Wrightiläinen työväenliike

Wrightiläinen työväenliike oli 1800-luvun lopulla Suomessa vaikuttanut sosiaaliliberalistinen yhteiskunnallinen liike, joka pyrki estämään työväestön radikalisoitumista edistämällä heidän asemaansa yhteistyöllä työnantajien kanssa.^[1][2]

Liike sai nimensä perustajansa Viktor Julius von Wrightin mukaan. Wrightiläisyys oli suomalaisen työväenliikkeen varhaisin suuntaus, se tuli maahan Ruotsin mallin mukaisena ja kukoisti vuosina 1886–1894. Liike sai enemmän kannatusta sivistyneistön kuin työläisten parissa ja se kuihtuikin pian pois työväestön omaehtoisten työväenyhdistysten ja sosiaalidemokratian vallatessa alaa.

Liikkeen isänä pidetään helsinkiläistä huonekalutehtailijaa Viktor Julius von Wrightia, joka toimi 1883 perustamansa Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohtajana vuoteen 1896 saakka. Vuotta aikaisemmin se oli radikalisoitunut äänioikeuden laajentamiseen liittyvän kysymyksen ympärillä ja samalla perustanut Työmies-sanomalehden. Wrightilaisen työväenliikkeen viimeisten vuosien voimahahmo puolestaan oli myöhemmin aina sosiaaliministeriksi nousut virkamies Einar Böök.^[3] Muita liikkeessä vaikuttaneita tunnettuja henkilöitä olivat muun muassa tilastotieteilijä Oskar Groundstroem,^[4] suomalaisuusmies Agathon Meurman,^[5] Porin Työväenyhdistyksen vuonna 1887 perustanut opettaja Matti Kauppinen,^[6] Tuusulan Työväenyhdistyksen perustaja vuorineuvos K. A. Paloheimo,^[7] viipurilainen liikemies Juho Lallukka,^[8] sekä runoilija Eino Leinon veli, rakennusmestari Viktor Lönnbohm.^[9] Myöhemmin radikalisoituneita wrightilaisten työväenyhdistysten jäseniä olivat muun muassa Yrjö Mäkelin, Eetu Salin, Aura Kiiskinen, Aukusti Alhovuori ja Reino Drockila. Heistä erityisesti Salin tunnettiin wrightiläisuuden kiihkeänä arvostelijana.^[10]

Wrightiläisten työväenyhdistysten tarkoitus oli edistää työväestön työolosuhteita ja elinoloja. Sosiaaliliberaalien mukaan teollistuminen oli aiheuttanut epäkohtia, joita piti korjata. He eivät kuitenkaan nähneet työntekijöiden ja työnantajien etujen välillä mitään sovittamatonta ristiriitaa, jota taas sosialistit korostivat. Wrightiläisen työväenliikkeen tärkeimmiksi tavoitteiksi muodostuivat yleinen äänioikeus sekä työajan lyhentäminen. Uudistusten ja työväen ohjailun avulla haluttiin torjua sosialististen aatteiden sekä työväen itsenäisten ammatillisten ja poliittisen liikkeen leviäminen. Erityisen tärkeinä pidettiin toimenpiteitä, joiden avulla estettäisiin työntekijöiden ja työnantajien välisten suhteiden kärjistyminen.^[11]

Liikkeen kannatus koostui lähinnä keskiluokasta, pienyritysten omistajista, työnjohtajista sekä käsityöläisistä. Suurtyönantajat eivät sen sijaan olleet juurikaan kiinnostuneita työntekijöiden aseman parantamisesta. Myös varsinaista työväestöä oli jäseninä hyvin vähän, ja hekin edustivat parhaiten palkattuja ja arvostetuimpia ammattimiehia eli eräänlaista oman yhteiskuntaluokkansa eliittiä. Wrightiläinen työväenliike suhtautui työväenluokkaan holhoavasti, ja sivistyneistö piti sitä lähinnä uutena hyväntekeväisyyden muotona.^[11]

Työläiset eivät näin ollen innostuneet, että heidän asiaansa ajoivat porvarilliset piirit ja ryhtyivätkin vähitellen perustamaan omia ammattiyhdistyksiä. 1890-luvun aikana monet wrightiläiset työväenyhdistykset siirtyivät radikaalien työläisten haltuun. Vuonna 1899 ne perustivat Turussa Suomen Työväenpuolueen. Käytännössä se merkitsi wrightiläisyyden jäämistä syrjään. Puolueelle hyväksyttiin vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessa puolueohjelma, joka vastasi lähes sellaisenaan Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen omaksumaa Erfurtin ohjelmaa.^[11] Tämän jälkeen viimeisetkin porvarit luopuivat jäsenyyksistään työväenyhdistyksissä.^[6]