Päiväntasaajan Guinea

Päiväntasaajan Guinealle kuuluviin alueisiin kuuluvat mantereella sijaitseva Río Munin alue sekä viisi saarta Guineanlahdelta.^[9] Päiväntasaajan Guinean rajanaapureita mantereella ovat Kamerun pohjoisessa sekä Gabon idässä ja etelässä. Merellä Biokon ja Annobónin saarten välissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen saarivaltio. Päiväntasaajan Guineaan kuuluvista viidestä saaresta suurin on Bioko, joka sijaitsee selvästi pohjoisempana kuin Päiväntasaajan Guinean muut alueet, noin 40 kilometrin päässä Kamerunin rajasta. Annobón sijaitsee noin 595 kilometriä Biokosta lounaaseen ja loput kolme saarta, Corisco, Elobey Grande ja Elobey Chico, sijaitsevat Corisconlahdella.

Mantereella oleva 26 003 neliökilometrin kokoinen Río Muni on valtion harvimpaan asuttu alue, sillä rannikko on mangrovesuota ja sisämaa tiheää sademetsää.^[9] Rannikon tasankojen jälkeen maisema kohoaa hiljalleen ylöspäin, kunnes Gabonin raja tulee vastaan. Rio Benito -joki, joka jakaa Río Munin kahtia, lähtee Päiväntasaajan Guinean itärajalta, ja laskee lopulta Guineanlahteen. Lämpötilat ja kosteus ovat Río Munissa pääosin pienempiä kuin Biokossa tai Annobónissa, mutta kasvavat rannikkoa lähestyttäessä.^[9]

 

Bioko, jota kutsuttiin ennen 1970-lukua Fernando Poksi, on 2 017 neliökilometrin alueellaan Guineanlahden suurin saari. Se on muodoltaan saappaan näköinen, ja siellä on kaksi suurta vulkaanista muodostumaa. Niiden väliin jää laakso, joka jakaa saaren kahtia sen kapeimmasta kohtaa.^[10] Rantaviivaa on 195 kilometriä, ja etelässä ranta on kivikkoista, mutta pohjoisempaan mentäessä ranta muuttuu tasaisemmaksi, ja kylien väleissä on myös muutama maisemallinen hiekkaranta. Saarilla on jo pitkään viljelty kaakaota, ylemmillä rinteillä viljellään nykyään kahvia. Vulkaaniset rinteet kohoavat saaren keskiosissa muodostaen maan suurimman vuoren Pico Basilen (3 011 m).^[9] Saaren eteläosassa sijaitsevat 250 metriä korkeat Iladyin vesiputoukset.^[11][12]

Annobón löydettiin uudenvuodenpäivänä vuosien 1472–1475 välisenä aikana.^[13] Se on pieni vulkaaninen saari, jonka pinta-ala on 17 neliökilometriä. Ranta on erittäin jyrkkää lukuun ottamatta pohjoisosaa, jossa päätulivuori muodostaa pienen järven.^[14] Saarella asuu noin 5 000 asukasta.^[15]

Päiväntasaajan Guinean ilmasto on tyypillinen päiväntasaajan seudulle: kuumaa, kosteaa, suuret sademäärät ja runsas pilvisyys ympäri vuoden.^[16] Rio Munin alueella vuoden keskilämpötilat ovat 26 asteen paikkeilla, suhteellinen kosteus 80–95 prosenttia ja sademäärät kaikkialla yli 3 000 millimetriä vuodessa, paikoin yli 4 500 millimetriä. Biokon saarella sademäärä vaihtelee vuoristoisuuden mukaan. Eniten sataa Gran Calderan rinteillä saaren eteläosassa, mihin ulottuu lounaismonsuuni. Urekassa on mitattu 11 430 millimetrin sademäärä vuodessa, joten se kuuluu maailman sateisimpiin paikkoihin.^[17]

Nykyisen Päiväntasaajan Guinean manneralueen varhaisimpia asukkaita olivat pygmit. Bantuheimot alkoivat vaeltaa alueelle 1100- ja 1200-luvuilla. Bubit asettuivat Biokon saarelle 1200-luvulla.^[18]

Fernão do Pón johtama portugalilainen retkikunta löysi vuonna 1472 Guineanlahden saaren, jonka portugalilaiset nimesivät eurooppalaisen löytäjänsä mukaan Fernando Pó -saareksi (vuodesta 1979 alkaen Bioko). Portugali hallitsi Fernando Póota ja sen lähisaaria vuodesta 1592 lähtien. Hollanti pyrki saamaan saaret haltuunsa vuosina 1642–1648. Vuosina 1777–1778 tehtyjen sopimusten perusteella Portugali luovutti saaret ja Río Munin alueen Espanjalle. Saarille lähetetty espanjalaisretkikunta kärsi tappion taistelussa bubi-kansaa vastaan. Britannia vaati saaria itselleen vuonna 1782. Vuonna 1827 englantilaiset perustivat Fernando Póolle Port Clarencen kaupungin (vuosina 1843–1973 Santa Isabel, nykyään Malabo), mutta vetäytyivät saarilta vuonna 1833. Espanjalaiset valtasivat vuonna 1843 Fernando Póon uudelleen ja vuonna 1856 Río Munin, joita alettiin kutsua Espanjan Guineaksi. Alueen rajat määriteltiin kolonialististen maiden tekemässä Pariisin sopimuksessa vuonna 1900. Alkuperäisväestö joutui pakkotöihin kaakaoviljelmille. Espanjalaiset tukahduttivat vuosien 1898 ja 1906 bubikapinat verisesti. Fernando Póolle tuotiin orjatyövoimaa Río Munista ja Nigeriasta. Alkuperäinen kansa oli vailla kaikkia laillisia oikeuksia.^[19]

 

Ensimmäinen kansallismielinen järjestö Crusada perustettiin vuonna 1947. Kansallinen vapautusliike järjestyi vuonna 1959 MONALIGE- ja IPGE-puolueiksi. Vuonna 1960 Espanja julisti alueen ”merentakaiseksi provinssikseen”. Vuonna 1964 se sai sisäisen itsehallinnon. Vuodesta 1965 lähtien Espanjan Guinean itsenäisyyttä käsiteltiin YK:ssa ja Afrikan yhtenäisyysjärjestössä. Heinäkuussa 1968 Espanjan hallitus ja paikalliset puolueet laativat perustuslain, joka hyväksyttiin elokuussa järjestetyssä kansanäänestyksessä. Syyskuussa pidetyt presidentinvaalit voitti MONALIGE:n ehdokas Francisco Macías Nguema, joka muodosti eri puolueiden edustajista koostuneen maan ensimmäisen hallituksen. Päiväntasaajan Guinea julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi 12. lokakuuta 1968. Espanja veti joukkonsa pois maasta maaliskuussa 1969.^[19]

 

Heinäkuussa 1970 Nguema lakkautti maan kaikki poliittiset puolueet ja kansalaisjärjestöt. Samalla perustettiin Työtätekevien kansallinen yhtenäisyyspuolue PUNT, jonka jäseniksi määrättiin maan koko aikuisväestö. Presidentin toimivaltaa rajoittavat perustuslain kohdat mitätöitiin toukokuussa 1971. Taloutta pyrittiin kehittämään paikallista yrittäjyyttä kannustamalla ja ulkomaista pääomaa houkuttelemalla. Samalla lisättiin valtion harjoittamaa talouden sääntelyä. Vuonna 1972 järjestetyssä PUNT:in toisessa edustajakokouksessa Nguema julistettiin elinikäiseksi presidentiksi. Maahan pystytettiin diktatuuri. Järjestelmän vastustajat ja suurin osa espanjalaisista pakeni ulkomaille. Espanjalaisten poismuutto ja Nigerian kielto lähettää maatyöläisiä lamauttivat maan talouden. Ulkomailla perustettu demokratialiike yritti tunkeutua maahan Gabonista heinäkuussa 1976.^[19]

Francisco Macías Nguema syrjäytettiin 3. elokuuta 1979 tapahtuneessa vallankaappauksessa. Poliittiset puolueet ja ammattiliitot lakkautettiin ja vallan otti Teodoro Obiang Nguema Mbasogon johtama sotilasneuvosto. Huomattava osa aikaisemmin kansallistetusta omaisuudesta palautettiin entisille omistajilleen. Taloudessa pyrittiin yhteistyöhön Espanjan ja Ranskan kanssa. Elokuussa 1982 järjestetyssä kansanäänestyksessä hyväksytyn perustuslain mukaan Nguema Mbasogosta tuli maan presidentti. Sotilasneuvosto lakkautettiin saman vuoden lokakuussa.^[19] Nguema Mbasogo on jatkanut itsevaltiutta. Hän oli vuosien 1996 ja 2002 presidentinvaalien ainoa ehdokas.^[9] Myös vuoden 2009 presidentinvaali päättyi hänen voittoonsa; vastaehdokas Placido Mico sai 3,6 prosenttia äänistä.^[2] Vuoden 2016 vaaleissa vastaehdokas Avelino Mocache Benga sai 1.5 prosenttia äänistä.^[20] Presidentin poika Teodorin on ollut syytteessä valtion varojen väärinkäytöstä, ja joutui palauttamaan yli 30 miljoonan Yhdysvaltojen dollarin edestä omaisuutta.^[21]

Vuonna 2012 nimitettiin presidentin poika Teodorin Obiang maan varapresidentiksi. Presidentin poika on tunnettu äärimmäisen ylellisestä elämäntavastaan. Vuonna 2020 ranskalainen tuomioistuin tuomitsi hänet maksamaan 30 miljoonaa euroa sakkoja Päiväntasaajan Guinean julkisten varojen käytöstä omaan ylelliseen elämäänsä, johon on kuulunut kalliit kiinteistöt Euroopassa, ylelliset autot, taide, jalokivet, kellot ja design-vaatteet. Maan presidentti Teodoro Obiang Nguema on ollut vallassa vuodesta 1979 lähtien ja hänestä on tullut Afrikan pisimpään vallassa ollut nykyinen valtionpäämies.^[22] Maailman pisimmän vallassaoloajan hallitsijana (lukuun ottamatta monarkkeja) Obiang saavutti vuonna 2022, kun 80-vuotias itsevaltias valittiin presidentiksi.^[23]

 

Vuoden 1968 itsenäistymisen jälkeen Päiväntasaajan Guinealla on ollut kaksi päämiestä: ensimmäiset 11 vuotta maata hallitsi Francisco Macías Nguema, jonka kaoottisella valtakaudella noin 50 000 guinealaista menetti henkensä ja 150 000 lähti maanpakoon.^[24] Nykyinen elinikäinen presidentti Teodoro Obiang Nguema Mbasogo järjesti sotilasvallankaappauksen vuonna 1979. Hän uudistutti perustuslain vuonna 1982, ja se hyväksyttiin kansanäänestyksessä 95,38 prosentin enemmistöllä.

Presidentti nimittää pääministerin ja apulaispääministerin. Maassa on kaksikamarinen parlamentti, jonka alahuone valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Senaatin 70 jäsenestä presidentti nimittää 15, loput 55 valitaan vaaleilla. Vuonna 2013 valitussa parlamentissa pääpuolue PDGE:llä (Päiväntasaajan Guinean demokraattinen puolue) on 99 paikkaa alahuoneessa ja 54 paikkaa senaatissa, opposition CPDS:llä (Convergence Party for Social Democracy) yksi paikka kummassakin. Parlamentilla on erittäin vähän valtaa.^[2]

Päiväntasaajan Guinea hyväksyttiin vuonna 2014 Portugalinkielisten maiden yhteisöön, vaikka maassa ei käytännössä juuri portugalia puhuta.^[25]

 

Päiväntasaajan Guinea jakautuu hallinnollisesti nykyään kahdeksaan hallintoalueeseen eli provinssiin, jotka puolestaan jakautuvat kuntiin. Kahdeksas ja uusin provinssi, Djiblohon provinssi, muodostettiin vuonna 2017 Ciudad de la Pazin (entinen Oyala) ja Mberen kaupungeista.^[26][27]

Ennen itsenäistymistä Päiväntasaajan Guinean tärkeimmät tuotteet olivat kaakao, kahvi ja puutavara.^[1]

Vuonna 1996 löytyneet suuret öljyvarat muuttivat maan varallisuutta, vaikka suuri osa voitoista ohjautuu yhdysvaltalaisille öljy-yhtiöille. Alueelta on löytynyt myös maakaasua, ja amerikkalaiset ovat nimittäneet Päiväntasaajan Guineaa jopa uudeksi Kuwaitiksi.^[30][31] Usein vertaillaan Päiväntasaajan Guinean bruttokansantuotetta asukasta kohti; luvuissa on suuria epävarmuuksia, koska arviot maan väkiluvusta ovat olleet hyvin epävarmoja. Joka tapauksessa maan tulot ovat moninkertaiset naapurimaihin verrattuna, mutta samaan aikaan ainakin puolet väestöstä elää köyhyydessä.^[32]

Päiväntasaajan Guinean taloudellisesti merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy ja puu. Maalla on hyödyntämättömiä luonnonvaroja, kuten titaania, rautamalmia, mangaania, uraania, kultaa, öljyä ja maakaasua. Valtion talous on valtavassa kasvussa luonnonvarojen ansiosta.^[9] Merkittävimmät vientituotteet ovat CIA:n mukaan vuonna 2010 öljy, metanoli, puutavara ja kaakao.^[2]

Öljyvarojen ansiosta Päiväntasaajan Guinean bruttokansantuote asukasta kohden on Afrikan korkeimpia, mutta varallisuus on jakaantunut äärimmäisen epätasaisesti. Varallisuus keskittyy presidentille sekä presidentin perheelle ja lähipiirille. Koulutukseen tai terveydenhuollon kehittämiseen varoja ei ole käytetty.^[33]

Päiväntasaajan Guinean taloutta määrittelee huono hallinto, korruptio, nepotismi ja sitä on kuvattu suoranaiseksi kleptokratiaksi. Amerikkalaiset öljy-yhtiöt, mm. ExxonMobil ovat maksaneet oikeuksistaan toimia maassa ja rahojen on todettu menevän suoraan maata yli 40 vuotta johtaneelle diktatoriselle presidentille Teodoro Obiang Nguema Mbasogolle ja hänen lähipiirilleen. Kouluja ja sairaaloita ei ole öljyvaroilla rakennettu, kansasta lähes puolet elää edelleen öljybuumin keskellä köyhyysrajan alapuolella. Presidentin poika ja tämän seuraajakseen nimeämä varapresidentti Teodoro Nguema Obiang, joka tunnetaan paremmin nimellä Teodorin Obiang, on joutunut eri puolilla maailmaa korruptioon ja rahanpesuun liittyvien selvittelyiden ja syytteiden kohteeksi. Hän on ranskalaisen tuomioistuimen mukaan sijoittanut maansa julkisia varoja kymmeniä miljoonia dollareita kartanoon, urheiluautoihin (mm. erityisen kallis ja ainutlaatuinen Lamborghini Veneno) ja jalokiviin.^[34]

Päiväntasaajan Guineassa on seitsemän lentokenttää, joista kuuden kiitotiet on päällystetty. Maanteitä on 2 880 kilometriä.^[2] Euroopasta lennetään Malaboon Pariisin, Madridin, Amsterdamin tai Zürichin kautta. Maayhteys on periaatteessa sekä Gabonin että Kamerunin kautta, mutta ulkomaalaisten matkustajien tulee olla tarkkoina viisumien, lähtöleimojen ja muuttuvien sääntöjen kanssa.^[35]

 

Heinäkuussa 2014 CIA arvioi maassa olevan 722 000 asukasta, ja väestönkasvun 2,5 prosentin luokkaa.^[2] YK:n uutistoimisto IRIN on esittänyt epäilyjä, että hallitus on peukaloinut väestötilastoja mieluisan vaalituloksen varmistamiseksi.^[32]

Useimmat Päiväntasaajan Guinean asukkaat kuuluvat bantuheimoihin. Suurimmat yksittäiset kielet ovat fang (Vuonna 2013 maassa oli 589 000 fangin puhujaa), bube (51 000 vuonna 2011) ja seki (11 000 vuonna 2001).^[36] Pygmiheimot ovat integroituneet hallitseviin bantuheimoihin.^[14]

Päiväntasaajan Guineassa on kolme virallista kieltä. Maan perinteinen ja tärkein virallinen kieli on espanja, mutta sen lisäksi ranskasta tuli maan virallinen kieli vuonna 1997 ja portugalista vuonna 2011. Kuitenkaan maan väestön enemmistö ei juurikaan osaa ranskaa tai portugalia, sillä niitä ei opeteta kouluissa.^[37]

Ihmisoikeuksia on Päiväntasaajan Guineassa rikottu systemaattisesti ja jatkuvasti. Mielipiteenvapaus on olematonta, diktatorisen hallinnon vastustajia ja kriitikkoja on surmattu, vangittu ja kidutettu. Maassa vallitsee pelon ilmapiiri ja presidentti on hallinnut alistamisen ja pelon voimalla toteaa Amnesty International vuosiraportissaan 2019.^[38] Maata kutsutaan "Afrikan Pohjois-Koreaksi".^[23]

Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Päiväntasaajan Guinea ei ole vapaa maa. Maassa järjestetään säännöllisesti vaaleja, mutta äänestäminen ei ole vapaata eikä oikeudenmukaista. Nykyinen presidentti, joka otti vallan sotilasvallankaappauksessa, jossa hänen setänsä syrjäytettiin, on johtanut erittäin sortavaa autoritaarista hallintoa vuodesta 1979 lähtien. Öljyvarallisuus ja poliittinen valta on keskittynyt presidentin perheen käsiin. Hallitus estää usein maan muutamia oppositiopoliitikkoja, kohdistaa ankaria toimia kansalaisyhteiskuntaryhmiin ja sensuroi toimittajia. Oikeuslaitos on presidentin valvonnassa, ja turvallisuusjoukot harjoittavat kidutusta ja muuta väkivaltaa rankaisematta.^[39]

 

Päiväntasaajan Guinean tärkeimmät kulttuurilliset ja etniset ryhmät ovat Biokon saaren bubit ja mantereen fangit. Ne yhdistyivät samaan valtioon Espanjan siirtomaavallan alla, ja ihmisten ensisijainen kulttuurillinen identiteetti on edelleen etnisen ryhmän eikä valtionrajojen mukainen. Fangeja asuu myös Gabonissa ja Kamerunin puolella.^[18]

Ruokavalion perustana ovat maniokki, banaanit, riisi ja jamssi. Sitä täydennetään metsästämällä ja kalastamalla. Palmuviini ja sokeriruo’osta valmistettu alkoholijuoma malamba ovat suosittuja. Juhlatilaisuuksissa syödään kanaa ja ankkaa.^[18]

Vähintään 15-vuotiaista Päiväntasaajan Guinean asukkaista lukutaitoisia oli YK:n kehitysohjelma UNEPin mukaan 95,3 prosenttia vuonna 2015.^[40] Maan ainoa oma yliopisto on Päiväntasaajan Guinean kansallinen yliopisto (Universidad Nacional de Guinea Ecuatorial, UNGE), on perustettu vuonna 1995, ja toimii kahdella paikkakunnalla: Malabossa ja Batassa.^[41][42][43] Lisäksi maassa toimii Espanjan kansallinen etäopiskelu-yliopisto ja Keski-Afrikan amerikkalainen yliopisto.^[44] Varakkaat vanhemmat lähettävät jälkikasvunsa Espanjaan tai Ranskaan opiskelemaan.^[18]

Maan televisioyhtiö ja toinen kahdesta radioyhtiöstä ovat valtion omistuksessa, ainoan yksityisen radioyhtiön omistaa presidentin poika. Satelliittitelevisiota ja ulkomaisia radiolähetyksiä seurataan laajasti. Vuonna 2011 internetin käyttäjiä oli 42 000.^[45]

Maan pitkäaikainen siirtomaa-aika synnytti maahan espanjankielisen kirjallisuusperinteen, joka on poikkeuksellisesti säilynyt nykypäivään saakka.

Päiväntasaajan Guinean kuvataiteessa on vahvat perinteet kuvanveistossa ja naamioiden tekemisessä. Monet naamiot esittävät eri eläimiä.^[18]

Päiväntasaajan Guinea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 alkaen 2–7 urheilijan joukkueella. Mitaleita se ei ole saanut.^[46]

Päiväntasaajan Guinean jalkapallomaajoukkue ei ole liiemmin menestynyt arvokisoissa, mutta maa isännöi yhdessä naapurimaa Gabonin kanssa vuoden 2012 Jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailut, ja se on valittu myös vuoden 2014 isäntämaaksi, kun Marokko joutuu perumaan kisat ebolan takia.^[21] Fifan rankingissa maajoukkue oli heinäkuussa 2018 sijalla 143.^[47]

• Kiljunen, Kimmo: Maailman maat: liput ja historia. Helsinki: Into, 2013. ISBN 978-952-264-157-1

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Päiväntasaajan Guinea Wikimedia Commonsissa

• Kamerunin ja Päiväntasaajan Guinean Pygmien Kulttuuri, musiikki ja kuvat
• Pietilä, Annemarie: ”El español en Guinea Ecuatorial”. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2006.