Suomen ilmavoimien historia

Suomen ilmavoimien historia käsittelee Suomen ilmavoimien organisaatiota, kalustohankintoja sekä koulutus- ja taistelutoimintaa puolustushaaran perustamisesta vuodesta 1918 alkaen.

Pääartikkeli: Suomen sisällissodan valkoisten ilmavoimat

Suomen hallituksen eli Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Tammikuussa 1918 muodostetuilla tasavallan joukoilla ei ollut yhtään konetta eikä lentäjää ja tällöin sotilasjohto pyysi Ruotsista apua. Se ei kuitenkaan antanut apua valtiona ja myös aktiivipalvelussa olevia ruotsalaisia lentoupseereja kiellettiin lähtemästä Suomeen. Ensimmäinen kone, N.A.B. Albatros ostettiin ruotsalaisten lahjoitusvaroilla 20. helmikuuta 1918. Kuusi muuta ruotsalaiskonetta saatiin sodan aikana, ensimmäisenä Eric von Rosenin lahjoittama Morane-Saulnier Parasol 6. maaliskuuta, josta muodostui Suomen ilmavoimien vuosipäivä. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin.

Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertel Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjäkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan muun muassa ostamaan lentokoneita Suomelle.

Suomen ilmavoimissa oli sisällissodan aikana:

• 29 ruotsalaista: 16 ohjaajaa (sotilaslentäjiksi koulutettu 4, joista tähystäjänä toimikin 1), 2 tähystäjää ja 11 mekaanikkoa
• 28 suomalaista: 4 ohjaajaa (sotilaslentäjiksi koulutettu Väinö Mikkola ja Bertel Mårtensson), 6 tähystäjää (tähystäjäksi koulutettu Arvi Pajunen), 2 insinööriä ja 16 mekaanikkoa
• 7 venäläistä: 6 ohjaajaa, 1 tähystäjä
• 2 tanskalaista: 1 ohjaaja, 1 tähystäjä

Ilmavoimien toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa sahan rannassa. Sinne rakennettiin vaja kolmea lentokonetta varten. Ensimmäinen lentokone tuotiin Kolhoon rautateitse 7. maaliskuuta 1918. Kymmenen päivää myöhemmin nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Suomen ilmavoimat saivat 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9 -lentokonetta.

Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Toki saksalaisilla oli käytössään ”runsaasti” lentokoneita, joita käytettiin myös taistelulentoihin Suomessa.

Suomen ilmavoimia johti 10. maaliskuuta 1918 alkaen ruotsalainen luutnantti John-Allan Hygerth, joka erotettiin 18. huhtikuuta 1918 syynä sopimattomuus hoitamaan virkaansa ja lukuisat lento-onnettomuudet. Seuraava komentaja oli saksalainen kapteeni Carl Seber. Hän toimi komentajana 28. huhtikuuta 1918 – 13. joulukuuta 1918.

Sodan lopussa ilmavoimilla oli 40 konetta, joista 20 sotasaaliskoneita (luku on suurempi kuin punaisten konemäärä, koska koneita löydettiin muun muassa Ahvenanmaalta), viisi venäläisten valkoisiin liittyneiden lentäjien Neuvosto-Venäjältä lentämiä, neljä ruotsalaisten lahjoittamia ja kahdeksan Saksasta ostettua.^[1][2][3]

Hallituksenvastaiseen kapinaan nousseiden suomalaisten punaisten käyttöön oli jäänyt venäläisten entisiltä sotilaslentoasemilta kaksitoista lentokonetta, joista pääosa oli Stetinin M-9 -lentoveneitä.^lähde? Punaiset perustivat kolme lento-osastoa, joista Pohjoisen rintaman alaisen Tampereelle, Keskisen rintaman alaisen Kouvolan ja Itäisen rintaman alaisen Viipuriin. Näiden lisäksi perustettiin maaliskuussa 1918 lentokoulu Helsinkiin Hermannin lentoasemalle.^[4]

Lentotoiminta alkoi 24. helmikuuta 1918, kun Viipurista lähetettiin viisi Nieuport-lentokonetta Riihimäelle, jonne ne saapuivat seuraavana päivänä . Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin edelleen kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä (toinen Nieuport 10 -tiedustelukone ja toinen Nieuport 17 -hävittäjäkone). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta.^[4]

Näiden koneiden lisäksi punaisten itäisen rintaman lento-osastolla oli aluksi käytössään vielä kaksi lentokonetta. Niistä toinen tuhoutui valkoisten tykkitulessa huhtikuussa. Lopuista koneista osa joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai myöhemmin sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pommitusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johtamisesta, koneiden heikkokuntoisuudesta, huonosta koneiden huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä.^[4]

Katso myös: Hävittäjälentokoneen kehitys 1918–1939

Suomen ilmavoimien ensimmäiset lentotukikohdat olivat Venäjän laivaston jälkeensä jättämiä vesikonetukikohtia. Myös saksalaiset olivat sisällissodan aikana toimineet vesikoneilla muun muassa Helsingistä, Loviisasta, Koivistolta ja Suursaaresta käsin. Kalusto oli näin ollen vesikonevaltaista ja määrärahojen niukkuudesta johtuen vesikonepainotteisuus tuli näkymään myös 1920-luvun kehityksessä ja kalustohankinnoissa.

Kuten kaikkialla maailmassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen ilmavoimat olivat ylenkatsottu aselaji. Asemäärärahoja ei juuri ilmavoimiin panostettu, koska päättäjät olivat maa- ja merivoimista. Kutakin konetyyppiä oli Suomen ilmavoimissa tuolloin keskimäärin kaksi kappaletta ja eri konetyyppejä oli toistakymmentä.

Saksalaisen Carl Seberin johtaessa ilmavoimia (28. huhtikuuta 1918 – 13. joulukuuta 1918) Suomeen hankittiin saksalaisilta vallankumouksellisilta matruuseilta Tallinnasta neljä Friedrichschafen-vesitiedustelukonetta ja yksi Rumpler-vesihävittäjä. Saksan tappio maailmansodassa johti siihen, että saksalaiset neuvonantajat joutuivat lähtemään vuoden 1918 lopulla.

Seberin jälkeen ilmavoimien komentajaksi tuli everstiluutnantti T.F. Aminoff (13. joulukuuta 1918 – 10. tammikuuta 1919) ja hänen jälkeensä everstiluutnantti Sixtus Hjellmman, jonka aikana Ilmavoimat saivat ensimmäiset kalustomäärärahansa. Esikuntapäällikkö, jääkärikapteeni Bertel Mårtensson, ehti ostaa Saksasta kolme Fokker D.VII -hävittäjää ja kaksi Albratros-tiedustelukonetta ennen kuin hankintavaltuudet peruutettiin häneltä. Peruutukseen oli syynä Suomeen tulleet ranskalaiset neuvonantajat.

Ranskalaiset laativat huhtikuussa 1919 suunnitelman Suomen ilmavoimien varustamisesta ranskalaisin pyörillä varustetuin konein. Asiassa päädyttiin kompromissiin ja Suomeen ostettiin Ranskasta 20 Breguet XIV -maatiedustelukonetta ja 12 Georges-Levy -lentovenettä. Viimeksi mainituista yhdeksän tuhoutui lyhyen ajan sisällä ja yhdellä ei lennetty lainkaan. Vuonna 1920 hankittiin osin lahjoitusvaroin Italiasta kaksi Savoia S.9 -lentovenettä, jotka tuhoutuivat Alpeilla 7. syyskuuta 1920 siirtolennolla Suomeen.

Vuonna 1919 Suomen ilmavoimat tukivat Neuvosto-Karjalan retkikuntia pommituslennoin. Englannin laivaston lentokoneet suorittivat Suomen ilmavoimien Koiviston tukikohdasta käsin pommituslentoja samaan aikaan. Vastaiskuja tai hävittäjätorjuntaa ei ilmeisesti esiintynyt, mikä oli merkki Neuvosto-Venäjän ilma-aseen rappiotilasta.

1917–1922 Neuvosto-Venäjän ilma-ase rapistui, mutta 1920-luvun alussa sitä alettiin kehittää, ja sillä oli pian 400 konetta. Tämä oli ainoa potentiaalinen vihollinen Suomen ilmavoimille. Muissa aselajeissa ehkä pohdittiin Ruotsin uhkaa etenkin Ahvenanmaan kysymyksen takia, mutta Suomen ilmavoimat oli tuolloin hyvin ruotsinkielinen ja -mielinen. Neuvosto-Venäjän ilma-aseen rappiotilan takia Suomen ilmavoimien 1920-luvun sekalainen lentokonekalusto ei ollut sotilaallisesti merkittävä heikkous.

Suomen ilmavoimien komentajat olivat pääsääntöisesti entisiä tykistöupseereita ja yleensä eivät olleet saaneet lentokoulutusta. Tämä johti kaluston valinnassa kiinnostukseen pommikoneisiin (Douhetismin vaikutus Suomessa), joka oli myös yleismaailmallinen trendi 1920-luvun alusta 1930-luvun alkupuolelle. Uusien koneiden kehitys oli hidasta koko maailmassa 1920-luvun jälkipuolelle asti. Tällöin muun muassa Neuvostoliitto alkoi voimakkaasti kehittää ilmavoimiensa kalustoa. Suomen ilmavoimien lentokoneista osa suunniteltiin Suomessa 1920-luvun alusta lähtien, osa ostettiin valmiina ulkomailta ja osa valmistettiin lisenssillä Suomessa. Koneita on hankittu sieltä, mistä niitä on saatu niillä varoilla, joita oli käytettävissä.

Majuri Arne Somersalon kaudella (26. lokakuuta 1920 – 2. helmikuuta 1926) ilmavoimille tehtiin useita jopa 10-vuotisia kehitysohjelmia, joita ei kyetty toteuttamaan määrärahojen puutteen vuoksi. Suomessa oli jo kokemusta lentokoneiden korjaus-, kokoonpano- ja pienimuotoisesta rakennustoiminnasta (muun muassa vesilentokoneiden kellukkeita ilmailutelakalla). Tältä pohjalta vuoden 1920 loppupuolella aloitettiin lentokonetehtaan suunnittelu. Tarkoitus oli saada ilmavoimille kalustoa ja säästää rahaa, erityisesti ulkomaan valuuttaa. Hansa-Brandenburg W.33 -koneen lisenssi hankittiin vuonna 1921 ja lentokonetehdas aloitti toimintansa vielä samana vuonna Suomenlinnassa. Se rakensi ilmavoimille vuosina 1922–1926 muun muassa kuusi Caudron G.3 -koulukonetta ja 118 Hansa-vesikonetta.^[5]

Somersalo kutsui ensimmäisen maailmansodan yhden johtavista elossaolevan hävittäjä-ässän Emil Thuyn neuvonantajakseen ja hävittäjälentäjäkouluttajaksi Santahaminaan sekä Uttiin. Vuoden 1924 lopussa Thuy lähti Neuvostoliittoon kouluttamaan tulevia Luftwaffe (Wehrmacht)n lentäjiä.^[6]

Vuonna 1924 ilmavoimille hankittiin Ranskasta edellisvuonna ostetun koekoneen jatkoksi 18 Gourdou-Leseurre GL-21 -hävittäjää sekä kolme Caudron C.59 ja 30 Caudron C.60 -harjoituskonetta, joista viimeksi mainittuja tehtiin lisäksi lisenssillä 34. Samaan aikaan lentokonetehdas rakensi kaksi kotimaisen hävittäjän prototyyppiä, C.24:n ja C.25:n, jotka eivät kuitenkaan huonon moottorin vuoksi päätyneet sarjavalmistukseen^[7] vaan ilmavoimille hankittiin Martinsyde F.4 Buzzard kalustoa vanhenevan Gourdou-Lesseure -kaluston tilalle vuonna 1927.

Vuonna 1924 Suomeen kutsuttiin brittiläisiä neuvonantajia, jotka saivat ohjenuorakseen Suomen taloudellisen kantokyvyn huomioon ottamisen suunnitelmia tehdessään. Britit tekivätkin lyhyen tähtäimen ohjelman, joka perustui yhteen maa- ja kolmeen meritukikohtaan. Britit itse olivat siirtymässä maakoneisiin mutta he ymmärsivät, ettei Suomella ollut siihen vielä varaa. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu suunnitelma ymmärrettiin väärin pidemmän ajan ohjelmaksi ja se tuli vaikuttamaan Suomen ilmavoimien kehitykseen 1930-luvun alkuun saakka. Brittien suunnitelmat eivät miellyttäneet Somersaloa, joka erosi.

Vuosina 1926–1927 lentokonetehdas rakensi kolme kotimaisen IVL Haukka -hävittäjäkoneen prototyyppiä, mutta vuonna 1928 päädyttiin hankkimaan brittiläisen Gloster Gamecock II:n lisenssi. Glosterin toimittaman koekoneen (GL-38) ja mallikoneen (GL-43) lisäksi lentokonetehdas valmisti vuosina 1929–1930 15 sarjakonetta.^[8]

Breguet -tiedustelukoneen tilalle päätettiin hankkia 1925 Koolhooven FK.31 -koneita. Kaksi mallikonetta saapui Suomeen 1926 ja lentokonetehdas rakensi neljä lisenssikonetta 1929–1930. Koolhovenien myöhästyttyä päätettiin Breguet-kaluston tilalle hankkia väliaikaiseksi ratkaisuksi kahdeksan tšekkiläistä Aero A-11 -konetta vuonna 1927 ja tuon hankinnan jatkoksi 16 Aero A-32 -konetta vuosina 1929–1930. Hollantilaiset olivat kelvottomia ja kotimaassa rakennetut vielä huonompia. Koneet poistettiin kirjanpidosta 1932 vain muutaman tunnin lentäneinä.^[9]

Seuraava ilmavoimien kehitysohjelma tehtiin eversti Väinö Vuoren komentajakaudella (3. joulukuuta 1926 – 8. syyskuuta 1932) vuonna 1928 mutta sitäkään ei edellisten ohjelmien tapaan muodollisesti vahvistettu. Siitä huolimatta Hansa-meritoimintakoneet päätettiin korvata Blackburn Ripon -koneella, josta hankittiin 1928 mallikone ja valmistuslisenssi. Ripon-toimitusten myöhästyminen puolestaan johti E.30 Kotka -meriyhteistoimintakoneen kehittämiseen. Riponeita valmistettiin vuosina 1930–1934 25 kolmessa sarjassa^[10] ja Kotkaa tehtiin prototyypin lisäksi viiden koneen sarja vuonna 1931.^[11] Caudron-koulukoneiden korvaamiseksi hankittiin vuonna 1928 de Havilland D.H.60 Moth -koneen lisenssi.^[12] Lopulta lentokonetehdas rakensi 21 Mothia vuosina 1929–1930 ja prototyypin lisäksi 32 Sääskeä vuosina 1930–1932.^[13]

Ilmavoimien ja Yleisesikunnan välit tulehtuivat ja niin Yleisesikunta laati vuonna 1931 17 laivuetta ja 221 konetta sisältävän ohjelman, jonka Mannerheimin johtama puolustusneuvosto vihdoin seuraavana vuonna vahvisti.^[14]

Ilmavoimien tukikohta ja lentuejärjestelmä uudistui muutaman kerran ennen toista maailmansotaa jolloin sen painotus alkoi siirtyä hävittäjäkoneisiin ja tukikohdat siirtyivät lähemmäksi itärajaa.

Ilmavoimat sai vuosina 1931–1933 vain alle kolmasosan hätäohjelmansa edellyttämistä varoista. Eversti Jarl Fritiöf Lundqvist, ilmavoimien komentaja 8. syyskuuta 1932 – 1. heinäkuuta 1945, teki toukokuussa 1933 puolustusneuvostolle 12 laivuetta käsittävän rajoitetun ohjelman, joka toteutettaisiin vuoteen 1938 mennessä. Tarkoitus ei ollut luopua 17 laivueen ohjelmasta vaan lykätä viiden laivueen perustamista myöhemmäksi.^[15]

Vuonna 1933 ilmavoimilla oli vain seitsemän laivuetta, joista yksi oli hävittäjälaivue, kolme oli maa- ja kolme meriyhteistoimintalaivueita. Perustettavista viidestä uudesta laivueesta yksi oli hävittäjälaivue ja kolme kaukotoimintalaivueita. Vuonna 1934 hävittäjälaivueiden määrä nostettiin kolmeen.^[16] Utissa toimivalla Lentolaivue 24:llä oli Gloster Gamecock -hävittäjät ja vuonna 1934 päätettiin hankkia 17 Bristol Bulldog uudelle Lentolaivue 26:lle.

Ennen talvisotaa Suomi, kuten moni muu maa, oli kiinnostunut nopeista pommikoneista, joiden uskottiin dominoivan tulevaa sodankäyntiä, hävittäjillä taas ei uskottu olevan suurtakaan merkitystä (douhetismi). Suomikin kiinnostui nopean pommikoneen hankkimisesta kaukotoimintalaivueilleen. Monien vaiheiden jälkeen lokakuussa 1936 tilattiin 18 Bristol Blenheim -konetta Lentolaivue 44:lle ja vuonna 1938 hankittiin koneen valmistuslisenssi. Toukokuussa 1936 hankittiin neljä Fokker C.X -syöksypommittajaa ja valmistuslisenssi; lentokonetehdas rakensi vuonna 1938 30 C.X:ää ja vuonna 1942 varaosista viisi. Marraskuussa 1936 hankittiin seitsemän Fokker D.XXI -hävittäjää ja valmistuslisenssi; lentokonetehdas rakensi vuosina 1938–1939 35 sarjakonetta ja välirauhan ja jatkosodan aikana 55 konetta lähinnä tiedustelukoneiksi.

Tämän takia moderni englantilainen pommikone Bristol Blenheim oli Suomen ilmavoimien käytössä talvisodan alkaessa. Pommikoneilla voitiin tehdä maavoimien toimintaa tukevia pommituksia, mutta talvisodassa ilma-aseen käyttö maavoimia vastaan ei ollut maasotaan suuresti vaikuttava tekijä. Aivan sodan loppuvaiheessa rynnäköintiä etenevää vihollisen jalkaväkeä vastaan tehtiin sekä hävittäjillä että pommittajilla.

Hävittäjissä elettiin aivan sodan alkuun asti kaksitasojen, avo-ohjaamojen, suksien ja kiinteiden laskutelineiden aikaa. Talvisodassa hävittäjästä tuli lopullisesti Suomen tärkein ilma-ase. Suomi haali hävittäjäkoneita sotaa edeltävinä kuukausina kilpaillen muun muassa Ruotsin kanssa amerikkalaisista Seversky P-35-hävittäjistä, jotka Ruotsi ehti ostamaan ensin. Suomen Yhdysvaltain suurlähettiläs Hjalmar Procopen väitetään neuvotelleen sekä koneiden oston että suuren lainan Yhdysvalloilta vuoden 1939 alussa ja tämän varusteluhankkeen kaatuneen Suomessa vasemmiston vastustukseen hallituksessa tai eduskunnassa. Tosin Seversky P-35 todettiin taistelukäytössä yhtä epäonnistuneeksi kuin moni muukin 1930-luvun alkupuolella suunniteltu sotilaslentokonemalli. Myös 30 Curtiss-Wright CW-21:stä oli neuvoteltu Yhdysvalloissa vuonna 1938. Suorituskykyisiä hävittäjiä tuottavien maiden (Englanti, Saksa) parasta kalustoa ei myyty lainkaan puolueettomiin maihin. Saksa oli valmis myymään 50 Heinkel He 112 -hävittäjää Suomeen. Kone oli hävinnyt kilvan Luftwaffen päähävittäjän roolista. E.Magnusson koelensi He 112 -koneen Rostockissa vuonna 1938, kone oli esillä Malmin lentoaseman avajaisissa, vuoden 1938 ilmailunäyttelyssä Helsingissä ja sitä kokeiltiin Utissa. Ilmavoimien komentaja Lundqvist ei ollut valmis kauppaan. Muun muassa Romanian kokemuksen He 112-koneesta olivat tyrmäävän huonot.

Talvisodan aikana ulkomaiden antama, suurta julkisuutta saanut asetuki koostui pääosin aikansa eläneistä koneista. Englanti kytki lahjoituksensa ylihintaan myytyihin koneisiin, esimerkiksi 10 lahjoitettua Gloster Gladiatoria kytkeytyi 20 ostettuun, jotka tilattiin 12. joulukuuta 1939. Lahjoitukset Englanti komensi siirtomaansa Etelä-Afrikan toimittamaan Suomeen. Koneet saapuivat Suomeen 18. tammikuuta – 14. helmikuuta 1940. Gladiatoreista 12 tuhoutui pelkästään helmikuun 1940 ilmataisteluissa (ynnä yksi onnettomuudessa).

Suomen ilmavoimien paras hävittäjäkone talvisodassa oli Fokker D.XXI. Se oli alun perin suunniteltu Hollannin siirtomaajoukoille Indonesiaan – siksi siinä oli koneen nopeutta alentava kiinteä laskuteline. Fokkerien taistelukykyä huononsi entisestään päätös asentaa Suomessa lisenssivalmistettuihin koneisiin Blenheimien moottoreiden kanssa teknisesti yhtenevät 840 hevosvoimaiset Bristol Mercury VIII –moottorit. VL:n valmistamat koneet olivat myös raskaampia kuin alkuperäiset hollantilaiset Fokkerit. Suksikonedoktriini oli talvisodassa Suomelle edullinen koska työkenttiä oli helpompi tehdä suksikoneille kuin pyöräkoneille.

Fiat G.50 oli suomalaisten ainoa moderni kone. Se tilattiin 23. lokakuuta 1939 ja Italia lupasi toimittaa koneen 15. marraskuuta 1939 mennessä. Kaksi konetta pääsi Saksan läpi Ruotsiin ja sieltä Suomeen ennen kuin Saksa esti koneiden viennin sen lävitse. Italia haki koneet takaisin Saksasta ja lähetti ne meritietä pitkin Ruotsiin, josta koneet saapuivat Suomeen talvisodan loppupuolella. Italian lähettämät kouluttajat osallistuivat myös sotalentoihin. Kone ei ollut suunniteltu arktisiin oloihin ja se toimi aluksi huonosti Suomen kylmässä talvessa.

Bensiiniä ja pommeja Suomen ilmavoimilla oli riittämiin, mutta ”malli Cajander” oli käytössä ylimääräisiin kertausharjoituksiin asti. Ohjaajat lensivät rauhan aikana vain noin 3–4 tuntia kuukaudessa nimenomaan kustannusten säästämiseksi. Patruunoissa ongelmana oli lentokoneiden konekiväärien tyyppien moninaisuus – eri koneissa eivät saman kaliiperin aseisiin käyneet samat patruunat.

Ennen talvisodan alkua pikakoulutettiin myös sotilaslentäjiä.^[17]

Suomen ilmavoimat asetettiin torjuntavalmiuteen 7. lokakuuta 1939. Reserviläiset saapuivat ylimääräisiin kertausharjoituksiin 14. lokakuuta 1939. Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton lentokoneiden pommittaessa 21 paikkakuntaa Suomessa.

Neuvostoliiton ilma-aseen arvioidusta 5 000 lentokoneesta Suomen rintamalle tuli noin 700 hävittäjää ja noin 800 keskiraskasta pommikonetta. Ne toimivat rintamalla alistettuna maavoimien tarpeisiin. Suomen teollisuuskaupunkeihin ja rautateiden risteysasemiin kohdistuneet pommitukset eivät olleet tehokkaita.

Suomen ilmavoimien taisteluvahvuus sodan alussa oli 17 pommikonetta ja 31 hävittäjää.^[18] Tiedustelukoneita oli peräti 54, tosin niistä 20 oli pikemminkin yhteyskoneita. Ilmavoimien esikuntaan oli perustettu Ilmapuolustuksen esikunta, joka johti sekä ilmatorjuntaa että lentotoimintaa. Ilmavoimiin kuului neljä lentorykmenttiä.

Suomen sodanjohto tiesi, miten Saksa oli tuhonnut pääosan Puolan ilmavoimista lentokentille. Siksi suomalaiset koneet oli hajautettu monille kentille ja kentillä piilotettu metsiin. Koneilla oli useissa tukikohdissa sirpalesuojat. Myös valemaaleja rakennettiin. Venäläisten hyökkäykset lentokentillekään eivät olleet tehokkaita.

Talvisodan ilmasota ei päässyt huonojen lentosäiden vuoksi täysimittaisesti käyntiin ennen joulukuun puoliväliä. Fokkerien konekiväärien öljyvoitelu vaihdettiin sodan alettua grafiittiin, koska öljyvoideltuna konekivääri jumittui. Myös Fiatien risiiniöljyvoitelu vaihdettiin moottoriöljyyn kylmyyden takia. Ilmatorjuntatykistö toimi molemmin puolin tehokkaasti. Suomalaisilla tykistöpattereilla oli sodan alussa herkkyys ampua mitä tahansa ilmassa olevaa lentokonetta.

Tuhon sunnuntai on suurin Viipuriin suunnattu venäläisten lentopommitus. Muita kohteita olivat etenkin Tampere. Rintamapommitus oli suurelta osin venäläisten kevyen lentokaluston häirintäpommitusta, usein pimeän aikaan (”hermosaha”). Sen vaikutus maasotaan oli vähäinen.

Suomen ilmavoimien päätaistelutehtäväksi muodostui talvisodassa venäläisten pommikoneiden tehtävän vaikeuttaminen ja niiden suojahävittäjien alasampuminen omalla hävittäjäkalustolla. Suomi ei tehnyt merkittäviä pommikonehyökkäyksiä. Tiedustelulentäminen oli ilmavoimien toiseksi suurin ansio.

Sodan lopussa suomalaiset hävittäjälentokoneet tekivät etenkin jäällä etenevien venäläisten jalkaväkisotilaiden kimppuun rynnäköitä vihollisen pysäyttämiseksi^[19][20][21]

Talvisodan loputtua 15. maaliskuuta 1940 ilmavoimilla (ml. ruotsalaisten vapaaehtoisten kalusto) oli 297 lentokonetta, joista 225 oli käyttökunnossa.^[19] Ilmavoimien lentoyksiköt menettivät 32 upseeria kuolleina tai kadonneina ja 11 haavoittuneina, 31 aliupseeri kuolleina ja yhdeksän haavoittuneina. Ulkomaalaisia kuoli yhdeksän; he olivat tanskalaisia, ruotsalaisia, unkarilainen ja italialainen. Kaikkiaan lentotoiminnassa kuoli 72 ja haavoittui 22. Venäläisten kentille tekemissä ilmahyökkäyksissä kuoli kolme ja haavoittui neljä suomalaista. 62 konetta menetettiin ja 35 oli vaurioitunut. Vihollinen oli tuhonnut menetetyistä koneista 47 (hävittäjät ampuivat alas 35, ilmatorjunta 8).^[22]

Pommikoneita oli talvisodassa kahta tyyppiä

Suomen ilmavoimien pommikoneet talvisodassa 1939–1940
Merkki	kpl	Alkuvuosi	Loppuvuosi	Hankintamaa
Bristol Blenheim Mk. I ja IV	97	1937	1958	Englanti/Suomi
Fokker C.X	39	1936	1958	Hollanti/Suomi

Hävittäjäkoneet koostuivat seuraavista tyypeistä

Suomen ilmavoimien hävittäjät talvisodassa 1939–1940
Merkki	kpl	Alkuvuosi	Loppuvuosi	Hankintamaa
Brewster B-239	44	1940	1948	Yhdysvallat
Bristol Bulldog IIA ja IVA	19	1935	1944	Englanti
Fokker D.XXI	97	1937	1948	Hollanti/Suomi
Fiat G.50 ”Freccia”	35	1940	1946	Italia
Gloster Gladiator	42	1940	1945	Englanti/Ruotsi
Hawker Hart	5	1940		Ruotsi
Morane-Saulnier M.S. 406	30	1940	1948	Ranska

Koulu-, tiedustelu-, yhteyskoneet ja muut ei-taistelukoneet kuvaavat Suomen ilmavoimien pyrkimystä haalia koneita sieltä, mistä saa. Tarkoituksena oli korvata sodassa jatkuvasti vähenevää lentokoneiden lukumäärää, mutta päädyttiin merkittäviin huolto-ongelmiin muun muassa varaosien puutteen vuoksi ja lento-onnettomuuksiin ohjaajien lentäessä vierailla konetyypeillä.

Muut Suomen ilmavoimien lentokoneet talvisodassa 1938–1940
Merkki	kpl	Alkuvuosi	Loppuvuosi	Hankintamaa
Aero A-32 GR	16	1929	1944	Tšekkoslovakia
Avro 652A Anson I	3	1936	1947	Englanti
Blackburn Ripon IIF	26	1929	1944	Englanti
Cessna C-37	1	1939	1944	Suomi
De Havilland D.H.60 ja 60X Moth	23	1929	1944	Englanti
Douglas DC-2	3	1940	1946	Ruotsi/Suomi
Fairchild 24J 60 De Luxe	1	1939	1940	Suomi
Fieseler Storch Fi 156 K-1	2	1939	1960	Saksa
Jaktfalken II	3	1940	1945	Ruotsi
Junkers F 13	3	1939	1947	Suomi/Ruotsi
Junkers A 50 Junior	2	1936	1940	Suomi
Junkers W 34 ja K 43F	12	1930	1952	Saksa
Koolhoven F.K.52	2	1940	1943	Ruotsi
Letov S 218 A Smolik	39	1930	1945	Tšekkoslovakia
Raab-Katzenstein RK-26 Tigerschwalbe	1	1940		Ruotsi
VL E.30 Kotka I ja II	6	1931	1944	Suomi
VL Pyry	41	1939	1962	Suomi
VL Sääski I ja II	33	1928	1943	Suomi
VL Tuisku I ja II	31	1935	1950	Suomi
VL Viima I ja II	24	1936	1962	Suomi

Talvisodan sotasaaliskoneista vain osa korjattiin lentokelpoisiksi vuoden 1940 kevääseen mennessä. Hävittäjiä käytettiin omien lentäjien totuttamiseen viholliskoneisiin. Useimmat sotasaalishävittäjät eivät huonon suorituskykynsä takia käyneet kuin tiedustelukoneiksi. Pommikoneita käytettiin pommituksiin ja meritiedusteluun.

Välirauhan ja varsinkin jatkosodan aikana rakennettiin ja kunnostettiin talvisodassa saaduista sotasaaliskoneista yhdessä Saksasta ostettujen sotasaaliskoneiden kanssa lisää operatiiviseen käyttöön sopivaa kalustoa.

Suomen ilmavoimien sotasaaliskoneet talvisodassa 1939–1940
Merkki	Talvisodassa saatuja	Ilmavoimilla kaikkiaan	Alkuvuosi	Loppuvuosi
Iljušin DB-3M	5	11	1940	1945
Polikarpov I-15	5	5	1940	1945
Polikarpov I-16	1	2	1940	1943
Polikarpov I-153	11	21	1940	1945
Tupolev SB-2	8	24	1940	1945

Talvisodan lopussa Neuvostoliitolla oli käytössään Suomen rintamalla 950 pommikonetta, 500 hävittäjälentokonetta, 120 tiedustelukonetta, 100–200 meriyhteistoimintakonetta.^[23]

Ilmavoimien virallisten pudotustilastojen mukaan ilmavoimien lentokoneet ampuvat alas talvisodan aikana 218 venäläistä lentokonetta, joista seitsemän oli ruotsalaisen vapaaehtoisen Lentorykmentti 19:n alasampumia. Koneista 165 oli pommikoneita, 42 hävittäjiä ja 11 keveitä tiedustelu- ja häirintäpommikoneita.^[19] Oheisen virallisen tilaston konetyyppijakaumasta puuttuu 11 pommikonetta, mikä on selitettävissä sillä, että kokonaistilastoja on korjattu jälkikäteen vahvistetuilla pudotuksilla.

Suomen ilmavoimien alasampumat viholliskoneet talvisodassa
Merkki	kpl	tyyppi
Tupolev TB-3	1	raskas pommikone
Tupolev SB-2	103	nopea pommikone
Iljušin DB-3 ja DB-4	50	kaukopommikone
Polikarpov I-15bis	7	hävittäjä
Polikarpov I-153	13	hävittäjä
Polikarpov I-16	22	hävittäjä
Polikarpov R-5	11	tiedustelu- ja pommikone

Lisäksi ilmatorjunta on ilmoittanut ampuneensa alas 314 venäläiskonetta. Epävirallisten lukujen mukaan Suomen ilmavoimat pudottivat jopa 280 venäläiskonetta talvisodan aikana.

Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Talvisodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat:^[22]

Lentorykmentti 1, jonka komentajana toimi Yrjö Opas, LR1:n esikunta oli Imatralla. LR1:een kuului:

• Lentolaivue 10, Lappeenranta, Puumala. Sen komentaja oli kapteeni Kuno Waldemar Janarmo. Sen kalustona oli 12 FK-syöksypommituskonetta.
• Lentolaivue 12, Kannas, Suur-Merijärvi. Sen komentaja oli majuri Arvo Nisonen. Sen kalustona oli sekä syöksypommituskoneita että hävittäjiä: Sillä oli 13 FK, sodan aikana se sai GL-hävittäjiä.
• Lentolaivue 14, Kannas, Laikko ja Käkisalmi. Sen komentajana oli kapteeni Jaakko Moilanen. Sillä oli syöksypommituskoneita ja hävittäjiä: 4 FK, 7 FO-konetta ja sodan aikana se sai GL
• Lentolaivue 16,^[24] Kuluntalahti, Värtsilä. Sen komentaja oli kapteeni Vilhelm Viherto. Sillä oli yhteistoimintakoneita: 9 RI, FO, 5 JU, FK

Lentorykmentti 2, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Richard Lorentz. Sen esikunta oli Immolan kentällä. LR2:een kuului:

• Lentolaivue 22, Hollola. Luotiin talvisodan lopussa. Sen kalustona oli sodan lopussa saatuja hävittäjiä: BW, HC
• Lentolaivue 24, Immola, Lappeenranta, Suur-Merijoki, Joutseno, Lemi, Ristiina. Sen komentaja oli kapteeni G.E.Magnusson. Sen kalustona oli talvisodan paras lentoase, 36 FR-hävittäjää
• Lentolaivue 26, Utti, Heinjoki, Raulampi. Sen komentaja oli kapteeni Erkki Heinilä. Sen kalustona oli sodan aikana saadut hävittäjät: GL, FA sekä maalinhinauskone. Se aloitti sodan BU-koneilla, nimellisesti hävittäjiä, mutta vanhentuneita.
• Lentolaivue 28, Säkylän lentokenttä, hävittäjiä: MS

Lentorykmentti 4

• Lentolaivue 42, Luonetjärvi, pommikoneita: BL
• Lentolaivue 44, Luonetjärvi. Komentaja majuri Erik Stenbäck. Sen kalustona oli pommikoneita: 8 BL, DO
• Lentolaivue 46, Luonetjärvi, Joroinen. Komentaja majuri Olavi Sarko. Kalustona oli pommikoneita: 6 BL

F 19 *Lentorykmentti 19 (Flygflottilj 19), Kemi, Gloster Gladiator, Hawker Hart ja Raab-Katzenstein RK-26 Tigerschwalbe

Täydennyslentorykmentti 1

• Koulutuslaivue (Koul.Lv./T-LentoR 1), Jämijärvi, Karvia ja Parola, yhteistoimintakoneita

Täydennyslentorykmentti 2

• Lentolaivue 29, Parola, hävittäjiä

Täydennyslentorykmentti 4

• Koulutuslaivue (Koul.Lv./T-LentoR 4), Luonetjärvi, kaukotoimintakoneita

Merivoimien esikunta

• Lentolaivue 36, Ruissalo, Pori. Komentajana kapteeni Helmer Helenius. Vuosaari, Maarianhamina. Kalustona sillä oli meritoimintakoneita: 6 RI.
• Täydennyslentolaivue 39, Pori, meritiedustelukoneita

Muut

• Ilmasotakoulu, Kauhava
• Lentovarikko, Tampere

Välirauhan aikana ilmavoimien lentokalusto lisääntyi huolimatta vanhempien konetyyppien siirtämisestä koulutuskäyttöön tai kokonaan poistamisesta (=romuttamisesta). Lentojoukkojen kalusto kehittyi merkittävästi myös laadullisesti välirauhan aikana. Jatkosodan syttyessä suomalaisilla oli käytettävissään yhteensä 307 lentokonetta, jotka jakautuivat seuraavasti (tilanne 20. kesäkuuta 1941):^[25][26]

• 230 hävittäjäkonetta, jossa lisäystä talvisodan päättymisen aikaiseen tilanteeseen nähden
  • 97 konetta. Hävittäjät tyypeittäin:
    • 70 kpl Fokker D.XXI-hävittäjää
    • 42 kpl Brewster-hävittäjää
    • 39 kpl Morane-Saulnier - hävittäjää (Saksan sotasaaliiksi saamista koneista ostettu lisää, loput 24 kpl:n lisäerästä vielä tulossa)
    • 32 kpl Fiat-hävittäjää
    • 16 kpl Gloster Gladiator-hävittäjää
    • 13 kpl I-15-hävittäjää, talvisodan sotasaalista (8 kpl tyyppiä I-153 ja 5 kpl tyyppiä I-15 tai I-15bis)
    • 9 kpl Hawker Hurricane-hävittäjää
    • 8 kpl Curtiss Hawk -hävittäjää (niin ikään Saksan sotasaalista, tulossa vielä lisää 36 kpl)
    • 1 kpl I-16-hävittäjä (talvisodan sotasaalista)
• 41 pommituskonetta, jossa lisäystä talvisodan päättymisen aikaiseen tilanteeseen nähden
  • 9 konetta. Pommituskoneet tyypeittäin:
    • 27 kpl Bristol Blenheim-pommituskonetta
    • 8 kpl SB-2-pommituskonetta (talvisodan sotasaalista)
    • 5 kpl DB-3-pommituskonetta (talvisodan sotasaalista)
    • 1 kpl Douglas DC-2-pommituskone
• 36 tiedustelu- ja yhteistoimintakonetta, jossa vähennystä talvisodan päättymisen aikaiseen tilanteeseen nähden
  • 30 konetta. Tiedustelu- ja yhteistoimintakoneet tyypeittäin:
    • 23 kpl Fokker C.X-konetta
    • 11 kpl Westland Lysander-konetta
    • 2 kpl Koolhoven F.K.52-konetta
• 252 harjoitus- tai koulutuskonetta.

Pääartikkeli: Jatkosodan suomalaiset lentokoneet

Jatkosotaan Suomi oli talvisotaa paremmin varustautunut.

Ilmavoimilla oli käytössään sodan alussa 550 lentokonetta. Suomen ilmavoimien toiminta oli ilmaherruuden hankinta sodan alussa ja sen jälkeen hävittäjätorjuntaa. Vuoteen 1943 asti amerikkalainen Brewster oli päähävittäjä. Koneella saavutettiin maailman huipputason tuloksia ilmasodassa vaikka Yhdysvaltain laivastossa konetyyppiä pidettiin epäonnistuneena. Suomalaisen lentämänä koneen voittosuhde oli 32:1.

Sota aloitettiin Blenheimeillä. Vuonna 1942 Saksalta hankitut keskiraskaat pommikoneet Dornier Do 17, jotka olivat Göringin lahja Suomelle, ja Junkers Ju 88 antoivat pommituksiin lisää kapasiteettia. Suuria pommituksia ei ennen Tali-Ihantalaa ollut kuin nk. Lavansaaren revohka, jossa Ilmavoimien menetykset olivat suhteettoman suuret. Muut pommitukset suuntautuivat vihollisen juniin, junaratoihin, lentokenttiin ja muutaman kerran laivoja vastaan. Venäläiset DB-, DB- ja PE-pommikoneet olivat myös laajassa käytössä. Venäläisten koneiden käyttö oli hankalaa, koska koneiden käyttö- ja huolto-ohjekirjoja ei saatu edes niitä Saksasta ostettaessa.

Lentokoneiden merkkivalikoima Suomen ilmavoimissa oli koko maailmankin mittakaavassa ainutlaatuisen laaja. Syy siihen oli, että koneita pyrittiin haalimaan ympäri Eurooppaa ja otettiin käyttöön useita epäkelpojakin sotasaaliskoneita pyrkien korvaamaan sodan konekulutusta. Eräs käytetty tyyppi, Hawker Hurricane, oli jo aikansa elänyt malli, jopa heikoimpia venäläisiäkin koneita vastaan. Suomalaisten hävittäjälentäjien mukaan Hurricane oli Neuvostoliiton käyttämistä hävittäjistä helpoin ampua alas. Saksa myi pääosan sotaa vain sotasaaliiksi saamiaan hävittäjäkoneita Suomelle. Esimerkiksi Curtiss, Morane ja jopa I-153-hävittäjiä ostettiin Saksasta, koska muutakaan ei sieltä saatu. Moraneakin käytettiin pitkään hävittäjänä ja taistelumenetykset näkyvät voittosuhteessa, joka oli vain 5:1. Monet aikansa eläneet hävittäjä- ja pommituskoneet siirrettiin tiedustelukoneiksi. Tiedustelukoneiden tarve oli kuitenkin vähäinen ja niitä oli, kuten aiemmin meritoimintakoneita, lukuisia konetyyppejä.

Suomi pyrki sodan aikana rakentamaan omaa hävittäjälentokonetta, mutta epäonnistui siinä. Pyrkimys on ymmärrettävä, koska riippuvuutta Saksan nihkeistä lentokonetoimituksista pyrittiin vähentämään. Prototyypeiksi jäivät puusiipinen Brewster eli VL Humu ja Messerschmittin moottoriin pohjautuva VL Pyörremyrsky. Valtion lentokonetehtaan (VL) omasta suunnittelusta johti liian myöhään 30 koneen sarjatuotantoon VL Myrsky-hävittäjä. Morane-hävittäjien suorituskykyä nostettiin vaihtamalla niihin neuvostoliittolainen M-105-moottori, tuloksena ollut Mörkö-Morane ei ehtinyt sodan lopun taisteluihin. Pyrkimyksinä oli vähentää riippuvuutta Saksasta, mutta ne eivät täysin lunastaneet lupauksiaan. VL:n anti Ilmavoimille olikin vaurioituneiden koneiden nopea korjaaminen, jonka avulla konevahvuus pystyttiin pitämään riittävänä.

Ilmavoimien varustuksen taso ja määrä laski verrattuna vihollisen voimiin sodan kuluessa samaa tahtia kuin Neuvostoliitto alkoi työntää Saksan alueeltaan. Saksalainen Messerschmitt Bf 109 korvasi Brewsterit vasta vuodesta 1943 alkaen. Kesä 1944 muistutti lukumääräisiltä voimasuhteiltaan talvisotaa, mutta Neuvostoliiton lentokalusto oli laadukkaampaa kuin talvisodassa.

Sodan lopussa Tali-Ihantalan ja Vuosalmen maataistelujen tukemisessa saksalaisella tehokkaaseen pommitukseen kykenevällä lento-osasto Kuhlmeyllä oli merkittävä osuus. Osaston kalustona oli Junkers Ju 87 -syöksypommittajia, Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjäpommittajia sekä Messerschmitt Bf 109 G-8-koneita pommitusmaalien valokuvaus- ja tiedustelukäytössä. Viime aikojen kriittisemmissä tutkimuksissa tosin osa lento-osasto Kuhlmeyn väitetyistä saavutuksista kuten panssarien tuhoaminen on asetettu kyseenalaiseksi.^[27]

Myös Neuvostoliitto uudisti kalustoaan sodan aikaan. Airacobrat tuotiin Yhdysvalloista ja Hurricanet Englannista, mutta jotkin Neuvostoliiton omista koneista (MiG-3- ja LaGG-5-hävittäjät sekä Il-2-maataistelukone) olivat niitä suorituskykyisempiä.

Jatkosodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat (14. helmikuuta 1944):

Lentorykmentti 1

• Tiedustelulentolaivue 12, Nurmoila, kalustona: FK, FR
• Hävittäjälentolaivue 32, Nurmoila, kalustona: CU, LG

Lentorykmentti 2

• Tiedustelulentolaivue 16,^[24] Hirvas, kalustona: FK, GL, LY
• Hävittäjälentolaivue 28, Hirvas, kalustona: MS

Lentorykmentti 3

• Hävittäjälentolaivue 24, Suulajärven lentokenttä, kalustona: BW, MT
• Hävittäjälentolaivue 26, Kilpasilta, kalustona: FA
• Hävittäjälentolaivue 34, Kymi, Malmi, kalustona: MT

Lentorykmentti 4

• Pommituslentolaivue 42, Värtsilä, kalustona: BL
• Pommituslentolaivue 44, Onttola, kalustona: JK
• Pommituslentolaivue 46, Mensuvaara, kalustona: DN, DB, DF
• Pommituslentolaivue 48, Onttola, kalustona: BL, PE

Lentorykmentti 5

• Pommituslentolaivue 6, Nummela, Malmi, Santahamina, Turku, kalustona: SB, DR, RI
• Hävittäjälentolaivue 30,^[28] Malmi, Römpötti, Utti, kalustona: IT

Erilliset yksiköt

• Tiedustelulentolaivue 14, Tiiksjärvi, kalustona: FO, FR, MS
• Täydennyslentolaivue 17
• Täydennyslentolaivue 35, Vesivehmaa
• Ilmasotakoulu, Kauhava
• Koelentolaivue, Tampere, Kuorevesi
• Koelaivue, Kuorevesi, Halli
• Lentovarikko 1, Tampere
• Lentovarikko 2, Halli

Katso myös: Jatkosodan hyökkäysvaiheen ilmasotatoimet

Neuvostoliiton ilmapommitukset aloittivat jatkosodan Adolf Hitlerin radiopuheen jälkeen. Tämän jälkeen ilmasota odotti Suomen maavoimien offensiivin aloitusta. Maasota ei nytkään juuri muusta ilmasodasta piitannut kuin lentotiedustelusta.

Pitkin jatkosodan asemasotavaihetta Suomen ilmavoimat toimivat hävittäjäaseistuksella hyökkäysmuodossa Leningradin läheisyydessä ja puolustusmuodossa venäläisten suorittaessa teollisuuskaupunkien pommituksia.

Suomi suoritti Muurmannin radan junien tuhoamisen ja radan katkaisun lisäksi vain vähän offensiivista toimintaa. Tiedustelu ja kaukopartiojoukkojen huolto olivat osa tätä puolta. Lavansaaren pommitus oli Suomen suurin pommitusoffensiivi, joka ei tuottanut tulosta mutta johti suureen kalustomenetykseen.

Sodan aikana Suomen ilmavoimilla oli erikoinen tapa siirtää hyviäkin hävittäjälentäjiä pommitus- ja tiedustelukoneiden ohjaajiksi. He tiesivät hävittäjälentäjinä, miten helppo esimerkiksi I-15 tai hitaat pommikoneet on ampua alas ja tämä epäilemättä johti melkoiseen henkiseen paineeseen.

Saksa myi Suomen ilmavoimille Me 109 -hävittäjiä vasta 1943. Se oli oikein ajoitettu Suomen ilmapuolustuksen kannalta, mutta lieka Saksaan oli lyhyt. Jopa työkaluja koneiden huoltoon oli toimitettu hyvin niukalti. Koneiden operoidessa niin kutsutuilta työkentiltä tämä sai aikaan viiveitä koneiden vauriokorjaukseen.

Hävittäjien ilmasota vaikeutui 1944, etenkin kesällä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa. Venäläisten oma hävittäjäkalusto oli Mersujen tasoa ja venäläisten lentäjien viehtymys espanjalaiseen renkaaseen ja muihin vaakatason kaartoliikkeisiin, jotka eivät lainkaan sopineet nopeisiin, suuren siipikuormituksen hävittäjiin, joilla toinen maailmansota sodittiin.

Suurhyökkäysten aikana Neuvostoliitto käytti nk. rauhaanpakottamista Helsingin kolmipäiväisissä pommituksissa useiden satojen pommikoneiden avulla. Pommitukset epäonnistuivat ilmatorjunnan vuoksi ja siksi, että venäläiset pudottivat pääosan pommeja ennen kaupungin aluetta.

Talin–Ihantalan taistelussa Saksan Luftwaffen FW 190 ja Ju 87 -rynnäkkökoneet osallistuivat Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumiseen johtaneisiin taisteluihin.^{[29] [30] [31] [32] [33] [34]}

Ilmavoimien komentaja kenraali Jarl Lundqvist määräsi 5. syyskuuta 1944 eversti Olavi Sarkon komentaman Erikoisesikunta Sarkon valmistelemaan ilmasodan saksalaisia vastaan Oulujoki–Oulujärvi-linjan eteläpuolisilta lentokentillä toimien. Esikunta toimi alussa Iisalmesta käsin. Ilmasotatoimien alettua perustettiin Lentoryhmä Sarko 6. lokakuuta 1944.

15. syyskuuta umpeutui venäläisten asettama aselevon ehtojen takaraja saksalaisten Suomesta poisajamiselle. Karjalasta, Hangosta ja Porista saksalaiset lähtivät tuohon päivään mennessä. Saksa yritti tuona päivänä maihinnousun kautta Suursaaren valtausta. Porissa sijainneen suuren Luftwaffen varikon saksalaiset miinoittivat ja poistuivat Porista pääosin laivoilla. Kentän sulutus oli tehty ammattimaisesti - useimmat suomalaisten raivaamatkin rakennukset räjähtivät alkaen kello 18:50 löytämättömiin pommeihin. Kentän vaara-alue oli ilmoitettu suomalaisille ja miinoitus tehty siten, etteivät räjähdykset vaurioittaneet lähellä olevaa sairaalaa. Kiitotie tuhoutui kokonaan. Suomalaisten pelastamat tavarat kuuluivat rauhansopimuksen mukaan Neuvostoliitolle.

Sarkosta tuli 15.9. Pohjois-Suomen ilmakomentaja. Pohjois-Suomen länsipuolelle asetettiin toimimaan kaksi laivuetta ja itäiselle puolelle toiset kaksi laivuetta. Lentorykmentti 2 siirtyi Nerkooseen, sen yksi Brewster-lentue alistettiin Sarkolle.

Ilmavoimilla oli Lapissa käytössä 48 lentokonetta, joista alussa toimintakunnossa 39.

Lapin sodan alussa suomalaisten käytössä olivat seuraavat kentät

• Nerkoo, jonka kiitotie oli lyhyt.
• Oulun Oritkarin kiitotie oli lyhyt.
• Paltamo, joka oli riittävän kokoinen. Lentolaivue 14 siirtyi sinne.
• Rautavaara, jonka kiitotie oli lyhyt.
• Rissala (Kuopiossa) oli sopiva kenttä ilmavoimien raskaimmille pommikoneille, mutta perin kaukana pommituskohteista.
• Vaala, jonka kiitotietä alettiin heti jatkaa.
• Ylivieska, jonka kiitotie oli lyhyt.

Useimmilla näistä kentillä ei ollut halleja koneille. Ilmavoimilla ei ollut radiosuunnistuksen lähettimiä Pohjois-Suomessa.

Saksalaisten käsissä olivat muun muassa Kemin ja Rovaniemen hyvin varustetut kentät, tutka ja noin 100 lentokonetta. Suomessa toimineen Luftflotte 5:n komentajana oli kenraali Josef Kammhuber. Pääasialliset suomalaisten pommituskohteet olivat Saksan motorisoidut yksiköt, 200 000 jalkaväkisotilasta ja joukkojen kulkureitit.

19. syyskuuta allekirjoitettiin välirauhansopimus Moskovassa. 30. syyskuuta Liittoutuneiden valvontakomissio esitti ilmavoimille sarjan kysymyksiä, jotka tuli olla vastattuna 1. lokakuuta klo 18. Kysymykset koskivat sekä ilmavoimia että Luftwaffen Suomessa olevia joukkoja. Tämä merkitsi sitä, että saksalaisten vetäytymistä piti alkaa vauhdittaa. 2. lokakuuta ilmavoimat luovuttivat Kotkan, Hangon ja Turun lentokentät venäläisille.

Päämaja esitti ilmavoimille samaan aikaan samanlaisia kysymyksiä. Lundqvist vastasi, että Kemiä voidaan pommittaa vain raskailla pommikoneilla, lähinnä Rissalasta käsin. Hävittäjistä voitiin ottaa käyttöön vain MS (pääosin Mörkö-Morane-koneita), BW ja CU koneet - vasta kun Paltamon ja Vaalan kentät oli laajennettu tai kun Kemi on vallattu, voidaan MT:t ottaa käyttöön. Lapin sodan lisäksi ilmavoimien piti olla valmiina vastaamaan mahdollisiin venäläisten sotilaallisiin toimenpiteisiin Suomessa. Siksikään MT-hävittäjiä ei lähetetty Lapin sotaan lainkaan.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

1. lokakuuta kenraali Hjalmar Siilasvuo johti maihinnousun Tornioon. Se oli herrasmiessopimuksen mukaisen sodan loppu. Operaatio sisälsi melkoisia riskejä – Suomen maihinnousulaivat olivat 100 kilometrin pituisella merimatkalla ilman ilmasuojaa. Maihinnousu onnistui, koska huono sää esti saksalaisiakin lentämästä ja koska maihinnousu tuli saksalaisille yllätyksenä. Luftwaffen Stukat pommittivat maihinnousun jälkeen Torniota. Pommitus sattui Suomen kannalta soveliaasti, koska paikalla oli runsaasti ulkomaiden lehtimiehiä todistamassa Suomen uutta roolia toisessa maailmansodassa. Suomen ilmapuolustus ei pystynyt torjumaan pommitusten siviiliuhreja. Todellinen sotiminen oli kuitenkin alkanut jo 15. syyskuuta 1944, jolloin saksalaiset yrittivät valloittaa Suursaarta Suomenlahdella. Saksalaisten tappiot kohosivat kaatuneina ja antautuneina toiselle tuhannelle. Operaatiota pidetäänkin joissain aikalaismuisteluissa toisen maailmansodan turhimpana taisteluna.

2. lokakuuta Suomen ilmavoimien Petljakov- ja Blenheim-pommikoneilla tehtiin tiedustelulentoja Kemin, Tornion ja Rovaniemen päälle. 35 ilmavoimien konetta pommitti saksalaisia. Ne pudottivat noin 400 pommia eli 23 tonnia räjähteitä. Yksi lentokone, BL-198, tuhoutui – se syttyi palamaan saksalaisten ampumasta ilmatorjuntatulesta. Sen miehistö pelastui laskuvarjoilla - kaksi kolmesta miehistön jäsenestä jäi saksalaisten vangeiksi.

3. lokakuuta kahdeksantoista Suomen ilmavoimien Brewster-hävittäjää suojasi laivoja Kemin ja Tornion alueella. Tusina Morane-Saulnier-hävittäjää teki tiedustelulentoja.

4. lokakuuta huonon sään vuoksi suomalaiskoneet eivät päässeet nousemaan kotikentiltään. Kemissä sää oli parempi ja tämä mahdollisti sen, että saksalaisten Stuka-laivue pommitti Röytän satamaan nousevia maihinnousujoukkoja. Pommitus aiheutti pahoja tappioita: kaksi laivaa upposi ja satamalaitureita vaurioitui.

5. lokakuuta kymmenen Brewster-hävittäjää lensi tiedustelulentoja. Yksi Blenheim-pommikone, BL-190, menetettiin tiedustelulennolla: ilmatorjuntatulen sille aiheuttamat vauriot pysäyttivät lentokoneen molemmat moottorit. Pakkolaskussa kone vaurioitui pahasti, kaksi miehistön jäsentä loukkaantui ja yksi kuoli. Ilmailukirjailija Pauli Hirvonen kirjoitti tästä tapauksesta romaanin 1960-luvulla.

6. lokakuuta määrättiin ilmavoimien siirroista:

• Pommituslentolaivue 42 siirtyi lokakuun loppuun mennessä Paltamoon.
• Pommituslentolaivue 48 siirrettiin Vesivehmaalta Vaalaan. * Hävittäjälentolaivue 26:n Brewsterit siirrettiin Pudasjärvelle.
• Pommituslentolaivue 6 siirtyi osittain Vaasaan, jossa tarkoituksena oli tehdä sotalentoja Lapin rintamalle. Pitkä etäisyys esti lennot ja niistä luovuttiin. Lentue siirtyi lopulta Luonetjärvelle, osallistumatta Lapin sotaan.
• LeR 2:n esikunnasta tuli LeR Sarkon esikunta, se siirtyi Ouluun 6. lokakuuta.

6. lokakuuta kaksitoista Suomen pommikonetta iski Aapajoen siltoihin. Pajarin mukaan Saksan iltatorjunta ampui alas yhden Junkersin, Pauli Hirvonen kertoo (viitaten samaan konemeterykseen) JK-260:n eksyneen yöllä ja tehneen polttoaineen loputtua pakkolaskun veteen, jolloin kone upposi. Vain koneen ohjaaja pelastui, muut kolme miehistön jäsentä hukkuivat. Toinen pommikone harhautui paluumatkalla ja teki pakkolaskun 100 kilometriä Leningradista etelään. Saksalaiset pommittivat neljällätoista Junkers Ju 87 Stukalla Torniota.

Tässä vaiheessa Lapin sotaan osallistuvat yksiköt ja niiden komentajat olivat

• Lentorykmentti 2, eversti R. Harju-Jeanty, esikunta Joensuussa
  • Tiedustelulentolaivue 14, majuri K. Kurimo, Vaala. 7 MS Vaalassa, Rissalassa 2 LY-yhteyskonetta. Rissalassa olleet 5 FR eivät osallistuneet Lapin sotaan.
  • Hävittäjälentolaivue 26, majuri E. Metsola, Vaalassa 10 BW ja 3 FK. Ottolassa olleet 8 IT-hävittäjää eivät ottaneet osaa Lapin sotaan.
  • Hävittäjälentolaivue 28, majuri Per-Erik Sovelius, Paltamossa 8 MSv-hävittäjää. Onttolan 10 MT:tä eivät osallistuneet Lapin sotaan.
• Lentorykmentti 3:n Hävittäjälentolaivue 34, jonka komentajana oli majuri E. Luukkanen oli Sarkon komennossa. Sillä oli 20 MT:tä Selänpäässä ja 10 Taipalsaaressa. Laivue ei osallistunut sotatoimiin.
• Lentorykmentti 4, everstiluutnantti B. Gabrielsson, Esikunta Luonetjärvellä.
  • Pommituslentolaivue 42, majuri K. Kepsu, Paltamossa 14 BL
  • Pommituslentolaivue 44, majuri T. Meller, Rissalassa 11 JK
  • Pommituslentolaivue 46, kapteeni P. Pesola, Luonetjärvellä 4 BL, 3 DN, 5 DB, 2 DF, 2 SB.
  • Pommituslentolaivue 48, majuri E. Ahtiainen, Paltamossa 6 BL, jotka siirtyivät 7. lokakuuta Vaalaan.

7. lokakuuta oli miltei lentokelvoton sää. 15 BL:ää lähti pommituslennolle, mutta lento keskeytettiin. Osasto Jauri ja sen vesikoneet alistettiin LeR Sarkolle.

8. lokakuuta ilmavoimat pommitti aamupäivällä ja iltapäivällä saksalaisia kolonnia. Kaikkiaan 44 konetta otti osaa iskuihin, joissa pudotettiin 366 pommia eli 30 tonnia räjähteitä. Kemin lentokenttä saatiin suomalaisten käsiin, mutta kenttä oli saksalaisten tuhoama. Se kunnostettiin nopeasti ja oli käytössä 18. lokakuuta. Luftwaffe vetäytyi Jäämeren rannikon tukikohtiin.

9. lokakuuta ei lennetty huonon sään takia.

10. lokakuuta 23 pommikonetta iski Ranuan ja Rovaniemen alueella: ne pudottivat 250 pommia, 16 tonnia. Yksi Junkers, JK-256, menetettiin ^[35] mukaan ilmatorjunnalle ja ^[36] mukaan saksalaisen hävittäjän alasampumana. Koneen pakkolaskussa kuoli kolme miehistön jäsentä, joista yksi kuoli jo laskussa, kaksi koneeseen loukkuun jäänyttä paloi hengiltä. Tähystäjä selvisi hengissä pahasti palaneena.

11. lokakuuta tuhoutui Blenheim pommittaja BL-180 ilmatorjuntatykkien tulessa ja koko sen miehistö kuoli. Hyvösen ^[37] mukaan tämä lentokone tuhoutui koululennolla.

12.–14. lokakuuta sää oli surkea. Tiedustelulennot kertoivat, että saksalaiset olivat tuhonneet Rovaniemen ja Kemijärven lentokentät.

15. lokakuuta Brewster-hävittäjä BW-386 teki pakkolaskun ilmatorjuntatulen takia. Ohjaaja loukkaantui pahasti.^[37] ei mainitse tätä. Junker-pommikone JK-263 vaurioitui pahasti it-tulen takia. Kaksi miehistön jäsentä loukkaantui, kaksi kuoli laskuvarjohypyssä.

18. lokakuuta tehtiin 40 lentoa: 17 Blenheim-konetta pommitti saksalaisia. Yksi Blenheim menetettiin ilmatorjunnalle ja yksi Blenheim, BL-156, teki Pajarin ^[35] mukaan mahalaskun Kemiin. Pauli Hirvosen^[36] mukaan ilmatorjunta sai siihen täysosuman ja kone syöksyi maahan. Hyvösen ^[37] mukaan tämä lentokone syöksyi maahan räjähtäen. Koko koneen miehistö kuoli. Samana päivänä tuhoutui kaksi hävittäjää, BW-379 ja BW-357, ohjaajineen.

21. lokakuuta tehtiin pommitus kymmenen koneen voimin.

22. lokakuuta vaurioitui pahasti DB-16-pommikone – saksalaisten ilmatorjunta osui sen molempiin moottoreihin. Lentokoneen miehistö kuitenkin pelastui.

23.–26. lokakuuta oli liian huono sää lentämiseen. 23. lokakuuta Fokker-tiedustelukone, FK-104, ammuttiin alas Kittilässä ja sen miehistö kuoli.

24. lokakuuta Brewster-hävittäjä, BW-355, syttyi ilmatorjunnan tulessa, koneen ohjaaja pelastui hyppäämällä.

PLeLv 42 siirsi BL-pommittajansa Paltamosta Rovaniemelle, kolme DB-pommittajaa Luonetjärveltä Kemiin ja kuusi MY-hävittäjää Joroisista Kemiin.

25. lokakuuta SB-8 putosi veteen lentoonlähdön jälkeen, ohjaaja pelastui, sähköttäjä hukkui.^[37]

26. lokakuuta kahdeksan pommikonetta pudotti 70 pommia eli 11,5 tonnia räjähteitä.

27. lokakuuta 22 pommikonetta yritti hyökätä, mutta lento keskeytettiin huonon sään takia.

Lokakuun lopussa saatiin radiosuuntimot Kemiin ja Rissalaan.

31. lokakuuta ilmavoimien vahvuus oli (rauhansopimuksen mukainen vahvuus)

• 870 upseeria (300)
• 2 833 aliupseeria (845)
• 2 823 miehistöä (400)
• yhteensä 6 126 miestä (1 548)

Tässä yhteydessä vakinaisesta väestä laitettiin vanhimmat eläkkeelle. Lapin sotaan vaikutti reserviläisten kato pommittaja-, konekivääriampuja-, radisti- ja suunnistajatehtävistä. Pommittajina toimi usein juuri koulutettuja lentoreservinupseereita, joka johti heikkoihin pommitustuloksiin.

Lokakuu oli sodan aktiivisin kuukausi, varmaankin tarkoituksena osoittaa Neuvostoliitolle, että kyse ei ole herrasmiessodasta.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Syksyn edetessä päivät lyhenivät. Sateisia, pilvisiä päiviä oli yhä enemmän. Kentät, jotka eivät olleet asfaltoituja, pehmenivät. Osa niistä tuli täysin käyttökelvottomiksi etenkin pommikoneille mutta myös raskaille hävittäjille (Me 109). Puurakenteiset VL Myrsky-hävittäjät kärsivät ulkosäilytyksestä, niiden vanerinen pintarakenne kupruili, liikkuviin osiin tuli lisäkitkaa. Marraskuussa Muonion tasalla oli seitsemän tuntia valoisaa päivää. 6. joulukuuta siellä alkoi kuukauden pituinen yö.

Lentolaivueet 14 ja 48 lakkautettiin marraskuussa, kun asevoimien vahvuutta pienennettiin välirauhansopimuksen mukaiseen vahvuuteen.

1. marraskuuta astui voimaan ilmatilan jako: Linjan Kämppi-Ivalo-Karasjoki länsipuoli kuului Suomen ilmavoimille ja itäpuoli Neuvostoliitolle.

2. marraskuuta yhdeksän Ilmavoimien pommikonetta yritti hyökkäystä, mutta vain yksi suoritti tehtävän, muut keskeyttivät.

11. marraskuuta tehtiin tiedustelulentoja.

13.11. Myrsky MY-25 teki pakkolaskun vaurioiduttuaan iltatorjuntatulessa. Ohjaaja pelastui, mutta kone tuhoutui.

16. marraskuuta 16 Ilmavoimien pommikonetta pudotti 133 pommia eli 12 tonnia.

17. marraskuuta 19 Ilmavoimien pommikonetta pudotti 162 pommia eli 15 tonnia.

18. marraskuuta Ilmavoimat teki seitsemällä pommikoneella pommituksen. Yksi Brewster-hävittäjä, BW-370, vaurioitui pakkolaskussa, jonka aikaansai saksalaisen ilmatorjuntatulen osuma.

19. marraskuuta Ilmavoimat teki kolmella pommikoneella pommituksen.

20.–22. marraskuuta vallitsi lentämisen kannalta liian huono sää.

Marraskuun lopussa Ilmavoimien voimat keskitettiin Kemiin. Sarkon esikunta siirtyi sinne marraskuun alussa. 21. marraskuuta LeR 4:n komentaja everstiluutnantti B. Gabrielsson tuli johtamaan ilmasotatoimia Pohjois-Suomessa. Osasto Jauri lakkautettiin joulukuussa. Sotatoimet laantuivat tämän muutoksen jälkeen.

23. marraskuuta Ilmavoimat teki pommituksen 16 koneen voimin.

25. marraskuuta Kemissä oli seuraava lentokalusto:

• TLeLv 14 – 9 MSv hävittäjää ja 2 Ly-yhteyskonetta
• HLeLv 26 – 4 BW ja 5 MY hävittäjää, 1 FK-tiedustelukone
• PLeLv 42 – 7 BL pommittajaa
• PLeLv 44 – 6 BL pommittajaa
• PLeLv 46 – 2 DN, 1 DB, 2 DFM 3 BL, 1 SB pommittajaa
• PLeLv 48 – 10 BL pommittajaa
• Osasto Jauri – 1 DO-pommikone

Naarajärvellä oli kuusi BL-pommittajaa ja Luonetjärvellä kahdeksan BL-pommittajaa.

Marraskuu oli ulkopoliittisesti kriittinen, koska erään välirauhaan liittyvät ehdot olivat tarkistuspisteessä.

5. joulukuuta oli Suomen puolustusvoimien demobilisaatio valmis. Miesvahvuus vastasi tilannetta 1. tammikuuta 1939. Palvelukseen jäi osa vuosiluokan 1924 varusmiehistä ja vuosiluokan 1925 varusmiehet.

16.–31. joulukuuta Ilmavoimat tekivät lentoja vain kuutena päivänä: 25 koneella tehtiin pommituslentoja.

10. tammikuuta 1945 Päämaja käski tehostaa toimintaa, mukaan lukien lentotoiminta, 1. maaliskuusta alkaen. Syynä oli se, että Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta lisätoimia Saksan Lapin joukkoja vastaan.

Tammikuussa Ilmavoimat lensivät Lapissa kolmenatoista päivänä.

Helmikuu oli rospuuttoaikaa, jolloin käytössä oli vain kolme lentopäivää kuun lopussa.

Maaliskuussa lennettiin kahdeksana päivänä.

Huhtikuussa tehtiin pari tiedustelulentoa. Suomen ilmavoimien historian viimeinen sotalento tehtiin 4. huhtikuuta 1945: Pommituslentolaivue 43:n DO-55 ohjaajanaan kapteeni Jorma Turpeinen ja tähystäjänä kapteeni Georg Erik Strömberg teki ilmakuvauslennon Käsivarressa alueella Ala- Kilpisjärvi, Leveävuopio, Peerajärvi - Siilusvaara, Rukahoaivi, Ailakkavaara, Ala-Kilpisijärvi. Hyvässä säässä kuvattiin 55 minuutin aikana 5 000 metrin korkeudesta lennon kestäessä 12.30–16.00.^[38]

25. huhtikuuta 1945 saksalaiset olivat poistuneet Norjaan.

Lapin sodassa ilma-aseen käyttö oli vähäistä molemmin puolin. Myös huono lentosää vähensi operaatioiden määrää.

Suomen ilmavoimille tuli etenkin pommituslennoista tappioita Saksan Luftwaffen koneiden ja ilmatorjunnan toiminnan vuoksi. Lapin sodan päättyessä 25. huhtikuuta 1945 Ilmavoimat oli tehnyt 700 sotalentoa, joista joka viides keskeytettiin sään tai muiden syiden takia. Pommituksissa pudotettiin 220 tonnia räjähteitä kohteisiin, mutta tulokset eivät olleet hyviä. Ilmavoimat menetti sodassa kahdeksan pommikonetta, seitsemän hävittäjäkonetta ja kaksi tiedustelukonetta, mutta usein ilman vihollisen ilmavoittoa. 19 lentäjää kuoli ja yhdeksän haavoittui. Koko sotaa kutsuttiin lentäjäpiireissä ”punaiseksi lokakuuksi”, lokakuun ollen rankin sodan kuukausista.

Pääartikkeli: Luettelo suomalaisista hävittäjä-ässistä

Suomen hävittäjälentäjät saavuttivat ilmavoittoja samoja määriä kuin Saksan ja Japanin lentäjät. Syykin oli sama - pitkä palvelusaika rintamalla, riittävästi vihollisen lentotoimintaa ja riittävän tehokas lentokonekalusto.

Suomen johtavat hävittäjä-ässät olivat:

• Ilmari Juutilainen
• Jorma Karhunen
• Eino Luukkanen
• Lauri Pekuri
• Jorma Sarvanto
• Hans Wind

Pommituslentäjät ja tiedustelulentäjät

• muun muassa Aimo Juhola

Koelentäjät - ks. Koelentäjä.

Päälentotukikohdat olivat

• Luonetjärvi, nyk. Jyväskylä, myös Ilmavoimien esikunnan sijoituspaikka
• Utti
• Rissala
• Onttola
• Vesivehmaa
• Räyskälä, kesällä 1940 raivattu apukenttä, jota ei käytetty sotatoimiin.
• Kymin lentokenttä Karhulassa
• Malmin lentoasema
• Turku
• Oulu
• Immola
• Joroinen
• Lappeenranta
• Selänpää
• Työkenttiä rintaman luona oli lukuisia.

Aselevon jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio piti Suomen ilmavoimat lentokiellossa vuoteen 1946 asti lukuun ottamatta Lapin sotaan liittynyttä lentotoimintaa.

Sisäisin ripustimin varustetut pommikoneet ja ohjukset olivat Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjä, myös hävittäjäkoneiden määrä rajoitettiin 60 koneeseen, vaikkakaan kieltoa ei käytännössä valvottu.

Suomen ilmavoimat aloitti 1950-luvun lentämällä lähes loppuun käytetyillä Messerschmitt Bf 109 -hävittäjillä. Neuvostoliitto oli tällöin siirtynyt muun muassa MiG-15-hävittäjän käyttöönotolla suihkukonekauteen. Vuonna 1949 syntynyt Nato käytti Länsi-Euroopassa Sabre-hävittäjiä. Ruotsi oli ottanut käyttöön ensimmäiset suihkuhävittäjänsä, etenkin Saab Tunnanin vuosituotanto oli tuolloin satoja kappaleita. Ruotsin ilmavoimien varustautuminen esti Pohjoismaiden liukumisen ilma-aseen kannalta sotilaalliseksi tyhjiöksi. Myös pommikoneet olivat enenevästi suihkukoneita. Suomen ilmavoimien ”Mersun” kyky saavuttaa niitä tai taistella suihkuhävittäjiä vastaan ei ollut uskottava. Tähän aikaan kylmä sota voimistui kautta maailman ja Euroopassa oli muun muassa Unkarin kansannousu vuonna 1956. Länsi-Saksan jälleenvarustautuminen lisäsi Neuvostoliiton varustelua.

Suihkuhävittäjien saatavuus puolueettomiin maihin oli rajattua, koska suorituskykyisiä koneita ei haluttu myydä sotilasliittojen ulkopuolisille maille. Lisäksi Suomen valtion ulkomaanvaluuttavaranto oli pieni. Siksi pyrittiin ostamaan halpoja koneita. Ostot kohdistuivat Nato-maihin osin aikana, jolloin Liittoutuneiden valvontakomissio vielä valvoi Suomen toimintaa. Tähän aikaan Neuvostoliitto ei ilmeisesti edes ollut halukas myymään suihkuhävittäjiään Suomeen.

• De Havilland D.H.100 Vampire Mk.52 -hävittäjiä oli Suomessa käytössä kuusi kappaletta vuosina 1954–1965. Koneet hankittiin Englannista. Se oli Suomen ilmavoimien ensimmäinen suihkuhävittäjä.
• De Havilland D.H.115 Vampire Trainer Mk.55 -harjoitushävittäjiä oli vuosina 1953–1965 käytössä yhdeksän kappaletta.
• Folland Gnat Mk.1 oli 1958 ensimmäinen ilmavoimien kone, joka, tosin loivassa liu’ussa, ylitti äänen nopeuden. Niitä hankittiin 13 kappaletta. Koneita käytettiin vuosina 1958–1974. Tämän koneen kohdalla aluksi pohdittiin lisenssivalmistusta. Tähän ei kuitenkaan ryhdytty, koska Englannin nimenomaan vientiä varten kehittämä Gnat todettiin pian heikkotehoiseksi ja paljon korjauksia ja huoltoa vaativaksi hävittäjäkoneeksi.
• Fouga CM170 Magister-suihkuharjoitushävittäjiä ostettiin Ranskasta vuonna 1958. Koneita ostettiin ja valmistettiin lisenssillä 80 kappaletta. Ne olivat käytössä vuodet 1958–1988. 30 vuoden aikana sillä koulutettiin kaikki ilmavoimien lentoupseerit ja toimiupseeriohjaajat hävittäjälentäjiksi. Lisenssivalmistus oli Suomen lentokoneteollisuuden pelastus aikana, jolloin oma konesuunnittelu päättyi vuosikymmeniksi.

Kuljetuskonehankinnat olivat vähäisiä. Niiden hankinnoissa ja koneiden käytössä oli yhteistyötä Suomen ilmavoimien, valtion laitosten ja valtionyhtiöiden välillä.

• De Havilland Canada DHC-2 Beaver -koneita oli käytössä kolme vuosina 1958-1971.
• Hunting Percival Pembroke C.Mk.53 -koneita hankittiin kaksi kappaletta Englannista. Nämä toimivat vuosina 1956-1968 muun muassa ilmakuvauskoneina.

Koulukoneiden kohdalla Valmet Vihurin rakentaminen oli merkittävä sekä Valtion lentokonetehtaalle työllisyyssyistä että Suomen ilmavoimille, joka 1950-luvulla lensi pääasiassa Messerschmitt Bf 109 ja Vihuri-koneilla. Vihuri oli riittävän hävittäjämäinen ylläpitääkseen hävittäjälentäjien lentotaitoa. Vihurin lukuisat onnettomuudet johtuivat osin juuri suuresta määrästä lentotunteja ja osin lentokurin heikentymisestä (koneilla ”räimittiin”, koska kokeneilla lentäjillä ei ollut käytössä suorituskykyisiä koneita) ja osin muun muassa moottorien ikääntymisestä. Valmet Tuuli jäi prototyypiksi, kun todettiin, että ruotsalainen Saab Safir on paljon halvempi koulukone.

• SAAB 17A oli Ruotsista hankittu tiedustelukone. Kaksi konetta oli maalinhinauskäytössä vuosina 1959–1961. Hankinta on voinut liittyä Saab Safir-kauppaan, koska Saab 17 oli tyyppinä täysin vanhentunut.
• Saab 91D Safir-alkeiskoulutuskone, joka oli käytössä 1958–1982. Koneita hankittiin 36 kappaletta ja niillä koulutettiin 25 vuoden ajan kaikki Suomen ilmavoimien lentäjät.
• Valmet Tuuli II oli vuonna 1951 valmistunut koulukoneen prototyyppi.
• Valmet Tuuli III. Vuosina 1957–1959 rakennettiin tästä koneesta vain yksi prototyyppi. Kone kilpaili peruskoulukoneen roolista, mutta oli paljon kalliimpi kuin Saab Safir. Tämä oli viimeinen Suomessa suunniteltu sotilaslentokone ennen 1970-luvun Valmet Vinkaa.
• Valmet Vihuria rakennettiin eri versiona (I, II, III): Se oli jatkokoulutuskone. Vihureita rakennettiin 51 kappaletta vuosina 1951–1959. Kone perustui VL Pyörremyrskyn siipeen ja Bristol Blenheimin tähtimoottoreihin. Jälkimmäinen säästi suuren summan ulkomaan valuuttaa.

Yhteyskoneena oli vuosina 1950-1958 yksi Beechcraft D17S -lentokone.

Hävittäjäkoneissa Suomi pääsi muiden maiden tasolle MiG-21-koneen hankinnan kautta. Näissä koneissa siirryttiin ilmasta-ilmaan-ohjusaseistukseen. Konekalusto venäläistyi ilmeisesti vastakauppaan perustuvan kaupankäynnin vuoksi. Länsi-Euroopan noustessa toisen maailmansodan kolhuista, se varustautui vastineena Neuvostoliiton varustautumiselle, jota ei oltu sodan loputtua ajettu alaspäin kuten Länsi-Euroopassa. Nato-maat käyttivät Lockheed F-104 Starfighteria ja McDonnell F-4 Phantomia sekä hävittäjinä että pommittajina. Ruotsi siirtyi Drakenin käyttöön. Varustelukilpa oli selkeämmin nähtävissä kuin 1950-luvulla.

• MiG-15UTI ”Mukelo” oli kaksipaikkainen harjoitushävittäjäkone, joita oli käytössä neljä kappaletta vuosina 1962–1977.
• MiG-21F-13 torjuntahävittäjä hankittiin vuonna 1963. Niitä oli 22 kappaletta. F-13-version viimeiset lennot tehtiin vuonna 1982 ja poistettiin ilmavoimien rekisteristä vuonna 1986.
• MiG-21U oli kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä vain kaksi kappaletta.
• MiG-21UM oli toinen kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä neljä kappaletta.

Gnat oli käytännössä koko 1960-luvun toinen Suomen ilmavoimien hävittäjäkoneista. Se näkyi onnettomuuksissa:

• Ensimmäinen Gnat (GN-102) tuhoutui 26. elokuuta 1958, kun laskuteline ei tullut esiin laskuun valmistautumisessa. Ohjaaja sai sen pakotettua ulos, mutta tämä toimi aikaansai hydraulipaineen putoamisen. Kone kaatui selälleen kiitotielle ja syttyi palamaan. Ohjaaja loukkaantui pahasti. Tämä oli osa sitä historiaa, jonka vuoksi Gnatin lisenssivalmistukseen ei lähdetty.
• GN-109 syöksyi maahan lentoonlähdössä 8. toukokuuta 1962 ja räjähti surmaten ohjaajan. Syyksi katsottiin ohjaajan virhe, mutta tämä puolestaan johtui Gnatin ohjausjärjestelmän vaikeuksista.
• GN-108 joutui painopisteongelman takia syöksykierteeseen, jossa kone tuhoutui maahantörmäyksessä. Ohjaaja pelastui heittoistuimella. Painopisteongelma johtui epäonnistuneesta polttoaineen siirrosta lisätankeista päätankkeihin.
• GN-111 joutui ulkopuoliseen silmukkaan ja syöksyi selkälennossa maahan tuhoutuen täysin 6. syyskuuta 1968. Ohjaaja pelastui heittoistuimen ansiosta. Koneen ohjaus meni sekaisin siirryttäessä mekaaniselta ohjaukselta sähkömoottorin ja hydraulipumpun yhteisohjaukselle, joka oli suunnitteluvirhe, mutta jota ohjaajat eivät tienneet.

Ilmavoimat otti 1960-luvun alussa käyttöönsä helikoptereita:

• Agusta Bell 206A-helikopteri (1968-1979, 1 kappale)
• Mil Mi-4 (1961-1979, 3 kappaletta) helikopteri.
• Sud-Aviation S.E.3130 Alouette II 313B-helikopteri (1966-1975, 2 kappaletta)

Kuljetuskone DC-3 hankittiin laskuvarjojääkäreitä varten sekä muuhun kuljetustarpeeseen. Neuvostoliittolainen pommikone Il-28 hankittiin tiedustelukoneeksi ja sitä käytettiin erityisesti maalinhinauksessa ilma-ammunnoissa.

• Douglas DC-3 -kuljetuskone eli C-47 (1960–1984, yhdeksän kappaletta)
• Iljušin Il-28 (maalinhinaus, merivalvonta, tiedustelu; 1960–1981; 4 kappaletta)

Luonetjärven varuskunta kasvoi muun muassa Viestikoelaitoksen perustamisen myötä. Lennostojen yhteyteen perustettiin kuhunkin ilmavalvontaa ja hävittäjätorjuntaa hoitava pääjohtokeskus (PääJoke).

Ilmavoimien pääaseita, hävittäjäkoneita, modernisoitiin merkittävästi.

Ruotsin ilmavoimissa Saab AJ-37 Viggen-hävittäjien tieltä väistyviä Saab Drakeneita hankittiin Ruotsista useissa erissä. Kaksitoista Drakenia koottiin Suomessa Valmet Lentokoneteollisuus-tehtaalla. Lapin ilmatilan valvonta oli uusi painotus ilmavoimien toiminnassa. Lappi ei ollut ollut toisessa maailmansodassa juurikaan puolustettu - perinnetiedon mukaan oululaiset varustivat ”kaupallisen hävittäjälentäjän” kaupunkinsa puolustukseksi. Neuvostoliiton kokema Naton uhka Norjasta ja Norjanmereltä käsin lienee painostanut Suomen varmistamaan, että oma ilmatila pysyy omana. Tässä vaiheessa lentäminen muuttui joka sään lentämiseksi. Esimerkiksi Draken DK-219-koneella lennettiin 25 vuotta, jona aikana tehtiin 3 700 lentoa ja lennettiin 2 200 tuntia. Tällä koneella lennettiin 150 lentoa ja 100 tuntia vuosittain eli keskimäärin tehtiin 40 minuutin lento.

MiG-21bis oli MiG-hävittäjissä tehty samankaltainen modernisointi. Koneessa oli enemmän polttoainetta ja täten sen toiminta-aika piteni. Kone oli myös joka sään hävittäjä. MiG-lentämisessä alettiin opetella ilmataistelutaktiikkaa, aiemmin värvätyt lentäjät olivat muun muassa lentäneet koneilla lähinnä kovaa ja suoraan. Koneita varustettiin enenevästi tiedustelukoneiksi.

1970-luvulla hankitut hävittäjä olivat:

• Saab J 35B Draken-hävittäjäkoneita hankittiin Suomeen kuusi ensin vuokrattuina ja sittemmin ostettuja Flygvärnetin J 35B-versioita vuonna 1972.
• Saab J 35C Draken (kolme kaksipaikkaista J 35C:ä 1976 ja kaksi kunnostettua J 35 C:ä 1984)
• Saab J 35F Draken (kuusi peruskorjattua joka sään hävittäjää 1977- ja 18 kunnostettua J 35F 1984–)
• Saab J 35S Draken (12 Suomessa 1974–1975 koottua J 35S -konetta Hämeen lennostolle)
• MiG-21bis (1978–1998; 26 kpl)

Muut hankitut koneet olivat yhteyskoneita:

• Britten-Norman BN-2A Islander (1974–1975, 1 kpl)
• Cessna 402B Businessliner (1975–1984, 2 kpl)
• Piper PA-28R-200 Cherokee Arrow II ja PA-28RT-201 Arrow IV (1974–, 6 kpl)
• Piper PA-31 Navajo ja PA-31-350 Chieftain (1974–1975, 6 kpl)

Helikopterihankinta kohdistui pariin tyyppiin ja useampaan yksilöön:

• Hughes 369HS, 369HM ja 369D (500C and 500D) helikopterit (1975–)
• Mil Mi-8P ja Mil Mi-8PT helikoptereita ostettiin vuonna 1973 yhdeksän kappaletta.

Ilmavoimien Esikunta muutti Helsingistä Tikkakoskelle vuonna 1973.

1980-luku oli Suomenkin sotilasilmailun suurten asekauppojen aikaa. Valmet sai luvan rakentaa suomalaisen alkeiskoulutuskoneen, Vinkan. Suomi osti Hawk-harjoitushävittäjän Englannista, josta aikanaan käytiin lehdistössä vasemmisto-oikeisto-väittelyä. Myös sen nk. vastakaupoista käytiin runsaasti julkista keskustelua. 30 Vinkalla ja 50 Hawkilla on koulutettu Suomen ilmavoimien lentäjät viimeisten 25 vuoden ajan. Molemmat koulukoneet säilynevät käytössä vielä 2010-luvulle asti.^selvennä Valmet lentokoneteollisuus kehitti TurboVinha- eli Redigo-jatkokoulutuskonetta, jonka koe- ja esittelylennoilla tuhoutui kaksi konetta ja kuoli kolme lentäjää. Kone jäi yhtiö viimeiseksi kokonaisen lentokoneen kehityshankkeeksi.

Tämän vuosikymmenen lopulla Neuvostoliitto pyrki ilmeisesti saamaan suomalaisen hävittäjälentäjän kosmonautiksi, mutta suomettumisen uhka koettiin liialliseksi.

MiG-21bis-koneet ja Draken-koneet olivat käytössä koko vuosikymmenen. Niihin kehitetyn suomalaisen tietoväyläratkaisun hajaspektriradiolinkki tuli myöhemmin käyttöön matkapuhelimissa.

Vuosikymmenen lentokonehankinnat

• Fokker F.27 Friendship (1980–, 3 kpl) kuljetus- ja elso-kone
• Valmet Vinka (1980-201X, 30 kpl) alkeiskoulukone
• British Aerospace Hawk Mk.51 (1980–, 50 kpl) harjoitushävittäjä
• Learjet 35A (1982-, 3 kpl) yhteys- ja ilmakuvauskone

Hävittäjälentolaivue 21 siirtyi Tampereen Pirkkalaan.

Hävittäjäkoneiden kaupassa valmistajien ja tuotteiden määrä väheni 1960-luvulla. Tavaksi tuli Naton 1960-luvun McDonnell F4 Phantom ja 1970-luvun Genral Dynamics F-16-kaupoissa, että suuret asekaupat tapahtuvat kerran muutamassa vuosikymmenessä ja kohdistuvat yhteen konetyyppiin.

1990-luvulla alussa sekä Draken- että MiG-21bis-kalusto olivat ikääntyneitä. Tilanne oli samankaltainen kuin Itävallassa ja Sveitsissä, joissa lennettiin vanhentuneella kalustolla. Tarjouskilpailun alkaessa mediassa arveltiin, että yksi Suomeen valittavista konetyypeistä olisi neuvostovalmisteinen kaksimoottorinen MiG-29 ja länsikoneista ehdolla olivat yksimoottoriset ruotsalainen Saab JAS 39 Gripen (joka ei ollut täysin tuotannollisessa valmiudessa ja Ruotsin ilmavoimissa koelento-asteella), ranskalainen Mirage 2000 ja yhdysvaltalainen General Dynamicsin F-16. Neuvostoliiton hajotessa (1991) Suomessakin karsittiin konetyypit yhteen. 1960-luvun alusta jatkunut tasapainottelu itä- ja länsihankintojen kanssa loppui ja Suomi siirtyi kokonaan länsimaiseen kiinteäsiipiseen ilma-aluskalustoon.

Alkuperäisen tarjouskilpailun ulkopuolelta tullut ehdokas torjuntahävittäjäksi valittiin kaksimoottorinen yhdysvaltalainen F/A-18 Hornet. Sen käyttöönotto karsi tullessaan hävittäjälentäjistä kaikki yli 30-vuotiaat ja kaikki toimiupseeriohjaajat. Tämä loi median hehkuttaman nk. lentäjäpaon Finnairiin ym. lentoyhtiöihin. Ilmavoimien tekninen kieli vaihtui suomesta englantiin.

Saksojen yhdistymisen jälkeen Suomi julisti yksipuolisesti että Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat (ydinasekieltoa lukuun ottamatta) eivät ole enää voimassa. Voittajavalloista Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ilmoittivat että eivät vastusta julistusta. Myöhemmin Hornet-kaluston päivitysten yhteydessä Ilmavoimat varustivat F-18-koneet soveltuviksi iskemään maakohteisiin ja tyyppimerkintä muuttui F/A-18 Hornetiksi ^[39]

Vuonna 1999 helikopterit siirrettiin ilmavoimien alaisuudesta maavoimien alaisuuteen.

• McDonnell Douglas (nykyään Boeing) F/A-18 Hornet (64 kpl)

Ilmavoimien Viestikoulun, Ilmasotakoulun ja Lentovarikon nimenvaihdokset toteutettiin.^selvennä Tiedustelulentolaivueen toiminta itsenäisenä joukko-osastona päättyi.

Ilmavoimien Materiaalilaitoksen organisaatiouudistus toteutettiin 1. tammikuuta 2010. Osana puolustusvoimauudistusta lennostot organisoitiin uudelleen sekä 3. pääjohtokeskus, Lentosotakoulu ja Ilmavoimien Teknillinen koulu lakkautettiin. Lentosotakoulun ja Teknillisen koulun ohjaaja- ja mekaanikkokoulutus jatkuu Tikkakoskella osana Ilmasotakoulua.

Ikääntyvä F/A-18-kalusto korvataan vuosikymmenen loppupuolella yhdysvaltalaisella F-35-kalustolla.

• Luettelo Suomen ilmavoimien ilma-aluksista
• Suomen ilmavoimien hävittäjähankinnat, joka kuvaa hävittäjäkoneiden hankintaa vuodesta 1918 lähtien

• Haapanen, Atso: Suomen ilmavoimien hävittäjähankinnat 1918–1945. Helsinki: Koala, 2002. ISBN 952-5186-16-4
• Heinonen, Timo: Thulinista Hornetiin – 75 vuotta Suomen ilmavoimien lentokoneita. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1992. ISBN 951-95688-2-4
• Hyvönen, Jaakko: Kohtalokkaat lennot 1939-1944. Apali, 2001.
• Keskinen, Kalevi; Partonen, Kyösti; Stenman, Kari: Suomen Ilmavoimat I 1918–27. Espoo: Kari Stenman, 2005. ISBN 952-99432-2-9
• Keskinen, Kalevi; Partonen, Kyösti; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimat II 1928–40. Espoo: Kari Stenman, 2006. ISBN 952-99743-0-2
• Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Ilmavoimat talvisodassa. Espoo: Tietoteos, 1989. ISBN 951-9035-92-3
• Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Ilmavoimat sodan jälkeen. Tampere: Apali, 1999. ISBN 952-5026-14-0
• Laukkanen, Jyrki: Suomen ilmavoimat 90 vuotta. Tampere: Apali, 2008. ISBN 978-952-5026-71-9
• Lukkarinen, Vilho; Pernaa, Veli: Suomen ilmavoimat 1944–1980. Tampere: Ilmavoimien Kiltaliitto ry, 2008. ISBN 978-951-98226-4-8
• Nikunen, Heikki: Richard Lorenz – Suomen hävittäjäilmailun isä. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 952-5026-49-3
• Pajari, Risto: Talvisota ilmassa. Porvoo: WSOY, 1971.
• Pajari, Risto: Jatkosota ilmassa. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11412-X
• Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Forssa: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6
• Raunio, Jukka: Valtion lentokonetehtaan historia – Osa 1: Pioneerivuodet 1921–1932. Halli: Jukka Raunio, 2005. ISBN 978-951-96866-8-4
• Raunio, Jukka: Valtion lentokonetehtaan historia – Osa 2: Tampereella ja sodissa 1933–1944. Halli: Jukka Raunio, 2007. ISBN 978-951-96866-8-4
• Saarinen, Ahti: Ilmavoimien toiminta Suomessa 1918–1920. Lahti: Ahti Saarinen, 2002. ISBN 951-98755-5-7
• Uola, Mikko: Suomen ilmavoimat 1918–1939. Hämeenlinna: Karisto, 1975. ISBN 951-23-0890-8
• Valtonen, Hannu: Pohjoinen ilmasota – Suomeen liittyviä sotatoimia syksystä 1944 kevääseen 1945. Jyväskylä: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1996. ISBN 951-95688-4-0

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.

• Kansan Arkisto: Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä
• Yksityinen sivusto: Youtube, FK-104 -muistomerkki Kittilässä
• Ilmavoimien tunnistuskuvat venäläisistä lentokoneista vuodelta 1942