Rooman valtakunta

Tiedot Rooman kaupungin alkuajoista ovat suurelta osin peittyneet myyttien ja legendojen alle. Nykykäsityksen mukaan Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin tai myöhemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelystä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisestä asutuksesta.^[3]

Nykyisen Italian alueella asui tuolloin monia kansoja. Pohjoisosan, Gallia cisalpinan eli ”Alppien tämänpuoleisen Gallian”, ei oikeastaan katsottu kuuluvaan Italiaan, vaan se luettiin Galliaan. Tämä maa, jonka Padus- eli Pojoki jakoi kahteen puolikkaaseen, oli metsäinen ja hedelmällinen. Sen asukkaat olivat pääosin gallialaisia. Keskiosassa, jota varsinaisesti sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa: etruskit, sabiinit ja latinalaiset. Etruskit, joita vahva pappishallitus piti koossa, kehittyivät varhain paikallisesti merkittäväksi sivistyskansaksi esimerkiksi kaupan ja rakennustaiteen alalla. Sabiinilaiset, joita merkkisukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. Latinalaiset, joiden yhteiskunta oli kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin Alba Longa, sittemmin Rooma.^[4]

800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian Suur-Kreikan kreikkalaissiirtokunnista. Suur-Kreikan kaupungit, varsinkin Kyme (lat. Cumae) ja sen siirtolaisista kasvanut Neapolis sekä doorilainen Taras (Tarentum) toivat Italiaan kreikkalaisia vaikutteita.^[4]

Rooma oli paikalla, jossa etruskien, sabiinilaisten ja latinalaisten alueet sattuivat yhteen. Siten se otti itseensä vaikutteita kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Kaupungin varhaisin väestö oli tarinoiden mukaan pääosin latinalaista syntyperää olevia maanpakolaisia ja irtolaisia. Myöhemmin kaupunkiin muutti sabiinilaisia. Viimeisenä oli voimakkaan etruskivaikutuksen kausi. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa esiintyi voimakasta vastakkainasettelua sabiinilais-etruskilaisen ylimysvallan ja latinalaisen kansanvallan välillä.^[4]

Ensin roomalaiset alistivat valtaansa omaa niemimaataan asuttaneet heimot kuten etruskit ja latinalaiset, sekä siirtolaisina alueelle muuttaneet kreikkalaiset ja levittäytyivät sitten pitkin Välimeren rantoja. Etelässä Italian niemimaata asuttivat kreikkalaisten siirtokunnat ja pohjoisosaa keltit. Keskiosaa puolestaan hallitsivat etruskit, joiden alkuperästä ja kulttuurista ei edelleenkään tiedetä kovin paljoa – esimerkiksi heidän kieltään ei osata tulkita.^[5]

Roomalaiset käyttivät monia etruskikulttuurin saavutuksia hyväkseen. Näihin lukeutuvat esimerkiksi holvaustekniikka. Vesijohdot, kastelujärjestelmä ja ojittaminen tunnettiin myös etruskikulttuurissa. Vesirakentamisen avulla kuivatettiin suoalueita, mikä kasvatti roomalaisten asuinalueita.^[5]

Roomalaisten uskonnot pohjautuivat paljolti etruskiuskontoihin. Esimerkiksi Rooman Capitoliumilla sijainneen Jupiterin temppelin rakentaminen aloitettiin etruskiaikana. Etruskikulttuuri on tunnettu häkellyttävän hienosti kultaesineillä, muotokuvilla ja käsitöillä koristelluista haudoista.^[5]

Etruskien kulttuuri oli voimakkaimmillaan 600-luvulla eaa. Löyhien liittoutumien sijaan he eivät onnistuneet luomaan yhtenäistä valtiota, kuten roomalaiset myöhemmin. Etruskit olivat liittoutuneita karthagolaisten kanssa ja taistelivat kreikkalaissiirtokuntia vastaan. Etruskien valta alkoi heiketä 500-luvun alussa eaa. ja keltit ajoivat heidät Pohjois-Italiasta. Viimeisen hallitsevan etruskisuvun sanotaan lähteneen Roomasta 509 eaa.^[5]

Eräänä selityksenä etruskien heikentymiselle on pidetty heidän pääelinkeinonsa aiheuttamia ympäristötuhoja. Etruskien vauraus perustui heidän kykyynsä valmistaa rautaa ja puuhiiltä, mikä kulutti koko Toscanan alueen metsävarat loppuun. Metsien katoaminen altisti maaperän eroosiolle, mikä vaikeutti maanviljelyä ja aiheutti rannikkoseutujen soistumisen. Tämä puolestaan lisäsi malariaa levittäviä hyttyskantoja.^[5]

Pääartikkeli: Rooman kuningaskunta

Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. Tarun mukaan Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas 753 eaa. Romulusta seuranneita kuutta kuningasta pidetään todellisina henkilöinä, mutta heidän lisäkseen uskotaan olleen muitakin kuninkaita. Roomalaiset historioitsijat ajoittivat kaupungin perustamisen juuri 700-luvun puoliväliin, koska he tiesivät tasavallan syntyneen noin 500 eaa. ja uskoivat kaupunkia hallinneen sitä ennen seitsemän kuningasta.^[6]

Kuningasajalta 753–509 eaa. ei ole säilynyt dokumentteja. Kreikkalaiset historioitsijat olivat kyllä tietoisia Italiassa kasvavasta kaupunkivaltiosta, mutta he eivät kirjoittaneet siitä ennen Rooman ja Tarentumin välistä sotaa 270-luvulla eaa. Ajanlaskun alkua edeltäneiden kahden vuosisadan aikana historioitsijat kirjoittivat useita teoksia kuningasajasta, mutta he käyttivät lähteinään roomalaisia ja kreikkalaisia kansantaruja, ja moni asia on keksitty, liioiteltu tai salattu. ^[6]

Rooman kuudesta todellisesta kuninkaasta ei tiedetä paljonkaan, etenkään kolmesta ensimmäisestä, joista tiedetään käytännössä vain nimet. Historioitsijat yhdistivät kuninkaisiin jälkeenpäin erilaisten roomalaisten tapojen ja instituutioiden synnyt. Numa Pompiliuksen ajan kerrotaan olleen rauhaisa, ja hänen kerrotaan perustaneen kaikki Rooman uskonnolliset instituutit ja perinteet. Hänen seuraajansa Tullus Hostiliuksen ajan kerrotaan olleen sotaisa. Ancus Marciuksen ajassa kerrotaan yhdistyneen uskonnollinen uudistaminen ja sodankäynti. Kolmen viimeisen kuninkaan aikana 600-luvun eaa. lopulla ja 500-luvulla eaa. Rooma kaupungistui.^[6]

Vuosina 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, mistä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarien ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan.^[7][3]

700-luvulta on löytynyt Rooman alueelta merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eronnut muista Latiumin kaupungeista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia.^[3]

Pääartikkeli: Rooman tasavalta

 

Roomalaiset itse kutsuivat valtakuntaansa etruskikuninkaiden kukistumisen jälkeen tasavallaksi, vaikkei valtio koskaan ollut meidän mittapuumme mukaan demokraattinen. Rooman ns. kuningasajan 753–510 eaa. jälkeen puhuttiin Rooman tasavallan ajasta 510–27 eaa. mutta tasavallan aikanakin valtaa pitivät hyvin harvat, vaikka valta oli jakaantuneena senaatin, kansankokousten ja eri virkamiesten kesken.

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa.^[8]

Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas.^[9]

Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle, kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.^[10][11]

 

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla eaa. käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia.^[12]

Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.^[12]

Katso myös: Rooman sisällissodat

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä.^[13]

Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 111–105 eaa., Sisilian ensimmäisessä ja toisessa orjakapinassa sekä kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa.^[13]

Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen häviötään Crassukselle. Kapinan seurauksena 6 000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi, ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian, ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan luovuttua virastaan 79 eaa. tasavalta palautettiin.^[13][14]

Sotapäälliköt Pompeius ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan, jonka päätyttyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.^[13] Vuonna 44 eaa. salaliittolaiset murhasivat Caesarin senaatissa, minkä jälkeen alkoi uusi sisällissotien kausi.

Pääartikkeli: Rooman keisarikunta

 

Caesarin kuoltua hänen sisarentyttärensä pojasta, Octavianuksesta, tuli uusien sisällissotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96–180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimius Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia.^[15]

Augustuksen voitettua Marcus Antoniuksen ja Kleopatran Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa. Tämän jälkeen Välimeri oli kokonaisuudessaan Rooman alueiden sisällä. Augustus teki myös yrityksen liittää valtakuntaan Germania Elbeen saakka. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä Rooman armeija hävisi Teutoburgin taistelun vuonna 9. Tämän jälkeen valtakunnan pohjoisraja kulki Mustastamerestä Pohjanmereen saakka etupäässä suuria jokia, Tonavaa ja Reiniä pitkin.

Augustuksen ajan jälkeen tehtiin vielä muutamia valloituksia. Claudiuksen aikana Rooma valloitti Britannian. Viimeiset merkittävät valloitukset tehtiin Trajanuksen aikana. Vuonna 106 valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), joka menetettiin 270. Idässä Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114–117).^[16][17]

Pääartikkeli: 200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235–275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284.^[18][19]

Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka olivat nousseet keisarin asemaan sotaväen tuella ja saivat vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa. Lähes kaikki tämän ajan keisarit kuitenkin murhattiin tai he kuolivat taistelussa yleensä vain muutaman vuoden kuluttua valtaan pääsystään; ainoana poikkeuksena Claudius Gothicus, joka kuoli kulkutautiin. Politiikan lisäksi kriisiytyi myös talous. Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia, kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kumpikin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta.^[20]

Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin.

200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen, ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Tarinan mukaan hänet nyljettiin.^[21][19]

Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

 

Tetrarkia eli ”nelivalta” oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, ”augustukselle”, nimitettiin alikeisari eli ”caesar”. Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).^[22][23]

Pääartikkeli: Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikilla tarkoitetaan yleensä noin vuosien 300 ja 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Tämän näkemyksen kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.

Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Samalla syntyi myös luostarilaitos. Monet keisarit suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti ja käynnistivät vainojakin, mutta Konstantinus I Suuren valtakaudella vuonna 313 jaa. annettu Milanon edikti salli kristinuskon harjoittamisen ja nosti sen samalla yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi myös pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia.^[24]

Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Erityisesti valtakunnan länsiosassa keisarillisen hallinnon rapautuessa Rooman piispan eli paavin merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta.

Theodosiuksen kuoltua vuonna 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden kohtalot alkoivat kulkea eri polkuja. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.

Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 kristityt visigootit hävittivät Roomaa kuninkaansa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ollut totaalista, tämän tapahtuman merkitys oli aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniätuhansia ihmisiä kerrallaan. Germaaniheimot perustivat Rooman alueelle useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa.^[25]

 

Keisarius sortui valtakunnan länsiosassa vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja. Se menetti itsenäisyytensä lopullisesti vasta vuonna 1453, joskin aikojen kuluessa se oli pienentynyt lähes pelkästään Konstantinopolin käsittäneeksi kaupunkivaltioksi.

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan tuho

Rooman valtakunnan hajoamisen syistä on väitelty runsaasti. Edward Gibbon esitti kolmisenkymmentä selitystä, muun muassa kristittyjen pasifistisen maailmankuvan, minkä väitettiin johtaneen Rooman armeijan rappioitumiseen, ja valtakunnan koon.^[26] Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti muun muassa Konstantinusta ja kristittyjä.^[27] Toisaalta kristityt visigootit hävittivät Roomaa 400-luvulla, mikä aiheutti valtakunnalle valtavan iskun etenkin aikalaisten silmissä. Kenraali Vegetiuksen mukaan Rooman armeija heikentyi korruption ja kurin höltymisen takia.^[28] Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, vähentynyttä syntyvyyttä, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja monia muita asioita.

Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia, sisäisiä sosiaalisia muutoksia ja ulkoisten uhkien aiheuttamaa painetta.^[26] 200- ja 300-luvuilla kireä verotus, hintasääntely ja pakkoammatit rapauttivat kaupan, keskiluokan ja sosiaalisen liikkuvuuden sekä velkaannutti vuokraviljelijät maaorjan tasolle.^[29]

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan hallinto ja politiikka

Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen.

Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat yhä enemmän valtaa. Tästä syntyi käytännössä monarkistinen, aluksi ulkoisesti vanhat tasavaltalaiset muodot säilyttänyt keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana.

Pääartikkeli: Rooman provinssit

 

Rooman laajetessa vallattuja alueita hallittiin provinsseina. Ensimmäinen näistä oli Sisilia, jonka Rooma valtasi ensimmäisen puunilaissodan aikana. Provinssia hallitsi rauhan aikana roomalainen virkamies. Ajan myötä provinssien määrä kasvoi Rooman vallatessa lisää alueita, mutta myös koska isompia provinsseja jaettiin pienemmiksi. Kun Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari, hän järjesti provinssit uudelleen. Provinsseja joissa oli roomalaisia sotajoukkoja Augustus hallitsi itse, muut provinssit hän jätti senaatin hallittaviksi vanhaan tapaan. Omiin provinsseihinsa Augustus nimitti legaatteja, jotka hallitsivat niitä Augustuksen nimissä.^[30]

Provinssien hallinto pysyi lähes samana prinsipaatin ajoista aina 200-luvun kriisiin asti. Vasta Diocletianuksen aikana provinssien hallintoa uudistettiin merkittävästi. Aluksi hän jakoi valtakunnan sataan pienempään provinssiin, joiden kuvernöörit, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa. Valtakunta jaettiin kahteentoista diokeesiin (kreik. dioikesis), joiden johtajaksi tuli vicarius.^[31]

Pääartikkeli: Roomalainen oikeus

Roomalainen oikeus sai ensimmäisen kirjoitetun muotonsa 450 eaa. kahdentoista taulun laeissa (leges duodecim tabularum). Ajatus kaikkien kansalaisten tuomitsemisesta saman lain mukaan rajoitti ylimystön valtaa. Tälle pohjalle kehittyi roomalainen oikeus, joka kehittyi edelleen vuosisatojen kulussa. Se kodifioitiin lopulta keisari Justinianuksen aloitteesta vuosina 529–534 julkaistussa Corpus iuris civilis -lakikokoelmassa.^[32][33]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

 

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan talous

Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään.

Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous.^[34] Maan tuottavuus oli alhainen, ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat.

Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200-luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia, kuten inflaatio ja valtion tulojen hupeneminen. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä, esimerkiksi siirtyminen rahataloudesta kohti luontaistaloutta sekä maaorjuus.

Pääartikkeli: Antiikin Rooman arkkitehtuuri

Rooman arkkitehtuuri oli aikansa kehittyneintä ja tärkeässä osassa valtakunnan mahdin luomisessa ja ylläpitämisessä. Se oli myös hyvin kestävää, ja moni yli 2 000 vuotta vanha roomalainen rakennus tai rakennelma on yhä pystyssä. Roomalainen arkkitehtuuri tunnetaan esimerkiksi valtavasta ja laadukkaasta tieverkosta, vesijohtoverkosta, suurista gladiaattoriareenoista kuten Colosseumista, kupolikatoista ja lattialämmitteisistä höyrykylpylöistä. Roomalaiset rakensivat myös temppeleitä kuten Pantheonin, riemukaaria, suurten jokien yli johtavia siltoja, kallioihin louhittuja tunneleita, kaivoksia ja kilparatoja.^[35]

Nykyarvioiden mukaan Rooman valtakunnan väkiluku oli keisariajan alussa (14 jaa.) vähän yli 45 miljoonaa, joista 20 miljoonaa asui valtakunnan itäosissa ja 25 miljoonaa lännessä. Asukastiheys olisi näin ollut 13,6 asukasta neliökilometrille, joka on alhainen nykyaikaan verrattuna. Idässä asukastiheys oli lähes kaksinkertainen länteen verrattuna. Orjien osuus väestöstä oli noin 15 %, eli noin 7 miljoonaa ihmistä. Noin jopa kuudesosa valtakunnan väestöstä asui kaupungeissa, mikä on epätavallisen suuri luku ennen nykyaikaa. Noin 750 000 ihmistä asui Rooman kaupungissa, mikä oli noin kymmenesosa koko Italian väestöstä. Suurin osa kaupungeista oli paljon pienempiä (noin 10 – 15 000 asukasta). BKT per henkilö oli noin 380 sestertiusta. ^[36]

Vuonna 164 valtakunnan väkiluku oli korkeimmillaan. Tuolloin Rooman valtakunnassa asui 60 miljoonaa henkilöä. Samaan väkilukuun Välimeren alueella päästiin taas vasta 1500-luvulla. Suurin väkiluvun kasvu tapahtui läntisissä provinsseissa, jotka saavuttivat saman asukastiheyden kun taajemmin asutettu Italia. Idässä väkiluku pysyi lähes ennallaan.^[37]

Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä. Tultaessa 300-luvulle väkiluku oli ehkä noin 30 miljoonaa.^[38]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

 

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan kulttuuri

Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta kulttuurista (käytännössä hellenistisestä) sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta.

Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina, ja Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Bysantissa kreikka syrjäytti lopulta latinan lähes täysin.

Roomalainen mytologia oli kreikkalaisvaikutteista. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat.

Taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, kuten Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis.

Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat kuten lääketiede, tekniikka ja arkkitehtuuri.

Perhe oli roomalaisen yhteiskunnan perusta. Lasten kasvatuksessa korostettiin velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta esi-isiltä perittyjä tapoja kohtaan. Yhteiskunta oli patriarkaalinen. Orjuus oli yleistä, mutta orjien asema vaihteli suuresti.

Pääartikkeli: Antiikin Rooman armeija

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä noin 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, noin 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö.^[39] Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös niin sanottuja barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.^[40]

 

Rooman kulttuuri jätti syvän jäljen historiaan, ja Rooman perintö leimaa maailmaa edelleen monin tavoin.^[41] Roomalainen kulttuuri painui Länsi-Rooman tuhouduttua vuosisadoiksi unohduksiin, kunnes siitä kiinnostuttiin jälleen 1400-luvun Italiassa, missä syntyi renessanssi.^[42] Nykyaikaan ovat vaikuttaneet esimerkiksi Rooman poliittiset filosofiat ja kirjallisuus, roomalainen insinööritaito ja arkkitehtuuri pylväineen, kupoleineen, kylpylöineen ja viemäreineen, sekä roomalaiset keksinnöt kuten jäätelö ja kirjaa edeltänyt koodeksi.^[43]

Rooman valtakunnalla oli suuri ja pysyvä vaikutus Euroopan kielioloihin. Latinan kieli levisi Rooman valtakunnan eri puolille, ja siitä syntyivät romaaniset kielet kuten italia, ranska, espanja, portugali ja romania. Myös monet muut kielet kuten englanti ovat lainanneet runsaasti sanastoa latinasta. Latina on edelleen maailmankieli joillain aloilla kuten oikeustieteessä ja lääketieteessä.^[44] Latina oli myös Kirkon kieli 1900-luvulle asti.

Vuonna 800, kolmesataa vuotta sen jälkeen kun niin sanotut barbaarit olivat saattaneet Länsi-Rooman polvilleen, paavi kruunasi Kaarle Suuren keisariksi. Kaarle perusti näin maallisen valtansa Rooman perinnölle. Kaarlen jälkeen lukemattomat tahot, sekä valtiomiehet että muut, ovat suunnanneet katseensa kohti antiikkia ja jäljitelleet Roomaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Sekä Saksan että Venäjän keisarit ovat pitäneet itseään Rooman keisarien seuraajina, ja vuoteen 1806 saakka Saksan virallisena nimenä olikin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tunnettuja Rooman ihailijoita ovat uuden ajan valtiaista olleet esimerkiksi Napoleon I, Benito Mussolini ja Adolf Hitler^[42].

Antiikin Rooman merkitystä eurooppalaiselle kulttuurille ja jälkimaailmalle yleensä on arvioitu eri aikoina eri tavoin. Taiteen, oppineisuuden ja klassisten aatteiden nousu on useimmiten nähty positiivisena voimavarana.^[45] Toisaalta Rooman kautta nykykulttuurille on periytynyt, kuten S. Humpreys asian on ilmaissut, kreikkalainen intellektuaalinen imperialismi, roomalainen territoriaalinen imperialismi ja juutalainen monoteistinen suvaitsemattomuus.^[46] Lukemattomat elokuvat, televisiosarjat, kirjat ja tietokonepelit osoittavat, että perintö vaikuttaa myös nyt ja jatkossakin. Miten, se riippuu vaikutuksen alaisista. Edwin Linkomies kirjoitti 1940-luvulla:

»Klassisen muinaisuuden sokeat ihailijat ovat unelmoineet antiikin raunioiden juurella ja nähneet kauneusunia menneisyydestä, jonka sopusuhtaista ylevyyttä ei mikään häirinnyt. Sellainen asenne ei sovi nykyaikaan. Historiallinen käsityskanta ei voi tyytyä siihen, että uusi sivistys on kohonnut vanhan kulttuurin raunioille. Päinvastoin on vanhan kulttuurin aineksista muodostunut uusi, joka kokoomukseltaan on osittain sama kuin vanha, mutta johon samalla on tullut uusia aineksia.»
(Edwin Linkomies: Keisari Augustus ja Rooman perintö^[47] )

 

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historian tutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan.

Roomalaiset alkoivat laatia historiankirjoituksia Karthagon tappion jälkeen vuonna 201 eaa. Aiemmasta historiasta on säilynyt ainoastaan joitakin muodollisia lakitekstejä sekä perustietoja valituista virkamiehistä ja uskonnollisista juhlallisuuksista.^[48] Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta, oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme, nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen ovat vaikuttaneet sattuman lisäksi myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta.

Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä.

Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet.

Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin – kuten kaikessa historiantutkimuksessa – on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

• Välimeren historia

• Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Christensen, Else & Moll, Jakob & Mosbech, Hakon: Rooma – antiikin suurvalta. Bonnier, 2011. ISBN 978-82-535-3200-4
• Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (8. painos) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7

• Carcopino, Jérôme: Sellaista oli elämä keisarien Roomassa. ((La vie quotidienne à Rome à l’apogée de l’empire, 1939.) Suomentanut Marja Itkonen-Kaila) Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-19874-9
• Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Goldsworthy, Adrian: Rooman valtakunnan tuho. ((The fall of the west: The death of the Roman superpower, 2006.) Suomentanut Simo Liikanen) Helsingissä: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7968-1
• Harris, Nathaniel: Antiikin Rooma. ((History of ancient Rome, 2000.) Suomennos: Veikko Ahola) Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-6709-9
• Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. 3. täydennetty painos (1. painos 1963) Helsinki: WSOY, 1993 (12. painos 2004). ISBN 951-0-18515-9
• Holland, Tom: Rubikon: Rooman tasavallan loisto ja rappio. ((Rubicon: The triumph and tragedy of the Roman republic, 2003.) Suomentanut Pekka Tuomisto) Hämeenlinna: Karisto, 2006. ISBN 951-23-4792-X
• Maija-Leena Kallela, Juhani Sarsila, Erkki Palmén: He tekivät Rooman / Makers of Rome / Auctores Romae
• Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1
• Lilius, Henrik ym. (toim.): Antiikin kulttuurihistoria. Helsinki: WSOY, 1981. ISBN 951-0-08638-X
• Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-061-9
• Matyszak, Philip: Keisarien Rooma viidellä denaarilla päivässä. ((Ancient Rome on five denarii a day, 2007.) Suomentanut Pekka Tuomisto) Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-122-447-1
• Matyszak, Philip & Berry, Joanne: Roomalaisia elämäntarinoita. ((Lives of the Romans, 2008.) Suomentanut Pekka Tuomisto) Hämeenlinna: Karisto, 2009. ISBN 978-951-23-5119-0
• Saastamoinen, Ari: Afrikan loistavat kaupungit: Elämä roomalaisajan Pohjois-Afrikassa. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-124-1
• Tiihonen, Tapio: Rooman kaaos ja tuho. (Osat 1–4) Espoo: Fenix, 2006–2009. ISBN 978-951-862-180-8
• Tuomisto, Pekka: Rooman konsulit. Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4363-0
• Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4212-X
• Tuomisto, Pekka: Rooman diktaattorit. Hämeenlinna: Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4
• Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian Pikkujättiläinen. (8 p) WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7

• Livius, Titus: Rooman synty. ((Ab urbe condita.) Latinan kielestä suomentanut ja nimihakemistolla varustanut Marja Itkonen-Kaila) Helsinki: WSOY, 1994 (3. painos 1999). ISBN 951-0-19615-0
• Plinius Caecilius Secundus, Gaius, nuor.: Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. (Kääntäneet ja toimittaneet Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen. Kuvat: Olavi Rantala. Kartat: Venla Laakkonen, Salla Jokela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1023) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-656-0
• Suetonius Tranquillus, Gaius: Rooman keisarien elämäkertoja. (De vita caesarum.) Suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. 2. painos (1. painos 1960 Antiikin klassikot -sarjassa) Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23522-9
• Tacitus, Publius Cornelius: Keisarillisen Rooman historia. (Annales.) Latinan kielestä suomentanut, johdannolla ja selvittävällä hakemistolla varustanut Iiro Kajanto. Laatukirjat (1. painos 1969 Antiikin klassikot -sarjassa) Helsinki: WSOY, 1990 (5. painos 2004). ISBN 951-0-16172-1

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rooman valtakunta Wikimedia Commonsissa

 

Wikikirjastossa on aihe: Rooman valtakunta

• Illustrated History of the Roman Empire (englanniksi)
• LacusCurtius: Into the Roman World (englanniksi) – suuri määrä lähdetekstejä ja kirjallisuutta