Rappiotaide

»Jokainen, joka näkee ja maalaa taivaan vihreänä ja niityt sinisinä, pitäisi steriloida»
(Adolf Hitler Dorothy Thompsonin mukaan, New York Post, 3. tammikuuta 1944^[1])

”Rappiotaide” oli osa kansallissosialistien kulttuuripolitiikkaa. Tuomittuja olivat kaikki modernismin synnyttämät suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Esimerkiksi vuosisadan alun saksalaisen maalaustaiteen mestarit, kuten Oskar Schlemmer, Ernst Barlach, Charles Crodel, Otto Dix, Erich Heckel, Oskar Kokoschka, Franz Marc, Emil Nolde ja Karl Schmidt-Rottluff tuomittiin ”epäsaksalaisina”. Lisäksi tuomittiin joko Saksassa tai ulkomailla asuvia taiteilijoita, jotka eivät olleet Saksan kansalaisia, kuten Wassily Kandinsky, Marc Chagall tai Piet Mondrian.

Myös maailmankuulun Bauhaus-taidekoulun toiminta tehtiin mahdottomaksi ja modernin musiikin suuntaukset jazzista atonaalisuuteen kiellettiin. Kaikkien alojen taidekriitikoiden täytyi kuulua Valtakunnan kulttuurikamariin ja vuodesta 1936 heidän täytyi hankkia pätevöitymistodistus propagandaministeriöstä.

”Rappiotaiteen” kampanjan kuluessa takavarikoitiin yli 20 000 taideteosta yli 200 oman aikansa taiteilijalta.

 

»Kärsivällisyytemme kaikkien niiden kanssa, jotka eivät ole pystyneet käymään yksiin kanssamme on lopussa. …tarvitsisin useita tavarajunia puhdistaaksemme galleriamme tästä roskasta. …Tämä tulee tapahtumaan pian.»

Adolf Ziegler,1937

Valtakunnan kulttuurikamarin johtaja

Kansallissosialistinen saksalaisen taiteen liitto perustettiin 1927. Organisaation tarkoituksena oli pysäyttää ”taiteen korruptio” ja tiedottaa kansalle rodun ja taiteen yhteyksistä. Vuoteen 1933 mennessä sanoja ”juutalainen”, ”rappiollinen” ja ”bolševikki” käytettiin kuvaamaan lähes kaikkea nykytaidetta.

Vuonna 1937 viranomaiset järjestivät ensimmäisen ”puhdistuksen” Saksan taidemuseoissa. Tuhansista takavarikoiduista teoksista valittiin 650 erityiseen ”Rappiotaiteen näyttelyyn”, joka avattiin Münchenissä ja joka kiersi yhdessätoista kaupungissa Saksassa ja Itävallassa. Näyttelyissä teokset oli ripustettu heikosti ja niitä ympäröivät seinille kirjoitetut lauseet ja leimat, joissa taiteilijoita ja heidän teoksiaan herjattiin. Näyttelyissä kävi yhteensä yli kolme miljoonaa kävijää.

Nykytaiteen teosten keräämistä jatkettiin. Kesän 1937 loppuun mennessä Saksan museoista ja yksityiskokoelmista oli takavarikoitu 16 000 teosta. Joseph Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa: ”Toivomme että saisimme tästä roskasta edes vähän rahaa.” Teoksista suurin osa myytiin ulkomaiden museoihin ja keräilijöille. Fischer Galleria Sveitsissä saattoi huutokaupata yhtenä päivänä yli sata Picasson, Braquen, Chagallin, Gauguinin ja Van Goghin teosta ja teoksia Rappiotaiteen näyttelystä. Natsit tuhosivat sen, mikä ei mennyt kaupaksi. Maaliskuun 20. päivänä 1939 he polttivat 5 000 teosta Berliinin paloaseman pihalla.

 

Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa. Max Beckmann pakeni Amsterdamiin näyttelyn avajaispäivänä. Max Ernst emigroitui Yhdysvaltoihin Peggy Guggenheimin auttamana. Ernst Ludwig Kirchner tappoi itsensä Sveitsissä 1938. Paul Klee asui vuosia pakolaisena Sveitsissä, mutta ei saanut maan kansalaisuutta, koska oli leimattu ”rappiotaiteilijaksi”.

Natsiviranomaiset, jotka tarkkailivat kulttuuria ja taiteita, estivät taiteilijoita, kuten Emil Noldea hankkimasta maalausmateriaaleja. Ne, jotka jäivät Saksaan, joutuivat virkakieltoon ja Gestapon yllätystarkastusten kohteiksi taatakseen sen, että eivät rikkoneet kieltoa taiteen tekemisestä. Ne juutalaista alkuperää olevat, jotka eivät paenneet Saksasta ajoissa, lähetettiin keskitysleireille.

Modernisteja ja heidän puoltajiaan kohtaan suunnattu hyökkäys koski kaikkia kulttuurin aloja, kuten kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, arkkitehtuuria ja musiikkia. Moderni musiikki, kuten swing ja ”neekerijatsi”, tuomittiin selkärangattomiksi.

Vuoden 1933 rotulakien tultua voimaan Reichsmusikkammer (Valtakunnan musiikkikamari) vaati kaikkien Saksan muusikkojen rekisteröimistä. Satoja lahjakkaita säveltäjiä estettiin tekemästään työtään ja heidän uransa päättyivät nopeasti, joko henkilön rodun tai Kolmatta valtakuntaa loukkaavan musiikkityylin takia. Vuonna 1938 esimerkkejä rappiomusiikista esitettiin yleisölle Rappiomusiikin näyttelyssä. Arnold Mendelssohnin (1855–1933), Gustav Mahlerin (1860–1911) ja Arnold Schönbergin (1874–1951) kuuluisia teoksia käytettiin esimerkkeinä musiikista, jota ei hyväksytty. Sukupolvi innovatiivisia ja lupaavia muusikkoja poistettiin musiikin historiasta.^[2]

Vuonna 1940 Reichsmusikkammerin rekisteri oli valmis. Siihen liittyi muusikkojen rotu ja uskonto. Ne juutalaiset, joita ei oltu tunnistettu siihen mennessä, olivat nyt uhanalaisia. Tähän luetteloon perustuen oli helppo löytää ja pidättää juutalaisia. Muun muassa seuraavia säveltäjiä natsihallinto piti ”rappiollisina”: Berthold Goldschmidt (1903–1996), Otto Klemperer (1885–1973), Ernst Krenek (1900–1991), Erich Wolfgang Korngold (1897–1957), Arnold Schönberg, Bruno Walter (1876–1962) ja Anton Webern (1883–1945).^[2]

Kolmannen valtakunnan aikana jopa kaikkein omistautuneimmat natsit olivat monessa tapauksessa keskenään eri mieltä siitä, mikä oli katsottava “rappiotaiteeksi”. Sen lisäksi, että oli käytännössä vaikea puhdistaa “ei-toivotut” Saksan musiikkimaailmasta, jouduttiin useita ristiriitoihin käytännön törmätessä yhteen rotuteorioiden kanssa. Natsien politiikan luojia vaivasi esimerkiksi Saksan juutalaisen säveltäjän Felix Mendelssohnin (1809–1847) Kesäyön unelma, teos jota ihailtiin paljon ja jonka esittämistä jatkoi muun muassa Wilhelm Furtwängler. Sensoreita ja päättäjiä vaivasi myös Mozartin yhteistyö juutalaisen libretistin kanssa. Myös Schumann ja Schubert sovittivat juutalaisen Heinrich Heinen runoja musiikkiinsa. Jopa Händelin taipumusta sovittaa Vanhan Testamentin tekstejä musiikkiinsa pidettiin ongelmallisena.^[3]

Leimaaminen ja tuomitseminen aiheuttivat korvaamattomia kärsimyksiä ja vaurioita niin yksityisille taiteilijoille kuin maan kulttuurielämän kehityksellekin. Natsi-Saksasta pakeni arviolta tuhansia eri alojen taiteilijoita taiteensa, rotunsa, poliittisen vakaumuksensa tai jonkun muun syyn takia. Aivovuoto kohdistui pääasiassa Sveitsiin, Neuvostoliittoon, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Bauhaus-koulusta siirtyi runsaasti opettajia ja opiskelijoita muualle.

Berliinin kaupungintalon lähellä olevan metrolinjan kaivausten yhteydessä löydettiin vuonna 2010 kymmenen ehjää pronssi- ja terrakottaveistosta. Seitsemänkymmenen vuoden ajan maan alla olleet teokset olivat aikoinaan olleet natsien mielestä ”rappiotaidetta”, mutta nykyisin niitä pidetään modernismin klassikoina. Berliinin pormestari Klaus Wowereit totesi löydettyjen teosten ”todistavan natsien mielenvikaisuudesta”.^[4]

Löydettyjen teosten joukossa on Majdanekissa murhatun Otto Freundlichin (1878–1943) abstrakti pää, Marg Mollin (1884–1977) ekspressionistinen tanssija, Otto Baumin tytön pienoisveistos ja osa raskaana olevan naisen veistosta Emy Röderilta (1890–1971). Ne olivat kaikki keskeisesti mukana natsien propagandanäyttelyissä.^[5]

Useimmat löydetyistä teoksista kuvaavat naishahmoja. ”Rappiotaiteen” leima annettiin mille tahansa taiteelle, jonka tulkittiin olevan ristiriidassa natsi-ideologian, kuten nationalismin, fyysisen ja mentaalisen vahvuuden tai arjalaisen herruuden kanssa.^[4]

•  
  Ernst Barlach, Nukkuvat kulkurit, 1912.
•  
  Wilhelm Lehmbruck, Niiaava, 1915.
•  
  Ernst Ludwig Kirchner, Taiteilijaseura, 1926-1927.
•  
  Paul Klee, Mietiskelyä, 1938.
•  
  Paul Klee, Vihanpurkaus, 1939.

• Jonathan Petropoulos, The Faustian Bargain, The Art World in Nazi Germany, Penquin, 2000.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rappiotaide.

• Entartete Kunst (saksaksi)
• Degenerate Art (englanniksi)
• The Suppression of Art in Nazi Germany (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Freie Universität Introduces New Online Database of Current Locations of "Degenerate Art" (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)
• Uncovered: art that the Nazis derided as 'degenerate', The Guardian (englanniksi)
• Troost, House of German Art and the Entartete Kunst exhibition(englanniksi)
• Saviniemi, Kari: Entartete Kunst ja uusi ihminen. Kritiikin uutiset 6.1.2019.