Biisoni

Biisonilla katsottiin aiemmin olevan kaksi erillistä alalajia, preeriabiisoni (Bison bison bison) ja metsäbiisoni (Bison bison athabascae).^[2][3] Näistä muodoista metsäbiisoni on kookkaampi ja tummempi.^[2] Nykyisen luokituksen mukaan preeria- ja metsäbiisoni eivät kuitenkaan ole alalajeja, vaan vain erilaisiin elinympäristöihin sopeutuneita populaatioita.^[4]

 

Biisonilla on tuuhea, tummanruskea talviturkki ja kevyempi, vaaleanruskea kesäturkki. Turkki peittää etujalat, kaulan ja hartiat. Biisoniuros voi olla 3–3,8 metriä pitkä ja naaras 2,1–3,2 metriä pitkä. Hännän pituus on tavallisesti 45–90 senttimetriä. Säkäkorkeudeltaan biisoni voi olla 2 metriä. Painoltaan uros voi olla 455–910 kilogrammaa, toisinaan jopa yli tonnin, ja naaras 360–545 kilogrammaa.

Biisoni on suuri, raskasrakenteinen eläin. Sillä on muhkeat hartiat ja pää alhaalla. Vaikka biisoni näyttääkin isolta ja kömpelöltä, se voi juosta lähes 64 kilometrin tuntinopeudella – ainakin lyhyitä matkoja. Se kykenee uimaan suurten jokien poikki. Molemmilla sukupuolilla on lyhyet, kiemuraiset sarvet, joita ne käyttävät tappelussa laumansisäisestä asemasta sekä lauman puolustamiseksi.

Biisoni puhisee, murahtelee ja ääntelee lehmämäisesti. Kiima-aikana sonni mylvii. Biisonien kuulo ja hajuaisti ovat tarkat. Biisoni on esimerkiksi kesyä nautaa nopealiikkeisempi^[5].

Joskus biisoni voi olla valkoinen; tosin sillä saattaa yhä olla pigmenttiä iholla, turkissa ja silmissä, ja turkki voi eläimen vanhetessa muuttua ruskeaksi. Valkoisen turkin voi aiheuttaa geneettinen tekijä tai se, että yksilö on biisonin ja naudan risteymä. Monet intiaanit pitävät valkoisia biisoneita pyhinä.

Biisonin alkuperäinen elinalue kattoi suunnilleen puolet Pohjois-Amerikasta^[6][7] ja ulottui Keski-Meksikosta Ison Orjajärven tienoille. Preerian lisäksi biisonia eli mm. Kalliovuorilla ja Great Basinissa, Kanadan havumetsissä sekä Suurten järvien eteläpuolella Mississippin laajan laaksoalueen lauhkeissa ja lämpimänlauhkeissa metsissä^[3]. Biisoni ei elänyt tundralla^[3] paitsi holoseenin alussa.

Biisonit voivat liikkua sekä päivisin että öisin. Muutamista kymmenistä eläimistä koostuva lauma liikkuu hitaasti noin kolme kilometriä päivässä. Ennen biisonit saattoivat vaeltaa pitkiäkin matkoja tuoreille laitumille, mutta nykyisin ne ovat useimmiten aidatuilla alueilla. Biisoni elää preerialla, pensaistoissa, harvapuustoisessa metsässä ja puolikuivilla marunaa kasvavilla alueillakin. Yleensä biisoni elää loivasti kumpuilevilla seuduilla ja jokilaaksoissa, mutta voi elää vuoristossakin. Talveksi preeriabiisonit saattoivat vaeltaa joillain alueilla suurina laumoina 700 km etelään^[8]. Kesällä suuret laumat hajosivat ruohikoilla kokoontuakseen taas syksyllä yhteen.

Suuren osan valveillaoloajastaan biisonit yleensä lepäävät, mutta ne mieluusti kieriskelevät mudassa tai pölyssä ja hankaavat itseään aidanpylväitä, kivenjärkäleitä ja puita vasten.

Biisoni syö enimmäkseen ja mieluiten heiniä ja saroja^[9], mutta varsinkin talvella myös puiden silmuja jne. Amerikan biisoni pystyy syömään puiden ja pensaiden pehmeitä osia paremmin kuin lehmä, mutta syö niitä vähemmän kuin Euroopan visentti^lähde?

Biisoni tulee toimeen melko niukalla ravinnolla^[8]. Biisonin syömä preeriaruoho näyttää päältä katsoen lyhyeltä mutta on silti mehuisaa^[8]. Tämä johtuu siitä, että niiden juuret varastoivat^lähde?.

Lumisena talvena biisoni kaivaa ravintonsa lumen alta päätään heiluttamalla^[10]. Silloin biisoni syö sammalta, jäkälää, oksia, kuivunutta ruohoa ja muuta ravintoa, jonka ravintopitoisuus on alempi kuin vihreiden kasvien. Kuivilla alueilla biisoni saattaa syödä marunan sukuisia kasveja.

Naaras on sukukypsä 2–3-vuotiaana ja uros 4,5-vuotiaana. Tiineysaika on 9–10 kuukautta, ja biisonilehmä synnyttää yhden vasikan maalis–elokuussa. Parittelun aikana heinä–elokuussa sonnilla on monta seksuaalista kumppania, joita se "hoivaa" ravaten perässä ja ajaen kilpailijoita tiehensä, kunnes jokin naaras sallii parittelun. Myös voimamittelöt ovat yleisiä urosten keskuudessa: ne puskevat toisiaan ja mylvivät jopa kilometrien päähän kantavalla äänenvoimakkuudella.

Naaras voi poikia joka vuosi, mutta toisinaan synnytysten väliin jää vuosi. Sen ajan naaras voi kerätä rasvavarastoja. Vastasyntynyt vasikka painaa 16–32 kiloa. Emo vartioi sitä ja suojelee pedoilta ja muilta tunkeilijoilta ajamalla ne pois. Kun sudet ja muut suurpedot ovat harvinaistuneet, biisonilla on vain vähän luontaisia vihollisia. Kohtaloksi koituukin yleensä lähinnä metsästäjän luoti.

Biisonin elinikä on tarhassa pidempi – 40 vuotta – kuin luonnossa, jossa se voi elää 25 vuotta.

 

 

Laajamittainen metsästys ajoi ennen runsaslukuiset biisonit sukupuuton partaalle 1800-luvulla. Ennen eurooppalaisten saapumista Amerikan alkuperäiskansat olivat metsästäneet biisonia jalan, käyttäen jousia, nuolia ja keihäitä. He ajoivat valitsemansa yksilöt tai koko lauman kallion reunan yli tai umpikujan muodostavaan kanjoniin. Biisonista käytettiin kaikki osat; parhaat osat syötiin tuoreena ja muu liha säilöttiin. He käyttivät taljoja telttojen, kilpien, laukkujen, vaatteiden ja rumpujen tekemiseen. Biisonin jänteistä punottiin jousipyssyjen jänteitä. Eurooppalaisten tuomat hevoset helpottivat biisonien metsästystä, ja tasankojen alkuperäisasukkaat sopeutuivat vaeltavaan elämään, joka seurasi biisonilaumojen liikkeitä. Alkuperäiskansat tappoivat biisoneja niin kohtuullisesti, että niiden kannat eivät kärsineet.^[11]

Eurooppalaiset toivat tuliaseet Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulla. Koska biisonien talja oli arvokasta kauppatavaraa ja koska biisonit kilpailivat karjan kanssa laitumista, vaikeuttivat junaliikennettä ja tarjosivat ravintoa alkuperäiskansoille, jotka taistelivat uudisasukkaita vastaan, eurooppalaiset pyrkivät biisoneista kokonaan eroon. Biisoneja teurastettiin niin paljon kuin voitiin; niistä otettiin talteen vain taljat, ja ruumiit jätettiin mätänemään. Tunnetuimpia ammattimetsästäjiä oli William "Buffalo Bill" Cody. Biisonikantojen romahdusta edesauttoivat myös 1800-luvun puolivälin kuivuudet. Vuosisadan loppuvuosikymmeninä biisonit olivat kuolleet lähes sukupuuttoon.^[11]

Pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta. Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 000, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.

C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa joillakin yksityisfarmeilla on suuria laumoja. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.

• Morris, Pat; Beer, Amy-Jane; Kalliola, Iiris: Siilistä sarvikuonoon – Maailman nisäkkäitä. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19067-9
• Lappalainen, Osmo; Tiainen, Sakari; Waronen, Eero; Zetterberg, Seppo: Horisontti – Napoleonista nykypäivään. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-12527-3
• Zoo 2, Suuri eläinkirja, Seppo Lahti, Arto Leikola ..., WSOY Porvoo 1978, ISBN 951-0-08246-5 ^selvennä