Indokiinan sota
Indokiinan sota oli Ranskan siirtomaassaan Indokiinassa käymä sota vuosina 1946–1954. Sodassa Ranskaa vastusti Việt Minh -kapinaliike, jonka voitettua sodan Ranskan Indokiinasta muodostettiin neljä itsenäistä valtiota: Pohjois- ja Etelä-Vietnam, Laos ja Kambodža.
| Indokiinan sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kylmää sotaa | |||||||||
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
|||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
~500 000 |
vähintään 63 000, arviot liikkuvat välillä 100 000–950 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
Ranska: |
175 000–300 000 kaatunutta | ||||||||
|
125 000–400 000 kuollutta siviiliä | |||||||||
Taustaa
muokkaaRanskan Indokiina, joka kattoi likimain nykypäivän Vietnamin, Laosin ja Kambodžan, oli Ranskan siirtomaa vuodesta 1884 lähtien. Kun Ranska kesällä 1940 antautui Saksalle toisessa maailmansodassa, Indokiina jäi Etelä-Ranskaa hallinnoineen Saksan kanssa yhteistoiminnassa olleen Vichyn hallituksen valvontaan. Vuonna 1942 Japani miehitti Indokiinan ja syrjäytti ranskalaishallinnon.lähde?
Sodan aikana Indokiinaan syntyi eurooppalaisesta kolonialismista irti pyrkiviä kansallisia vapautusliikkeitä, kuten Vietnamin Việt Minh, jota johti kommunistijohtaja Ho Tši Minh. Voimakkaimmat itsenäisyysliikkeet olivat kommunistisia myös muiden Indokiinan kansojen parissa.
9. maaliskuuta 1945 Japanin keisari Hirohito julisti Vietnamin, Laosin ja Kambodžan itsenäisiksi valtioiksi. Tämän oli tarkoitus saada kyseisiltä mailta lähinnä poliittista tukea Japanille, joka jatkoi taistelua liittoutuneita vastaan elokuuhun 1945 asti. Laos oli eräiden johtajiensa julistuksen mukaan ollut tyytyväinen Ranskan siirtomaana ja vastusti Japanin itsenäisyysjulistusta. Sekin itsenäistyi 8. huhtikuuta 1945. Näiden maiden itsenäistyminen oli mahdollista, koska Ranskan sotilaallista voimaa ei ollut paikalla.lähde?
Sodan kulku
muokkaaToisen maailmansodan loputtua Ranska pyrki palauttamaan valtansa siirtomaaherrana. Ranska toi asevoimansa Indokiinaan japanilaismiehityksen päätyttyä. Ranskan armeija aloitti sotilaallisen toiminnan kansallisia vapautusliikkeitä vastaan. Tästä alkoi Indokiinan sota, joka oli kuten muut eurooppalaisten käymät sodat Afrikan ja Aasian itsenäisyysliikkeitä vastaan ”likainen sota”. ”Likaisuus” merkitsee ranskalaisten hirmutekoja vuosikymmenten ajan – ihmisten kidutusta, ihmisten murhaamista – länsimaisen median nostaessa esiin vain vapaustaistelijoiden vastaavat teot.lähde?
Việt Minhin joukot saivat 26. joulukuuta 1953 katkaistua maan itä-länsisuunnassa, kun ne saavuttivat Siamin rajan. Việt Minh aloitti 9. tammikuuta 1954 suurhyökkäyksen Keski-Laosin vuoristossa.[1]
Ranskan Indokiinan sodan ratkaisutaistelu käytiin Điện Biên Phủssa toukokuussa 1954. Ranskalaisten taktiikkana oli keskittää joukkonsa Điện Biên Phủn tukikohtaan. Tämän piti vetää Việt Minh ratkaisutaisteluun, jossa sen voimat kuluisivat loppuun. Taistelusta todella tuli ratkaiseva, mutta Ranska hävisi sen, koska ei ymmärtänyt sissisodan strategiaa eikä Việt Minhin kykyä kerätä vastaava sotilaallinen voima kyseiselle alueelle. Ranskaa auttoi sodassa se, että se pystyi käyttämään paljon saksalaisia palkkasotilaita ja sen käyttämä sotilaallinen kalusto oli likimain kokonaan Yhdysvaltain Ranskalle lahjoittamaa. Jälkimmäinen tekijä merkitsi sitä, että kyse ei lännen puolella ollut vain siirtomaiden itsenäistymisen estämistä vaan myös kommunismin vastaista kylmää sotaa.lähde?
Rauhansopimus
muokkaaRanskan hallitus kaatui kansalliskokouksen annettua sille epäluottamuslauseen Indokiinan politiikan vuoksi. Sosialisti Pierre Mendès France muodosti 18. kesäkuuta 1954 uuden hallituksen ja lupasi kuukauden kuluessa solmia tulitauon Vietnamissa, jossa ranskalaiset olivat joutuneet Điên Biên Phǔn kukistuttua kovan paineen alaisiksi.[2]
Viisi suurvaltaa kokoontuivat heinäkuussa 1954 rauhanneuvotteluihin Sveitsin Geneveen. Neuvottelujen tuloksena Ranskan Indokiina jaettiin neljäksi itsenäiseksi valtioksi. Vietnam jaettiin 17. leveyspiiriä pitkin kahteen osaan. Ranskan puolelta alueista luopumisen allekirjoitti Ranskan pääministeri Mendès France. Uudelleen syntyneet itsenäiset olivat Laos, Kambodža sekä Pohjois- ja Etelä-Vietnam, joista Pohjois-Vietnam jäi kommunistisen Viêt Minhin haltuun.[2] Vietnamin jaon piti olla väliaikainen; kuuden kuukauden kuluttua oli tarkoitus pitää vaalit, joiden jälkeen maa olisi yhdistetty. Laos ja Kambodža julistettiin puolueettomiksi.[3]
Seuraukset
muokkaaGeneven konferenssissa sattui enteellinen välikohtaus, kun Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles kieltäytyi kättelemästä Kiinan pääministeriä Zhou Enlaita. Dulles piti Vietnamin kommunisteja Kiinan käskyläisinä. Pohjois-Korean hyökkäys Etelä-Koreaan vuonna 1950 oli vielä tuoreessa muistissa, ja Dullesin mukaan Stalin ja Mao Zedong käyttivät satelliittejaan hyväkseen yhteisen maailmanvallankumouksen toteuttamisessa. Tämän vuoksi Dulles katsoi, että Yhdysvaltain olisi ryhdyttävä tukemaan ranskalaisten Etelä-Vietnamiin muodostamaa nukkehallitusta. Aluksi sille toimitettiin aseita ja muita armeijan tarvikkeita, mutta myöhemmin niiden mukana lähetettiin neuvonantajia ja kouluttajia. Kun Lyndon B. Johnson tuli Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1963 murhatun John F. Kennedyn tilalle, Etelä-Vietnamissa oli jo noin 16 000 yhdysvaltalaista sotilashenkilöä. Max Jakobsonin luonnehdinnan mukaan Yhdysvallat oli näin askel askeleelta uponnut yhä syvemmälle Vietnamin petolliseen suohon.[3] Tällöin harva enää muisti Yhdysvaltain joukkojen komentajana Korean sodassa toimineen kenraali Douglas MacArthurin varoitusta, jonka mukaan yhdysvaltalaisjoukkoja ei pitäisi koskaan sitoa Aasian mantereelle.[4]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 21–22. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
- ↑ a b Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 765. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
- ↑ a b Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 442. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
- ↑ Pohtola, Mikko (toim.): Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 1916–1986, s. 158. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1986.
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Indokiinan sota Wikimedia Commonsissa