääni. Teosten nimillä on keskeinen osuus Kleen taiteessa, sillä ne vihjaavat katsojalle niiden tarkoituksesta. Tosin Klee myös väitti, että hänen ajatuksiaan ei voi ymmärtää tässä maailmassa, vaan ainoastaan näkymättömässä, tuonpuoleisessa ulottuvuudessa. Bauhausin opiskelijat nimittivät häntä ”Bauhausin Buddhaksi”.

Kleen myöhäisessä 1930-luvun tuotannossa on nähtävissä aikaisempaa synkempiä sävyjä. Saksan poliittinen tilanne ja taiteilijan sairaus vaikuttivat aihevalintoihin ja tyyliin. Erityinen tunnusmerkki tuon ajan teoksille on paksujen mustien ääriviivojen runsaus.

 

Paul Klee alkoi kirjata jokaisen työnsä järjestelmälliseen luetteloon vuodesta 1911 alkaen, palaten kolmi- tai nelivuotiaana tekemiinsä piirustuksiin. Kuolemaansa saakka hän luetteloi lähes kaikki tekemänsä työt, numeroiden ne ja yhdistäen ne tekovuoteen. Bernissä valmistettu cataloque raisonné, Paul Kleen tuotannon kattava luettelo sisältää yhdeksän osaa ja siinä on yhteensä 9 800 piirustusta, grafiikan vedosta, maalausta ja kuvitusta.^[3]

Kleen tuotantoon voi tutustua muun muassa Bernissä vuonna 2005 avatussa Paul Klee -keskuksessa (Zentrum Paul Klee). Rakennus on arkkitehti Renzo Pianon suunnittelema ja museon kokoelmaan kuuluu noin 4 000 Kleen teosta.

•  
  Huoneeni, 1896.
•  
  Neito puussa, 1903.
•  
  Tervehdys, 1903.
•  
  Nainen ja eläin, 1904.
•  
  Omakuva, 1911.

•  
  Intohimon puutarha, 1913.
•  
  Matkustavia lintuja, 1917.
•  
  Kukkamyytti, 1918.

•  
  Angelus Novus (Uusi enkeli), 1920.
•  
  Crystal Gradation, 1921.
•  
  Trumpetin ääniä, 1921.
•  
  Hymyn alku, 1921.
•  
  Sisäisen valon pyhyys, 1921.
•  
  Nuoren naisen seikkailu, 1922.
•  
  Noita ja kampa, 1922.
•  
  Punainen ilmapallo, 1922.
•  
  Viserryskone, 1922.
•  
  Nimetön käsinukke (omakuva), 1922.
•  
  Kevyempi puoli, 1923.
•  
  Kalamagiaa, 1925.
•  
  Kultakala, 1925.
•  
  Linna ja aurinko, 1929.
•  
  Ilta, 1929.
•  
  Hedelmiä punaisella, 1930.
•  
  Ad Parnassum, 1932.
•  
  Tulevaisuuden ihminen, 1933.

•  
  Eräs, joka ymmärtää, 1934.
•  
  Mietiskelyä, 1938.
•  
  Insula dulcamara, 1938.
•  
  Sankarillisia ruusuja, 1938.
•  
  Vihanpurkaus, 1939.
•  
  Nainen talonpoikaispuvussa, 1940.
•  
  Kuolema ja tuli, 1940.

• Über die moderne Kunst 1945 (suomennettu Modernista taiteesta 1987)
• Pedagoginen luonnoskirja; Modernista taiteesta. ((Pädagogisches Skizzenbuch, 1925; Über die moderne Kunst, 1945.) Suomennos: Bjarne Lindroos ja Kimmo Pasanen) Helsinki: Kuvataideakatemia: Taide, 1997. ISBN 951-608-027-8
• Paul Kleen ajatuksia modernista taiteesta. Taide 1/1961.
• Veren kello. (Toimittanut ja suomentanut Markku Into) Siuro: Palladium kirjat, 2009. ISBN 978-952-9893-50-8

• Partsch, Susanna: Paul Klee. Taschen, 2003. ISBN 3-8228-5981-8 (englanniksi)

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paul Kleen maalauksia.

• Paul Klee-keskus. (saksaksi, englanniksi, ranskaksi)