Kālidāsa

Kālidāsan elämää ei juuri tunneta. On varmaa, että hän eli toisen Shunga-valtakunnan kuninkaan Agnimitran hallintokauden (noin 170 eaa.) ja vuoden 634 välillä. Agnimitra esiintyy hänen näytelmässään, ja vuoden 634 piirtokirjoitus ylistää hänen työtään. Toisessa Mandsaurista löydetyssä piirtokirjoituksessa vuodelta 473 jäljitellään hänen tyyliään, mutta häntä ei manita nimeltä. Monet tutkijat liittävät Kālidāsan Gupta-valtakuntaan ja sen hallitsijaan Chandragupta II:een, joka hallitsi noin vuosina 380–415. Tätä puoltaa hänen teostensa sivistynyt, aristokraattinen luonne.^[1]

Kālidāsan nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ’Kalin palvelijaa’, mistä voidaan päätellä, että hän oli shaivisti eli Shivan seuraaja; Kali on Shivan puoliso. Hän lienee ollut bramiini eli pappi.^[1][2] Legendan mukaan hän olisi ollut yksi Ujjainin kuninkaan Vikramādityan ”yhdeksästä jalokivestä” eli hovimiehestä. Vikramāditya-nimeä käyttäneitä kuninkaita on kuitenkin useita. Srilankalaisen tarinan mukaan hän olisi kuollut saarella vuonna 517 valtaan nousseen Kumāradāsan hallintokaudella.^[1]

Kālidāsan kehityksestä kirjailijana ja henkilönä on vaikea päätellä mitään hänen teostensa perusteella, sillä ne eivät ole luonteeltaan henkilökohtaisia.^[1]

 

Kālidāsalle on attribuoitu varmasti kuusi teosta: kolme näytelmää, kaksi eeppistä runoa ja yksi lyyrinen runo. Toinen lyyrinen runo on todennäköisesti hänen käsialaansa.^[1]

Abhijñānaśākuntalam eli lyhyemmin Śakuntalā kertoo Dushyanta-kuninkaasta, joka rakastuu alempiarvoiseen Śakuntalā-tyttöön. He menevät naimisiin, mutta kohtalo puuttuu peliin. Kirouksen takia kuningas menettää osan muististaan, morsian hukkaa sormuksensa ja on vieläpä raskaana. Rakkaus voittaa ja tarina päättyy onnellisesti.^[3] Näytelmää pidetään yleensä Kālidāsan parhaana teoksena ja klassisen intialaisen kirjallisuuden merkittävimpänä klassikona.^[2] Se perustuu löyhästi Mahābhārata-eepoksen tarinaan.^[1]

Mālavikāgnimitram on koominen, leikkisä näytelmä, joka kertoo hovin lemmenseikkailuista. Kālidāsan näytelmistä ainoana siinä on mainittu tietoja, joita voidaan pitää historiallisina, ja niiden todenperäisyys onkin herättänyt keskustelua.^[1]

Myös Vikramōrvaśīyam perustuu legendaan, joka tunnetaan jo Veda-kirjallisuudesta. Se kertoo kuolevaisen rakkaudesta taivaalliseen nymfiin (apsaraan).^[1]

Kālidāsan näytelmistä on säilynyt jälkipolville useita eri versioita; esimerkiksi Śakuntalāsta on löydetty bengalilainen, kashmirilainen, keski-intialainen ja eteläintialainen versio.^[4]

Raghuvaṃśa edustaa eeppistä kāvya-runoutta ja kertoo Rāma-jumalan sukuun liittyviä tarinoita. Kumārasambhava puolestaan käsittelee Pārvatīn ja Shivan rakkaustarinaa.^[1]

Meghadūta eli ”pilvisanansaattaja” on lyyrinen runo, joka kertoo maanpakoon lähetetystä vaurauden jumalasta, joka lähettää puolisolleen viestin pilven välityksellä. Samalla kuvaillaan intialaisia paikkoja ja maisemia, jotka pilvi ohittaa matkallaan.^[5]

Myös Ṛtusaṃhāra-runoteosta pidetään todennäköisesti Kālidāsan kirjoittamana. Se saattaa olla nuoruudentyö.^[1]

Kālidāsan näytelmiä saatettiin esittää Gupta-valtakunnan palatseihin rakennetuissa teattereissa, joissa työskenteli vakituisesti hovin palkkaamia näyttelijöitä ja tanssijoita. Katsojina saattoi ainakin aluksi olla myös tavallisia kansalaisia, ei vain hovin jäseniä ja papistoa. Näytelmiä voitiin nähdä merkittävien uskonnollisten juhlien sekä poliittisten ja kuninkaallisten tapahtumien aikaan.^[2]

Kālidāsan näytelmissä käytetäänkin sekä sanskritia, joka oli jo hänen aikaansa klassinen kieli, että kansan puhumia prakrit-kieliä. Sanskritia puhuvat näytelmissä hovi, papisto ja miespuoliset askeetikot, erilaisia prakrit-murteita naiset, pojat ja alempien kastien miehet. Koska prakrit-murteet kehittyivät jatkuvasti ja niistä tuli vaikeita ymmärtää, toisin kuin sanskrit, näytelmiin alettiin liittää sanskritinkielinen kommentaari (chāyā eli ”varjo”) ja lopulta niitä esitettiin vain sanskritiksi. Niinpä Kālidāsan näytelmistä tuli vähitellen vain sanskritia puhuvan eliitin kiinnostuksen kohde.^[2]

Kālidāsa tunnustetaan laajalti klassisen sanskritinkielisen kirjallisuuden merkittävimmäksi runoilijaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Monien mielestä hän on Intian historian merkittävin kirjailija. Hänen kirjoitustyyliään pidetään sanskritinkielisen kirjallisuuden arkkityyppinä: sen nähdään heijastelevan sanskritille ja sanskritinkieliselle kultturille sisäsyntyisiä piirteitä. Hänen teoksensa kuuluvat hovikirjallisuuden perinteeseen, joka lienee syntynyt ehkä jopa tuhat vuotta hänen elämäänsä mutta jonka tuotoksia ei ole juuri säilynyt jälkipolville. Kālidāsa liitti varhaisemman vedalaisen uskonnollisen perinteen ajan uuteen, maallistuneempaan hindulaisuuteen.^[1][2]

Ensimmäisenä Śakuntalā-näytelmän englannin kielelle käänsi William Jones vuonna 1789. Käännöksensä esipuheessa hän kutsuu Kālidāsaa ”Intian Shakespeareksi”; näin syvä ihailu on eräänlainen huipentuma 1700-luvun loppupuolen kehitykselle, jossa lännessä löydettiin sanskritinkielinen kirjallisuus.^[6] Kālidāsan teokset innostivat monia eurooppalaisia kirjailijoita ja säveltäjiä, kuten Johann Wolfgang von Goethea ja Johann Gottfried von Herderiä. Ensimmäisen saksankielisen käännöksen laati Georg Forster jo vuonna 1791, ja Saksassa Kālidāsa saikin erityisen innostuneen vastaanoton. Vuonna 1830 Goethe kirjoitti näytelmän ranskaksi kääntäneelle Antoine-Léonard de Chézylle:^[4]

»Kun sain ensi kerran tietää tästä käsittämättömän syvällisestä teoksesta, minut valtasi suuri innostus, ja näytelmä yllytti minua ryhtymään mahdottomaan urakkaan sovittaa se saksankieliselle teatterille, jo ennen kuin olin lukenut sen loppuun [– – Näytelmässä] runoilija vaikuttaa olevan kykyjensä huipulla kuvatessaan luonnonjärjestystä, hienointa tapaa elää, puhtainta moraalista ponnistelua, arvollisinta hallitsijaa ja vakavinta jumalallista pohdintaa; silti hän on luomuksensa herra ja isäntä.»

Śakuntalā onkin sittemmin käännetty kaikille merkittäville eurooppalaisille kielille. Sen sovittaminen eurooppalaiselle näyttämölle osoittautui kuitenkin vaikeaksi, eikä se ole löytänyt vielä paikkaansa länsimaisessa teatterikaanonissa.^[2][4]

•  
  Vuoden 1931 tamilinkielinen elokuva Kalidas kertoo Kālidāsan elämästä.
•  
  Vuoden 1940 tamilinkielinen elokuva Sakuntalai.
•  
  Śakuntalān tanskankielisen version kuvitusta, 1845.
•  
  Kālidāsaa juhlistava neuvostoliittolainen postimerkki.

• Gopal, Ram: Kālidāsa: His Art and Culture. New Delhi: Concept, 1984. Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)
• Kaalidaasa: Šakuntalaa. ((Śakuntalā, 400-luku.) Sanskritista ja prākritista suomentanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Klaus Karttunen. Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja, 20) Helsinki: Suomen itämainen seura, 1988. ISSN 0359-7938 ISBN 951-9380-08-6
• Krishnamoorthy, K.: Kālidāsa. New Delhi: Sahitya Akademi, 1994. ISBN 81-7201-688-3 Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)
• Shastri, Gaurinath Bhattacharyya: A Concise History of Classical Sanskrit Literature. Delhi: Motilal Banarsidass, 1987. ISBN 81-208-0027-3 Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kālidāsa Wikimedia Commonsissa

• Kālidāsan teoksia Project Gutenbergissa. (englanniksi)
• Epigraphical Echoes of Kālidāsa. (englanniksi)