Keihäs
ase
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Keihäs on yksi ihmiskunnan varhaisimmista aseista. Keihästä on käytetty nisäkkäiden metsästykseen jo 250 000–100 000 vuotta eaa. lähtien.[1] Vuosituhansien ajan se palveli jalkaväkiarmeijoiden perusaseena ja metsästysvälineenä lähes kaikissa kulttuureissa. Sen perusmuoto on 1–5-metrinen, yleensä sitkeästä puusta veistetty varsi, jonka kärki on joko teroitettu suoraan tai varustettu kivi-, luu- tai metalliterällä. Alkeellisimmillaan puisen keihään pää on teroitettu kärjeksi ja kenties karkaistu hiillyttämällä. Hienostuneimmillaan se on saanut monia erikoisia muotoja ja teriä eri tarkoituksia varten.
Keihään perustyypit
muokkaa- Metsästyskeihäs. Monenlaisia keihäitä käytettiin metsästyksessä riippuen riistasta. Suurpetoja ja esimerkiksi ärsyyntyneinä hengenvaarallisia villisikoja metsästettäessä suosittiin keskimittaista (noin kaksimetristä) raskasta keihästä, jossa oli usein vielä terän putkessa poikittainen, ristimäinen osa, ota eli haitta, jonka tarkoituksena oli estää osuman saaneen pedon hyökkääminen keihäänvartta pitkin sen käyttäjän kimppuun. Kauriita ja muita pienempiä eläimiä metsästettiin kevyemmillä keihäillä ja heittokeihäillä. Metsästyskeihäiden yhteinen nimittäjä oli niiden suhteellinen lyhyys, joka mahdollisti helpon ja nopean käsittelyn.
- Sotakeihäs. Taistelukeihäät olivat useimmiten raskaita, lyhyitä tai keskipituisia ja leveäteräisiä. Joskus terällä oli sekä leikkaava että pistävä osa. Terän pituus vaihteli 20 cm:stä aina jopa 50 cm:iin asti, joissakin keihäissä oli myös metsästyskeihäistä tuttu poikkirauta, jolla voitiin torjua vastustajan lyöntejä, avata kilpisuojaus tai vetäistä jalka alta ym. Tietyissä malleissa tämä ota suunniteltiin puhkaisemaan panssari tai kypärä voimakkaalla, sivuttaisella iskulla. Myöhemmin tämä tyyppi kehittyi edelleen ja muodostui hilpariksi.
- Heittokeihäs. Heittokeihäät lienevät vanhimpia metsästysvälineitä. Kevyt ja terävä heittokeihäs oli ihanteellinen pienten ja arkojen eläinten kaatamiseen ja suurempien haavoittamiseen. Taistelussa käytetyt heittokeihäät olivat useimmiten hieman raskaampia ja varsin etupainoisia. Niiden tehtävänä oli paitsi tappaa vihollisia, myös tarttua kilpiin kiinni ja tehdä ne näin tehottomiksi. Muun muassa Rooman legioonalla oli tapana heittää vihollisen niskaan ryöppy heittokeihäitä juuri ennen hyökkäystä. Keihästä heitettäessä voidaan apuneuvona käyttää heittohihnaa, kuten roomalaiset ja kreikkalaiset joskus, tai keihäslinkoa eli atlatlia.[2] Roomalaiset heittokeihäät painoivat noin 2–3 kg ja olivat jopa 2 m pitkiä. Urheilukeihäs on urheiluväline, jota käytetään keihäänheitossa.
- Hilpari. Hilparit olivat moninaisia ja moniin eri tarkoituksiin suunniteltuja moniteräisiä salkoaseita, joissa yhdistyi esimerkiksi viilto-, pisto- ja murskausominaisuuksia.
- Peitsi on ratsuväen käyttämä keihäs, joka oli joko yhden tai kahden käden ase. Peitsi säilyi ratsuväen aseena 1900-luvun alkuun ja paraatikäytössä yleisesti 1940-luvulle asti. Myös suomalainen ratsuväki on harjoitellut peitsen käsittelyä vielä 1930-luvulla, mutta ei siksi, että peistä olisi enää pidetty hyödyllisenä aseena, vaan siksi, että sen katsottiin kehittävän koulutettavien tasapainoaistia muun muassa esteitä ratsain ylitettäessä.
- Piikki on pitkä kahden käden keihäs, joka tuli käyttöön falangi-muodostelman aseeksi Makedonian kuninkaan, Filippos II:n, uudistaessa armeijaansa. Useiden piikkien muodostama tiheä, niin sanottu keihäsmuuri, oli tehokas ratsuväen hyökkäysten torjunnassa. Ase tunnetaan kreikaksi nimellä sarissa. Uuden tulemisen piikki koki keskiajalla sveitsiläisillä ja saksalaisilla, minkä jälkeen se oli tärkeimpiä jalkaväen aseita Euroopassa 1700-luvun alkuun asti, jolloin se poistui käytöstä pistimen yleistyttyä.
Keihäitä
muokkaaLähteet
muokkaa- Wills, Chuck: Maailman aseet: kivikirveestä konepistooliin. Suomentanut Petri Kortesuo. Hämeenlinna: Karisto, 2007. ISBN 978-951-23-4879-4
Viitteet
muokkaaAiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keihäs Wikimedia Commonsissa