Paavin erehtymättömyys

Paavin erehtymättömyys on roomalaiskatolisen kirkon oppi, jonka mukaan paavi, toimiessaan kristittyjen ylimpänä opettajana ja tietyin edellytyksin, ei voi erehtyä opettaessaan uskoa tai moraalia koskevissa asioissa. Oppi on osa laajempaa katolisen kirkon erehtymättömyyttä, pysyvyyttä ja virheettömyyttä koskevaa itseymmärrystä. Katolinen kirkko katsoo, että sille on uskottu Jeesuksen Kristuksen opetustehtävä ja että se pysyy uskollisena tälle tehtävälle Pyhän Hengen avustuksella aikojen loppuun asti.^[1][2]

Läheskään kaikki paavin lausunnot eivät ole katolisen kirkon ymmärryksen mukaan erehtymättömiä, mutta katolisten on kuitenkin suhtauduttava niihin vakavasti, koska paavi on kirkon ymmärryksen mukaan Pyhän Pietarin seuraaja.^[2]

Paavin erehtymättömyyden käsitettä ei löydy antiikin teksteistä, mutta kristinuskon alusta alkaen kristityt ovat uskoneet, että kirkko ja sen opetukset säilyvät aina virheettöminä. Sydänkeskiajalla paaveilla oli suuri valta sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Ajatus paavin erehtymättömyydestä ei suoraan esiinny tuolloin teksteissä, mutta siitä on viitteitä. Selkeä ajatus paavin erehtymättömyydestä syntyy 1300-luvulla fransiskaanien kasvavan vaikutusvallan myötä ja eri sääntökuntien pyhimysten erehtymätöntä kanonisointia koskevien kiistojen yhteydessä. Paavin erehtymättömyys oli paavin suvereniteetin vastakohta, koska se sitoi paavin edeltäjiensä lausumiin. Se oli myös keino kamppailla suuren skisman (1378–1417) aikana vahvistunutta kirkolliskokousten auktoriteettia korostanutta liikettä vastaan. Paavin auktoriteettia haastoivat myöhemmin reformaatio, tieteellinen vallankumous, jansenismi ja gallikanismi.^[2]

Vasta 1800-luvulla ajatus paavin erehtymättömyydestä sai nykyisen muotonsa. Aikanaan hyvin kiistanalainen Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous (1869–1870) määritteli, millä edellytyksillä paavin voidaan sanoa opettaneen erehtymättömästi eli ex cathedra ("piispanistuimelta", eli virallisesti). Edellytyksenä on, että paavi aikoo vaatia koko kirkon peruuttamatonta hyväksyntää uskoa tai moraalia käsittelevälle opetukselleen. Oppia kannattaneita kutsuttiin ultramontanisteiksi. Oppi vahvistettiin ja tarkennettiin Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962–1965).^[1][2]

Katolisten teologien kesken on kiistaa siitä, mitä paavin erehtymättömyyden oppi todella merkitsee kirkolle. Yleisesti hyväksyttyjä paavien ex cathedra-opetuksia on vain kaksi: Marian perisynnitön sikiäminen (1854) ja Marian taivaaseenottaminen (1950). Paavin erehtymättömyyden oppi on vaikeuttanut katolisen kirkon ekumeenisia pyrkimyksiä muiden kristillisten kirkkojen kanssa.^[1][2]