Stoalaisuus

Stoalaisuus oli hellenistisen filosofian koulukunta, joka vaikutti useiden vuosisatojen ajan antiikin Kreikan ja Rooman yläluokan moraaliseen ajatteluun. Stoalaisuuteen yhdistetään mielenrauhan (ataraksia) tavoittelu ja tunteiden hillintä (apatheia).

Stoalaisuuden perusti Zenon Kitionilainen Ateenassa 300- ja 200-lukujen eaa. vaihteessa. Stoalainen oppi oli suosittu ja eri oloihin mukautuva, ja sillä oli paljon seuraajia kautta Kreikan ja Rooman valtakunnan, aina siihen saakka kun keisari Justinianus I sulki Ateenan pakanalliset filosofikoulut vuonna 529.^[1][2]

Stoalaiset katsoivat intohimoisten tunteiden olevan seurausta virheellisistä arvostelmista. Viisaalla (sofos), moraalisesti ja intellektuaalisesti täydellistyneellä ihmisellä, ei olisi tällaisia tunteita, koska hänellä olisi vain tosia arvostelmia.^[3] Metafysiikassa stoalaiset kannattivat sekä kosmista determinismiä että ihmisen tahdon vapautta, ja katsoivat, että ihmiselle on hyveellistä omata sellainen tahto (prohairesis), joka on luonnon mukainen. Tämän vuoksi stoalaiset esittivät filosofiansa elämäntapana, jossa oleellista ei ollut se, mitä henkilö sanoi, vaan se, miten hän eli.^[4] Myöhemmät roomalaiset stoalaiset, kuten Seneca ja Epiktetos, painottivat hyveen olevan ainoa asia, joka on tarpeen ihmisen onnellisuudelle. Näin stoalainen viisas oli immuuni ulkoa päin kohtaaville onnettomuuksille. Tästä on seurausta ajatus stoalaisesta mielentyyneydestä onnettomuuksien edessä, vaikkakaan yleensä ei oteta huomioon, että stoalaisuudessa vain viisaan saatettiin nähdä olevan todella vapaa, ja että kaikki moraalin huonous oli yhtä paheellista.^[3]

Stoalaisuus asetetaan usein vastakkain epikurolaisuuden kanssa. Tähän ovat syinä muun muassa päinvastaiset näkemykset onnellisuuden olemuksesta sekä se, että stoalaiset uskoivat kohtaloon ja Jumalan läsnäoloon tässä maailmassa, kun taas epikurolaiset kielsivät kummankin.

Tutkijat jakavat stoalaisuuden historian yleensä kolmeen kauteen:

• Varhaisstoa, Zenon Kitionilaisesta Antipatros Tarsoslaiseen
• Keskistoa, mukaan lukien Panaitios ja Poseidonios
• Myöhäisstoa, mukaan lukien Musonius Rufus, Seneca, Epiktetos ja Marcus Aurelius

Stoalaisuus syntyi Ateenassa noin vuonna 301 eaa. Sen perustajana pidetään Zenon Kitionlaista. Päinvastoin kuin esimerkiksi epikurolaiset, Zenon valitsi opetuspaikakseen julkisen tilan. Hän opetti Ateenassa maineikkaassa Stoa poikilessa eli Kirjavassa pylväshallissa, joka sijaitsi Ateenan Agoran laidalla. Niin hänen filosofiansa sai nimensä pylväshallin (stoa) mukaan.

Zenonin ja muiden ensimmäisten stoalaisten ajatukset pohjautuivat kyynikoiden ajatuksiin. Kyynisen koulukunnan perustaja Antisthenes oli ollut Sokrateen oppilas. Toinen merkittävästi stoalaisuuteen vaikuttanut kyynikko oli Diogenes. Hän, kuten Sokrateskin, suosi yksinkertaista elämää ilman ylellisyyksiä, ja pyrki palauttamaan elämän pelkkiin välttämättömyyksiin. Hän asui tynnyrissä, söi raakaa lihaa ja masturboi julkisesti osoittaakseen riippumattomuuttaan muusta yhteiskunnasta.

Vastaavasti stoalaisten opetusten keskeinen sisältö oli moraalissa, jonka Zenon opetti olevan sama kuin luonto. Alkuvaiheessa stoalaisuus nähtiinkin lähinnä "takaisin luontoon" -tyyppisenä liikkeenä, joka kritisoi taikauskoa ja tabuja. He opettivat myös irtisanoutumista kivusta ja sairauksista, hyvästä tai huonosta onnesta, sekä elämästä ja kuolemasta. Zenon haastoi usein totunnaiset kiellot, perinteet ja tavat.

Stoalaisuus opetti, että epäitsekkyys on suurin hyve elämässä ja ainoa, mitä tarvitaan onnellisuuteen. Hyveelliset ihmiset voivat olla riippumattomia yhteiskunnasta, mutta heidän täytyy auttaa muita. He voivat tulla paremmiksi ainoastaan ottamalla hyveensä käyttöön suhteessaan toisiin ihmisiin. Hallitsemalla intohimonsa ja tunteensa he voivat voittaa ulkopuolisen maailman ja löytää rauhan itsensä kanssa. Stoalaisuus opetti myös rakastamaan kaikkia muita eläviä olentoja.

Zenonin merkittävin seuraaja oli Khrysippos, jonka aikaansaannosta on suurin osa siitä mitä nykyään kutsutaan stoalaisuudeksi. Muita stoalaisuuden merkittäviä edustajia olivat Khrysippoksen opettaja Kleanthes, roomalaiset Seneca ja Marcus Aurelius, sekä Epiktetos, joka syntyi ja kuoli Kreikassa, mutta eli suurimman osan elämästään Roomassa. Myös roomalaisen Ciceron ajattelu sai paljon vaikutteita stoalaisilta, vaikka yleisesti häntä voidaankin pitää eklektikkona.

Stoalaisilta filosofeilta ei valitettavasti, kuten A. A. Long on todennut, ole säilynyt yhtään kokonaista teosta koulukunnan kahden ensimmäisen kauden ajalta.^[5] Varhaisstoan ajalta on säilynyt lähes kokonaisena vain Kleantheen Hymni Zeukselle.^[6] Muutoin teoksia on säilynyt ainoastaan roomalaiselta myöhäisstoan ajalta. Näihin lukeutuvat muun muassa Epiktetoksen teokset Käsikirja ja Keskusteluja sekä Marcus Aureliuksen teos Itselleni.

Roomalaiselta kaudelta tunnetaan kolmen ”stoalaisen marttyyrin” kohtalo keisari Neron käsissä. Musonius Rufuksen oppilaat Rubellius Plautus, Thrasea Paetus ja Barea Soranus olivat kaikki merkittäviä poliitikkoja ja stoalaisuuden kannattajia. He eivät syyllistyneet rikoksiin hallitsijaa vastaan, mutta loukkasivat tätä pelkästään korkealla moraalillaan. Nero surmautti ensin Plautuksen, ja alkoi tämän jälkeen vainota tämän kahta ystävää. Heidän kerrotaan kohdanneen kuolemansa tyynesti.^[7][8]

Filosofien ja poliitikkojen lisäksi stoalaisia vaikutteita voidaan havaita useilla tiedemiehillä ja kirjailijoilla. Tällaisia ovat muun muassa Geminos, Kleomedes, Strabon, Flavius Josephus, Areios Didymos, Apollonios Dyskolos ja Klaudios Ptolemaios.

»Filosofia ei lupaa hankkia ihmiselle mitään mikä on hänen itsensä ulkopuolella. Muutenhan se ottaisi vastatakseen sellaisesta mikä ei ole sen omaa materiaalia. Niin kuin kirvesmiehellä on materiaalina puu ja kuvanveistäjällä pronssi, siten on elämisentaidon materiaalina kunkin oma elämä.^[9]»

Stoalaiset muotoilivat yhtenäisen todellisuuskäsityksen, joka koostui muodollisesta logiikasta, monistisesta materialistisesta fysiikasta ja naturalistisesta etiikasta. Näistä stoalaiset korostivat etiikkaa tärkeimpänä tiedonalana ja inhimillisen tiedon varsinaisena päämääränä, mutta he myös kehittivät logiikan ja luonnontieteen teorioita tukemaan eettisiä oppejaan.

Myöhemmät roomalaiset stoalaiset korostivat elämistä sopusoinnussa todellisuuden kanssa, jonka tapahtumia ihmiset eivät kykene suoraan hallitsemaan. Uuden ajan filosofeille stoalaisten logiikan teoriat ovat puolestaan olleet stoalaista etiikkaa kiinnostavampia.

Stoalaisten mukaan hyve on ainoa todella hyvä asia. Hyveellinen on se, joka on saavuttanut onnellisuuden tiedon avulla. Hyveellinen ihminen löytää onnellisuuden itse ja on riippumaton ulkomaailmasta. Riippumattomuus ulkomaailmasta saavutetaan hallitsemalla omia tunteita. Stoalaiset opettivat itsekontrollin ja mielenlujuuden kehittämistä keinona voittaa haitalliset tunteet.

Stoalaiset korostivat rationaalisuutta eli järjenmukaisuutta. He näkivät, että kaikille asioille löytyi jokin selitys: esimerkiksi kuolema oli luonnonlakien sanelema selvyys. Stoalaisuuden mukaan objektiiviseksi ajattelijaksi tuleminen mahdollistaa sen, että ihminen ymmärtää universaalin järjen (logos). Hyve koostuu tahdosta, joka on sopusoinnussa luonnon kanssa.^[10]

Khrysippos kehitti useita vertauksia filosofian eri osa-alueiden välisistä suhteista. Erään vertauksen mukaan filosofia on kuin eliö: logiikka vastaa luita ja hermoja, etiikka lihaa ja fysiikka sielua. Toisen vertauksen mukaan filosofia on kuin muna: logiikka vastaa kuorta, etiikka valkuaista ja fysiikka keltuaista. Kenties tunnetuimman vertauksen mukaan filosofia on kuin puutarha: puutarhan alueen rajaava aita vastaa logiikkaa, sen tuottamat kasvit etiikkaa ja sen maaperä, jonka pohjalta etiikan kasvusto nousee, fysiikkaa.^[11]

Logiikassa stoalaiset kehittivät ensimmäisenä propositiologiikkaa eli lauselogiikkaa. Näin he laajensivat Aristoteleen kehittämää syllogistiikkaa lisäämällä siihen konnektiivit ja (konjunktio), tai (disjunktio), jos (implikaatio) ja ei (negaatio), ja keskittymällä termien sijasta kokonaisten väitelauseiden välisiin suhteisiin.

Stoalainen logiikka sai vaikutteita dialektisesta koulukunnasta. Zenon oli dialektikko Diodoros Kronoksen oppilas. Myöhempää Khrysipposta voidaan pitää antiikin toisena suurena loogikkona Aristoteleen ohella. Stoalainen propositiologiikka, jonka keskeisenä osana oli deduktiivinen järjestelmä, on hänen kehittämänsä.^[12]

Stoalainen logiikka mahdollisti seuraavan kaltaisten uudenlaisten päätelmien esittämisen:^[12]

Premissi 1: Jos on päivä, on valoisaa.

Premissi 2: Ei ole valoisaa.

Johtopäätös: Siis ei ole päivä.

Antiikin aikana sanottiin, että jos jumalat käyttäisivät logiikkaa, se saattaisi olla Khrysippoksen logiikkaa.^[13] Diogenes Babylonialainen ja Antipatros Tarsoslainen systematisoivat Khrysippoksen logiikkaa ja tekivät siihen vähäisiä laajennoksia. Myöhemmän antiikin aikana aristoteelista ja stoalaista logiikkaa yhdisteltiin usein.^[12]

Tietoteoriassa stoalaiset uskoivat siihen, että varmaa tietoa voidaan saavuttaa järjen avulla. Totuus voidaan erottaa virhepäätelmistä, vaikka käytännössä onkin usein mahdollista päästä vain likiarvoihin. Stoalaisten mukaan aistit ottavat jatkuvasti vastaan aistimuksia: sykähdyksiä, jotka siirtyvät aistimisen kohteista aistien kautta mieleen, johon ne jättävät vaikutelmansa (fantasia). Mielellä on kyky tehdä arvostelmia (synkatathesis), eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma. Näin se saattoi erottaa todellisuuden oikeellisen representaation väärästä.

»"[M]uodosta aina määritelmä tai kuvaus vaikutelman synnyttävästä kohteesta, niin että näet, millainen se on olemukseltaan, alastomana, kokonaisuutena ja osina, ja sano itseksesi sen oikea nimi ja niiden nimet, joista se on muodostunut ja joiksi se hajoaa. Mikään ei edistä ylevämielisyyttä niin kuin se, että kykenee tutkimaan kaikkea elämässä kohtaamaansa järjestelmällisesti ja totuudenmukaisesti ja katsomaan sitä keskittyen aina samalla kysymään, millaista käyttöä tällä on ja millaisessa maailmanjärjestyksessä ja mikä arvo sillä on kokonaisuuden kannalta ja mikä ihmisen kannalta [...]"^[14]»

Jotkut vaikutelmat voidaan hyväksyä välittömästi, mutta joillekin voidaan antaa vain eritasoinen empivä hyväksyntä, joka voidaan nimittää uskomukseksi tai mielipiteeksi (doksa). Voimme saavuttaa ainoastaan järjen avulla selvän ymmärryksen ja vakaumuksen (katalepsis). Varmaan ja toteen tietoon (episteme), jonka ainoastaan stoalainen viisas voi saavuttaa, voidaan päästä vain vahvistamalla vakaumus vertaisten kokemuksia ja ihmiskunnan kollektiivisia arvostelmia vastaan.

Stoalainen "järki" ei tarkoittanut ainoastaan logiikan käyttöä, vaan se liittyi myös luontoon ja käsitykseen kaikkeudesta. Stoalaisten uskonnolliset käsitykset olivat panteistisia: kaikkeus käsitettiin jonkinlaisen maailmanjärjen ohjaamaksi. Stoalaisen kosmologian mukaan kaikkeus on aineellinen ja järjellinen substanssi, joka oli itse Jumala, tai luonto. Stoalaiset jakoivat sen kahteen osaan, aktiiviseen ja passiiviseen. Passiivinen substanssi oli aine. Aktiivinen substanssi, jota voidaan kutsua Kohtaloksi tai universaaliksi järjeksi (Logos), oli järjellinen eetteri tai alkutuli, joka toimii passiivisen aineen kautta.^[15]

Näkemys tulesta luonnon perusosana, mikä oli keskeinen osa stoalaista aineellista todellisuuskäsitystä, on sukua Herakleitoksen ajattelulle. Stoalaiset katsoivat kaikkeuden toistuvan sykleissä ja tuhoutuvan jokaisen syklin lopussa maailmanpalossa (ekpyrosis), eli palautuvan jälleen tuleen.

Herakleitokselta oli peräisin myös käsite logos, jonka stoalaiset yhdistivät kaikkialta luonnosta löytyvään energiaan, lakiin, järkeen ja kaitselmukseen. Logosta pidettiin rationaalisena jumalallisena voimana, joka ohjasi kaikkeutta. Logos oli yhtä kuin Jumala, luonto tai kohtalo.

»Ajattele jatkuvasti maailmaa yhtenä elävänä olentona, jolla on yksi olemus ja yksi sielu; miten kaikki imeytyy tämän olennon yhteen tajuntaan; miten sen kaikkea toimintaa ohjaa yksi pyrkimys; miten kaikki yhdessä on kaiken tapahtuvan syynä; millä tavalla kaikki kehräytyy ja punoutuu yhteen.^[16]»

Kaikki on Kohtalon lain alaista, sillä kaikkeus toimii ainoastaan oman luontonsa ja sen hallitseman aineen luonnon mukaisesti. Ihmisten ja eläinten sielut ovat saaneet alkunsa alkutulesta, ja ovat samoin Kohtalon alaisia. Kun ihminen elää järjen ja hyveen mukaan, hän elää harmoniassa tämän jumalallisen maailmanjärjestyksen kanssa, pyrkii toimimaan oman sisäisen jumalhenkensä arvon mukaisesti, ja hyväksyy myös tämän jumalallisen järjen olemassaolon kaikissa muissa ihmisissä.

Stoalaiset kannattivat tiukkaa determinismiä, jonka mukaan kaikkeus on tiukasti lakiensa mukaan määräytynyt kokonaisuus. Stoalaisen näkemyksen mukaan se ei kuitenkaan ollut ristiriidassa tahdonvapauden kanssa. Kleantheen vertauksen mukaan väärällä asenteella varustettu ihminen on kuin koira, joka on sidottu kärryihin ja raahautuu sen mukana minne se meneekin.^[10] Stoalainen sen sijaan korjaisi tahtoaan sopimaan yhteen maailman kanssa. Oikealla asenteella varustettu ihminen olisi siis kuin koira, joka juoksee omasta tahdostaan kärryjen mukana samaan suuntaan. Stoalainen olisi, Epiktetoksen sanoin, sairas, vaarassa, kuolemassa tai maanpaossa, mutta silti onnellinen^[17] — osoittaen näin täydellistä riippumattomuutta.

Ihmisen sielu oli osa jumalallista logosta, ja täten kuolematon. Sielun yksilölliset piirteet olivat kuitenkin luonnoltaan tuhoutuvia, ja ne "säilyvät jonkin aikaa ja muuttuvat sitten ja hajaantuvat ja syttyvät tuleen, kun ne otetaan takaisin kaikkeuden siemenenä toimivaan järkeen (logos spermatikos)".^[18] Koska järki on sekä ihmiskunnan että kaikkeuden taustalla, tästä seuraa, että inhimillisen elämän päämäärä on elää järjen johtamaa elämää, eli elää luonnon ja sen lakien mukaan.

Pääartikkelit: Apatheia ja passiot stoalaisuudessa

Antiikin ajalla eläneet stoalaiset on usein ymmärretty väärin, koska heidän käyttämänsä termit merkitsivät heidän aikanaan eri asiaa kuin nykyään. Nimitys "stoalainen" tarkoittaa nykyään usein "tunteetonta", koska stoalaiset opettivat vapautta intohimoista ja muista tunteista. Stoalaisten tavoitteena oli apatheia eli "tunteeton tila", "tunteiden puuttuminen" (a-, "epä-" + pathos, "tunne").

Antiikin aikana sanaan "tunne" sisällytettiin kuitenkin suuri joukko inhimillisiä tuntemuksia ja intohimoja, joista monet olivat kielteisiä, kuten viha, pelko, kipu, nautinto, tuska, halu, jne. Stoalaisten tarkoituksena ei ollut tunteiden täydellinen kuolettaminen, vaan niistä aiheutuvien ongelmien välttäminen niin, että turhista arvoasetelmista luovutaan. Sanalla apatia ei näin ollen tarkoitettu "tylsämielistä välinpitämättömyyttä", kuten nykyään, vaan ennemmin objektiivisuutta ja "selkeää arvostelmaa" todellisuudesta, sekä näistä seuraavaa järkkymätöntä mielenrauhaa.

Tunneteoriassaan stoalaiset erottivat toisistaan käsitteet pathos, joka käännetään yleensä passioksi (pathos, mon. pathē), eli tuntemukset jotka saavat alkunsa väärästä arvostelmasta; propathos eli vaistonvarainen reaktio (esim. kalpeneminen tai vapina vaaran uhatessa); sekä eupathos, eli tuntemukset jotka saavat alkunsa oikeasta arvostelmasta, joka oli stoalaisen viisaan merkki.

Stoalaiset ylistivät järkeä tunteiden hillitsemisen välineenä, ja lainasivat kyynikoilta etiikkansa pohjaksi sen ajatuksen, että hyvyys sisältyy sielun itsensä tilaan — viisauteen ja itsekuriin. Stoalainen etiikka painotti sääntöä: "Seuraa, minne järki sinut johtaa". Siksi ihmisen tulee pyrkiä vapautumaan intohimoista eli passioista — pitäen mielessä, että antiikin aikana passio tarkoitti paitsi ”intohimoa” myös ”kärsimystä”.^[19]

Tavoitteena oli siis vapautua kärsimyksestä apatheian (kirjaimellisesti, ”ei-passioita”) kautta, missä ”apatia” tuli ymmärtää antiikin aikaisessa merkityksessä — olemalla objektiivinen, omaamalla ”selkeitä arvostelmia” todellisuudesta ja säilyttämällä mielentyyneys elämän hyvien ja huonojen hetkien aikana. Tässä stoalaisessa ajatusmaailmassa on yhtäläisyyksiä buddhalaisuuden neljän jalon totuuden kanssa: Koko elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänhalusta, kärsimyksestä voidaan vapautua, mietiskely ja hyve voivat vapauttaa kärsimyksestä.

Stoalaisen etiikan mukaan hyvää olivat vain ihmisessä olevat hyveet, samoin pahaa vain hänessä olevat paheet. Ulkopuolelta tulevat asiat eivät olleet hyvää eivätkä pahaa, vaan yhdentekeviä. Siksi ihmisen ei tullut suhtautua niihin tunteilla, koska muuten hän kärsisi vain tuskaa. Tunteet olivat ikään kuin epätosia uskomuksia asioiden tiloista, joko jo koettuna tai vasta ennakoituna. Epätosina uskomuksina ihmisen tuli siis välttää niitä. Hänen ei tullut toivoa saavansa jotain mitä hänellä ei ole, koska hän pettyy, jos ei saavutakaan sitä. Hänen ei tullut pelätä menettävänsä jotain mitä hänellä on, koska hän kärsisi, jos pelko toteutuisi.

Sokratesta seuraten stoalaiset opettivat, että onnettomuus ja paha ovat tietämättömyyden seurausta. Jos joku käyttäytyy huonosti, se johtuu siitä, että hän on tietämätön itsessään olevasta universaalista järjestä, ja jos hän on onneton, se johtuu siitä, että hän on unohtanut kuinka luonnollisesti kaikki todellisuudessa toimii. Filosofia toimii ratkaisuna onnettomuuteen ja pahaan. Siihen kuuluu ihmisen oman käytöksen ja tehtyjen arvostelmien tarkastelu, ja sen määrittely, ovatko ne seuranneet luonnon universaalista järjestä, vai sille vastakkaisista omista haluista.

Hyveistä käytettiin stoalaisuudessa termiä kathēkonta, luonnon mukaiset teot. Stoalaisuuden neljä kardinaalihyvettä olivat viisaus (sofia), rohkeus (andreia), oikeudenmukaisuus (dikaiosynē) ja kohtuullisuus (sōfrosynē). Nämä hyveet on johdettu suoraan Platonin opetuksista. Paheista käytettiin termiä hamartemata (virheet, onnettomuudet, rikokset).

Hyveiden ja paheiden dikotomian luonteesta seurasi, että suuri joukko tekoja jäi niiden välille. Asiat, jotka ovat moraalilain ulkopuolella, eli jotka eivät ole hyödyksi eivätkä haitaksi moraalin kannalta ja siksi eivät ole sen enempää vaadittuja kuin kiellettyjäkään, olivat stoalaisten mielestä yhdentekeviä (adiafora). Vähitellen yhdentekevät asiat alettiin jakaa edelleen kolmeen lajiin: asiat, joita tuli suosia, koska ne auttoivat elämistä luonnon mukaan; asiat, joita tuli välttää, koska ne vaikeuttivat elämistä luonnon mukaan; sekä todella yhdentekevät asiat.^[20]

Stoalaisuudelle oli ominaista maailmankansalaisuuden eli kosmopoliittisuuden korostaminen. Stoalaisten mukaan kaikki ihmiset ovat saman universaalin hengen ilmentymiä ja siksi heidän tulisi elää keskenään veljellisessä rakkaudessa ja valmiina auttamaan toisiaan. Keskusteluissaan Epiktetos sanoo ihmisen suhteesta maailmaan: ”Jokainen ihminen on ensisijaisesti yhteisönsä kansalainen, mutta hän on myös jumalien ja ihmisten suuren valtion jäsen, josta kaupunkivaltio on vain jäljitelmä”.^[21] Tässä on kaikuja Sokrateen opetuksesta. Epiktetoksen mukaan tämä sanoi: ”En ole ateenalainen tai kreikkalainen, vaan maailman kansalainen.”^[22]

Tähän perustuen stoalaiset kannattivat kaikkien ihmisten tasavertaisuutta. Heidän mielestään yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden kaltaisilla ulkoisilla eroilla ei ole merkitystä ihmisten välisissä suhteissa. Myös stoalaisten näkemykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta olivat omana aikanaan radikaaleja; he katsoivat, ettei myöskään sukupuoli vaikuta ihmisen kykyihin, minkä vuoksi sukupuolten välillä ei ole hierarkista asetelmaa, ja tytöt ja pojat voivat saada yhtäläisen kasvatuksen.^[23][24]

Stoalaiset tunnettiin myös siitä, että he kannattivat lempeyttä orjia kohtaan. Seneca kirjoitti: ”se, jota kutsut orjaksesi, on syntynyt samoista siemenistä, nauttii samasta taivaasta, hengittää samoin, elää samoin, kuolee samoin!”^[25]

Stoalaiselle filosofia ei tarkoittanut pelkästään joukkoa uskomuksia tai eettisiä väittämiä — se oli elämäntapa, joka koostui jatkuvasta harjoituksesta tai koulutuksesta (áskēsis). Filosofisiin ja henkisiin harjoituksiin kuului logiikkaa, sokraattista dialektiikkaa ja mietiskelyä, kuolevaisuuden tutkiskelua, huomion keskittämistä nykyhetkeen, jokapäiväisten ongelmien ja mahdollisten ratkaisujen mietiskelyä, muistiinpanoja (hypomnemata), ja niin edelleen. Filosofia oli aktiivinen itsensä harjoittamisen ja asioiden itselleen muistuttelun prosessi.

Marcus Aurelius kuvaa teoksessaan Itselleni useita stoalaisia harjoituksia. Esimerkiksi:

»Varhain aamulla sano itsellesi: Joudun kohtaamaan virkaintoisen, kiittämättömän, väkivaltaisen, juonikkaan, kateellisen, itsekkään miehen. Kaikki tämä on tullut heidän osakseen, koska he ovat tietämättömiä hyvästä ja pahasta. Mutta minä olen nähnyt, että hyvän luonto on jalo ja että pahan luonto on alhainen ja että vieläpä tuon väärintekijän luonto on minulle sukua [...] eikä ole mahdollista, että kukaan heistä minua vahingoittaisi. Sillä kukaan ei saa minua sekaantumaan alhaiseen, enkä voi suuttua sukulaiselleni enkä vihata häntä, koska olemme syntyneet yhteistyöhön [...]^[26]»

Vaikka monet varhaiskristilliset kirkkoisät lukivat stoalaisen filosofian pakanallisiin paheisiin kaiken muun filosofian kanssa, monia sen piirteitä pidettiin kuitenkin suuressa arvossa. Tämä koski erityisesti luonnollista lakia, josta tuli merkittävä osa katolisen kirkon ja varhaisen Yhdysvaltojen maallisen julkisen moraalin oppia. Keskeinen stoalainen ajatus Logoksesta vaikutti kristilliseen ajatteluun Jeesuksesta ja esiintyy muun muassa Johanneksen evankeliumin alussa.

Stoalainen ajatus hyveestä maailmankaikkeuden järjestykseen mukautumisena vertautuu samoin kristilliseen moraalikäsitykseen. Sekä stoalaisuus että kristinusko kannattavat askeesia suhteessa intohimoihin, mikä mahdollistaa ihmisen korkeampien mahdollisuuksien kehittämisen. Kummatkin katsovat, että ihmisellä on sisäinen vapaus ulkoisen maailman edessä, ja uskovat ihmisen olevan samankaltaisuussuhteessa Jumalan kanssa.

Justinos Marttyyri ylisti stoalaista etiikkaa, ja Tertullianus arvosti suuresti stoalaista Senecaa. Stoalainen maailmankansalaisuus vaikutti Augustinuksen ajatuksiin, jotka hän esitti teoksessaan Jumalan valtio. Stoalaisuus vaikutti myös Boëthiuksen teokseen Filosofian lohdutus, joka esittelee kristillistä moraalia antiikin pakanallisen filosofian kautta. Teos vaikutti suuresti keskiajan ajatteluun.

Tunnettu tyyneysrukous, joka laitetaan usein Reinhold Niebuhrin nimiin, voidaan nähdä hyvin stoalaisena:^[27]

»Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.»

Uusstoalaisuus oli renessanssin aikana syntynyt liike, joka pyrki yhdistelemään stoalaisuutta kristinuskoon.

Stoalaisuuden ja kristinuskon välillä on kuitenkin myös suuria eroja. Eräs ero on stoalaisuuden panteismi, jossa Jumala ei ole koskaan täydellisen tuonpuoleinen vaan aina läsnä oleva. Kristinusko henkilöi Jumalan maailman luojaksi, mutta stoalaisuus yhdistää Jumalan kaikkeuden kokonaisuuteen. Päinvastoin kuin kristinuskossa, stoalaisuudessa ei ole ajatusta kaikkeuden alusta tai lopullisesta lopusta, eikä myöskään ajatusta yksilöllisten sielujen säilymisestä kuoleman jälkeen.

Nykyään termi ”stoalainen” viittaa usein johonkuhun, joka on välinpitämätön nautinnon, kivun, ilon ja surun suhteen, tai joka tukahduttaa tunteet ja säilyttää aina mielenrauhansa.^[28] Tässä mielessä termin käyttö ei ole yhtä harhaanjohtavaa historiallisen todellisuuden suhteen kuin esimerkiksi termin ”epikurolainen” käyttö nykyään usein on.^[3]

Kreikkalaiset

• Zenon Kitionilainen (n. 350 – 261/264 eaa.)
• Dionysios (n. 330 – 250 eaa.)
• Ariston Khioslainen (n. 320 – 250 eaa.)
• Persaios (306-243 eaa.)
• Kleanthes (n. 301 – 232/252 eaa.)
• Khrysippos (279 – 207 eaa.)
• Herillos (200-luku eaa.)
• Sfairos (200-luku eaa.)
• Zenon Tarsoslainen (n. 200 eaa.)
• Diogenes Babylonialainen (240-152 eaa.)
• Krates Malloslainen (100-luku eaa.)
• Mnesarkhos Ateenalainen (n. 160-85 eaa.)
• Mnasagoras (100-luku eaa.)
• Nestor Tarsoslainen (100-luku eaa.)
• Basileides (100-luku eaa.)
• Dardanos Ateenalainen (n. 160-85 eaa.)
• Apollodoros Seleukeialainen (n. 140 eaa.)
• Antipatros Tarsoslainen (s. n. 144 eaa.)
• Herakleides Tarsoslainen (100-luvu eaa. loppu)
• Hekaton Rhodoslainen (100-luku eaa.)
• Polemon Ilionlainen (100-luku eaa.)
• Boethos Sidonlainen (100-luku eaa.)
• Sosigenes (100-luku eaa.)
• Panaitios (n. 185/180 – 110/108 eaa.)
• Poseidonios (n. 135–51 eaa.)
• Iason Nysalainen (ensimmäinen vuosisata eaa.)
• Diodotos (n. 120–59 eaa.)
• Diotimos (n. 100 eaa.)
• Antipatros Tyroslainen, vanhempi (ensimmäinen vuosisata eaa.)
• Antipatros Tyroslainen, nuorempi (k. 45 eaa.)
• Geminos (110 – 40 eaa.)
• Athenodoros Kananalainen (n. 74 eaa. – 7)
• Eufrates (35-118)
• Epiktetos (n. 55-135)
• Athenodoros Kordylion (ensimmäinen vuosisata)
• Hierokles (n. 150)
• Sekstos Khaironeialainen (n. 160)
• Sosigenes ”Peripateetikko” (100-luvun loppu)
• Stratikles

Roomalaiset

• Cato nuorempi (95–46 eaa.)
• Attalus (ajanlaskun alku)
• Seneca nuorempi (n. 4 eaa. – 65)
• Lucius Annaeus Cornutus (ensimmäinen vuosisata)
• Musonius Rufus (ensimmäinen vuosisata)
• ”Stoalaiset marttyyrit”^[8]
  • Rubellius Plautus (33-62)
  • Thrasea Paetus (k. 66)
  • Barea Soranus (k. 66)
• Junius Rusticus (n. 100–170)
• Marcus Aurelius (121–180)

• Kategoriat stoalaisuudessa
• Kathekon ja katorthoma
• Kyynikot
• Luettelo antiikin filosofian termeistä, sisältää paljon stoalaisia termejä
• Pneuma

• Cicero, Marcus Tullius: Laeista. ((De legibus.) Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29140-4
• Cicero, Marcus Tullius: Vanhuudesta. Ystävyydestä. Velvollisuuksista. (Cato maior de senectute; Laelius de amicitia; De officiis.) Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Laatukirjat. 2. painos (1. painos 1967, 3. painos 2002) Helsinki: WS, 1992. ISBN 951-0-17868-3
• Cicero, Marcus Tullius: Keskusteluja Tusculumissa. (Latinan kielestä suomentanut sekä selityksillä ja nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe: Juha Sihvola) Turku: Faros, 2009. ISBN 978-952-5710-08-3
• Epiktetos: Käsikirja ja Keskusteluja. ((Enkheiridion, Diatribē.) Valikoinut ja kreikan kielestä suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Seitsentähdet) Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-1-04742-6
• Epiktetos: Ojennusnuora. ((Enkheiridion.) Kreikankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut K. Jaakkola. Kariston klassillinen kirjasto 11. - 2. painos 1956) Hämeenlinna: Karisto, 1919. Teoksen verkkoversio.
• Marcus Aurelius: Itselleni: Keisarin mietteitä elämästä. ((Ta eis heauton.) Suomentanut Marke Ahonen) Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-98-8
• Seneca, Lucius Annaeus: Kaitselmuksesta. (Suomentanut K. P. Kalliovaara. Kariston klassillinen kirjasto 43) Hämeenlinna: Karisto, 1928.
• Seneca, Lucius Annaeus, nuor.: Tutkielmia ja kirjeitä. (Suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Jussi Tenkku. Antiikin klassikot) Porvoo Helsinki: WSOY, 1964.
• Seneca, Lucius Annaeus, nuor.: Kirjeet Luciliukselle. ((Epistulae morales ad Lucilium, noin 65.) Suomentanut Antti T. Oikarinen) Helsinki: Basam Books, 2011. ISBN 978-952-260-045-5

• Kaarakainen, Teija & Kaukua, Jari (toim.): Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. (S. 181–263: Lucius Annaeus Seneca: Suuttumuksesta. Suomentanut Marke Ahonen. – S. 264–281: Epiktetos: Käsikirja. Suomentanut Marke Ahonen. – S. 282–338: Guillaume du Vair: Stoalaisten moraalifilosofia. Suomentaneet Teija Kaarakainen ym.) Helsinki: Gaudeamus, 2004. ISBN 951-662-891-5
• Kailaheimo, Markku: Kirjoituksia stoalaisuudesta. Epätieteellisiä tarkasteluja. Tampere: Kirjokansi, 2015.
• Kailaheimo, Markku: Brutuksesta. Stoalaisesseitä. Tampere: Kirjokansi, 2016.

• Brennan, Tad: The Stoic Life. Oxford: Oxford University Press, 2005.
• Long, A. A.: Stoic Studies. Cambridge University Press, 1996. ISBN 0-520-22974-6
• Inwood, Brad (toim.): The Cambridge companion to the Stoics. (Cambridge companions to philosophy) Cambridge: Cambridge University Press, 2003. ISBN 0-521-77005-X
• Rist, John M.: Stoic philosophy. Cambridge: Cambridge University, 1969, 1977. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Rist, John (toim.): The Stoics. (Major Thinkers Series) Berkeley: University of California Press, 1978. ISBN 0520036751
• Strange, Steven (toim.): Stoicism: Traditions and Transformations. Cambridge: Cambridge Univ. Press, 2004. ISBN 0-521-82709-4

• Arnim, Hans von: Stoicorum veterum fragmenta. (Osat I-IV) Leipzig: B. G. Teubneri, 1903-1905. Uusintapainos: Stuttgart, 1964. Standardilaitos varhaisten stoalaisten fragmenteista.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Stoalaisuus Wikimedia Commonsissa

• Baltzly, Dirk: Stoicism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Edwards, Paul (toim.) Stoicism (Arkistoitu – Internet Archive) The Encyclopedia of Philosophy, volume 8, MacMillan, Inc, 1967 (ss. 19-22) (englanniksi)
• Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Stoicism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Grahn, Malin: Stoalaisuus Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Stephens, William O.: Stoic Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Rubarth, Scott: Stoic Philosophy of Mind The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)