Saksankielinen kirjallisuus

Saksankielinen kirjallisuus käsittää kaiken saksan kielellä julkaistun kirjallisuuden. Tässä aihe on rajattu koskemaan vain alkukielisenä saksaksi julkaistuja kaunokirjallisia teoksia. Koska saksaa puhutaan usean valtion alueella, voidaan saksankielinen kirjallisuus edelleen jakaa kansallisiin kirjallisuusperinteisiin, merkittävimpinä Saksan kirjallisuus, Itävallan kirjallisuus ja Sveitsin kirjallisuus. Historiallisista syistä saksankielistä kirjallisuutta nimitetään usein myös Saksan kirjallisuudeksi.

Saksan alueen kansanrunous kehittyi varhaiskeskiajalla pääasiassa suullisena perinteenä, sillä kirjoitustaito ja kirjallisuuden kieli, latina, olivat kirkon ja luostarien hallussa, eikä kirkko pitänyt maallista kirjallisuutta tärkeänä. Ensimmäisiä säilyneitä saksankielisiä tekstejä on Kaarle Suuren valtakaudella noin vuonna 800 tallennettu sankaritarina Hildebrandslied^[1], suomeksi Hildebrandin laulu. Seuraava kuningas Ludvig Hurskas käski uskonnollisista syistä tuhoamaan muut 700-luvulla muistiin kirjoitetut sankarirunot. Tältä ajalta säilyneitä uskonnollisia runoja ovat Wessobrunner Gebet, Muspilli ja muinaissaksilainen Heliand, jotka on kirjoitettu alkusointuisilla säkeillä. ^[2]

Karolingien hallitsijoiden jälkeen Saksan alueella tuli valtaan saksilaisia kuninkaita ja he voimistivat latinan käyttöä niin paljon, että saksankielinen kirjallisuus hävisi 150 vuodeksi. Noin 1100-luvun puolivälissä tapahtui kirjallisuudessa merkittävä muutos, kun Clunyn liikkeenä tunnettu kirkollinen uudistusliike otti uudelleen käyttöön kansankieliset uskonnolliset tekstit. Samalla myös ranskan kielen vaikutus kasvoi. Vähitellen syntyi myös ensimmäinen saksankielisen kirjallisuuden kukoistuskausi. Heinrich von Veldeke kirjoitti eepoksen Eneit (noin vuonna 1185), joka vakiinnutti eeppisen runomitan ja loppusoinnun. Tällä aikakaudella syntyi ristiretkien heijastumana ympäri Eurooppaa sankareita, rakkautta ja kuolemaa käsitteleviä eeppisiä runoelmia, joiden huomattavimmat työt saksankielisillä alueella olivat Erec (noin vuonna 1185), Iwein (noin vuonna 1200), Tristan ja Isolde (noin vuonna 1210), Nibelungein laulu (noin vuonna 1200) ja Wolfram von Eschenbachin teos Parzival (noin vuonna 1200).^[2] Minnerunous oli laji, jota esitettiin laulamalla yksiäänisesti harpun tai viulun säestyksellä. Lauluja sävellettiin 1400-luvun alussa myös moniäänisiksi, mutta ne olivat harvinaisia. Minnelaulua esiintyi 1100-luvun loppupuolelta 1400-luvulle asti, mutta suosituinta se oli 1200-luvun alkuvuosikymmeninä. Se oli trubaduurirunouden saksalainen vastine, jonka vaiheet liittyvät 1300-luvulta alkaen myös mestarilauluun.

Sankarirunouden lyhyen kukoistuskauden jälkeen ritarit menettivät kultturisen johtoasemansa. Porvaristo ei heti kyennyt ottamaan johtoasemaa, vaan ajan teokset olivat ritarirunouden jäljittelyä tai sen liioittelua. Mestarilaulu jatkoi minnelaulun muotoperinteitä porvariston ja käsityöläisten keskuudessa. Mestarilaululle olivat ominaisia tiukat muotosäännöt, jotka oli koottu kirjaksi, jota kutsuttiin tabulatuuriksi (tabulatur). Laulujen aihepiiri oli vaihteleva, mutta niiden sävy oli yleensä didaktinen, erityisesti jos sisältökin oli uskonnollinen. Esitystapa sekä yksin- että kuorolauluna oli yksiääninen. Mestarilauluja esitettiin erityisesti eteläisen Saksan ja Reininmaan kaupunkien porvarikilloissa. Järjestettiin myös keskinäisiä laulukilpailuja. Mestarilaulajista kuuluisin on kaikkiaan 4 275 mestarilaulua kirjoittanut nürnbergiläinen Hans Sachs (1494–1576), mutta maineikas on myös Hans Folz (noin 1450–1510). ^[3]

Opettavais-siveellinen runous tuli esille uutena kirjallisuuden lajina ja se huipentui Hugo von Trimbergin noin vuonna 1300 valmistuneeseen syntiluetteloon Der Renner.Toinen uusi laji oli hengellinen draama: alkun perin kirkoissa esitettyjä kuvaelmia alettiin esittää toreilla ja ne saivat uusia aiheita ja piirteitä (joulu- ja pääsiäisnäytelmät, legendat, profeettojen näytelmät).

Saksalainen kirjallisuus pyrki vuosina 1350–1600 viihdyttämään ja opettamaan lukijoitaan. Tavoitteeseen pyrittiin monilla eri kirjallisuuden muodoilla, mutta tasoltaan ne eivät nousseet kiitettävällä tasolle, eikä huomattavia teoksia syntynyt kuin muutama. Ensimmäisiä saksalaisen proosan tuotteita oli böömiläisen Johannes von Teplin teos Der Ackermann aus Böhmen (noin vuodelta 1400). Siinä leskeksi jäänyt päähenkilö käy vuoropuhelua kuoleman kanssa. Monenlaisia ihmisten paheita tarkasteleva Sebastian Brantin teos Das Narrenschiff (1494) teki suuren vaikutuksen lukijoihin ja sen suosio pysyi suurena jopa vuosisatojen ajan. Tähän aikaan alkoivat myös kansanomaiset pilanäytelmät ja muu pilakirjallisuus nousta suosituiksi. Niistä tunnetuin on sveitsiläisen Heinrich Wittenweilerin satiirieepos Der Ring (noin vuodelta 1400). Viihteeksi tarkoitettuja olivat 1500-luvun niin sanotut kansankirjat, jotka olivat laajempien teosten proosaversioita, pilakertomuksia, historiallisten henkilöiden kuvauksia (Till Eulenspiegel, Faust) tai hölmöläistarinoita.^[2]

Johannes Gutenbergin kehittämä painokone alkoi tuottaa saksankielistä kirjallisuutta vuonna 1450 ja kirjojen hinta halpeni. Kirjallisuuden harrastusta lisäsi myös humanismin aate, mutta se painotti latinankielisyyttä ja muita klassisia kieliä. Uskonpuhdistuksen aatteeseen kuului lukutaidon edistäminen ja kirkollisten tekstien kääntäminen kansankielelle. Niinpä Martti Luther alkoi vuonna 1522 työn Raamatun saksantamiseksi, ja käännös vaikutti merkittävästi saksan kirjakielen kehitykseen. Vanha testamentti ilmestyi saksaksi jo samana vuonna vuonna 1522 ja Uusi testamentti vuonna 1534. Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti myös Sveitsissä. Liike lisäsi virsien käyttöä ja luterilaiset virret olivat aikansa parasta lyriikkaa^[2]. Humanisti Erasmus Rotterdamilainen toisaalta pelkäsi, että uskonpuhdistus saattaisi osoittautua vihamieliseksi taiteille ja kulttuurille^[2]. Tämä toteutui 1600-luvulla ainakin osittain, kun pietismi julisti pyrkimystä yksinkertaiseen elämäntapaan ja vastusti muodikasta pukeutumista, tanssia ja teatteria.

Merkittäviä 1500-luvun saksankielisiä kirjailijoita olivat näytelmäkirjailija Jörg Wickram (noin 1505–1562) ja satiirikko Johann Fischart (1546–1590).

Barokin ajan saksalaisen kirjallisuuden periaatteet kirjasi runoilija Martin Opitz teoksessa Buch von der Deutschen Poeterey (1624). Se korosti, että kirjailijan oli otettava mallia antiikin ja oman aikansa länsieurooppalaisista esikuvista, noudatettava kielen puhtautta ja runomittoja. Opitz vakiinnutti sonetin, oodin ja epigrammin Saksan kirjallisuuteen.^[2] Barokki oli teemallisesti ja rakenteellisesti monipuolista ja ulottui kansantarinoista lyriikkaan. Kirjallisuus-, runous- ja kieliyhdistyksiä perustettiin runsaasti. Opitzin lisäksi ajan keskeisimpiä kirjailijoita olivat Jakob Böhme, Hofmann von Hofmannswaldau ja Daniel Caspar von Lohenstein. Barokin aikana kehittyi myös saksankielinen draama, vaikka teatterikulttuurista merkittävä osa olikin jesuiittojen ylläpitämää latinankielistä näytelmää. Näytelmäkirjailijoista tärkein oli Andreas Gryphius. Romaanikirjallisuus nousi 1600-luvun lopussa ensimmäiseen kukoistuskauteensa. Ala jakautui paimenromaaneihin, sankariromaaneihin ja veijariromaaneihin. Paimenromaanit olivat pakoa kuviteltuun maalaisidylliin. Sankariromaaneista keskeisin oli 24-osainen ja 25 000-sivuinen Amadis. Tällaiset ritari- eli hoviromaanit olivat epärealistisia tarinoita mutkikkaista hovien tapahtumista. Yhteiskunnan toista laitaa kuvasivat veijariromaanit.

Valistusaate oli Euroopassa vuosina 1660-1770 vallinnut suuntaus, joka korosti rationalismia, tietoa ja halusi vapauttaa ihmiset ennakkoluuloistaan. Valistuksen ihanteita olivat selkeys, harmonia, sopusuhtaisuus ja tasapaino. Saksalaisen valistusfilosofian huomattavimmat nimet olivat filosofi Immanuel Kant, matemaatikko Gottfried Leibniz, Preussin kuningas Fredrik Suuri ja runoilija G. E. Lessing. ^[4] Kirjailija Johann Christoph Gottsched (1700–1766) pyrki siihen, että lyriikkakin olisi valistavaa ja opettavaista. Hänen runoutensa on sittemmin painunut unohduksiin, mutta hänen työnsä näytelmäkirjallisuuden hyväksi tuotti pysyvää tulosta.^[2]

Valistusajan luetuin kirjailija oli Christian Fürchtegott Gellert (1715–1769), jonka hengellisiä runoja sävellettiin virsiksi. Hänen suosituin kirjansa Fabeln und Erzählungen oli kansanomainen tarinakokoelma, joka käännettiin lähes kaikille kulttuurikielille.^[2] Merkittävimpiä lyyrikoita olivat Johann Christian Günther (1695–1723) ja Barthold Heinrich Brockes (1680–1747). Aikakauden huomattavimpia teoksia lienevät Friedrich Gottlieb Klopstockin (1724–1803) laaja uskonnollinen eepos Der Messias, Christoph Martin Wielandin (1733–1813) romaani Geschichte des Agathon (1766/67) sekä Gotthold Ephraim Lessingin (1729–1781) taidehistoriallinen teos Laokoon 1766 ja näytelmä Nathan Viisas. Klopstockin runokokoelmaa Oden (1771) pidetään käänteentekevänä, sillä se on ensimmäinen runoteos, jota nykylukijakin ymmärtää, kun taas sitä aikaisemmat kuuluvat historialliseen, vaikeasti avautuvaan kerrokseen^[2].

Saksan 1700-luvun kirjallisuuden kaksi voimahahmoa Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller synnyttivät kirjallisuuteen Sturm und Drang -nimisen virtauksen, (suom. Myrsky ja kiihko). Se oli ajanjakso, jolloin kirjallisuudessa korostuivat yksilön kokemukset ja tunteet. Aikakauden tunnetuin teos on Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, mutta myös Schillerin näytelmä Räuber (Rosvot, 1781) on huomattava kiihkeän kauden tuotos. Kauden voi tulkita myös tekijöidensä nuoruuden kiihkoksi. Kauden kultturifilosofian muotoili filosofi Johann Gottfried von Herder.^[2]

Goethen ja Schillerin toiminta kattoi kaikkiaan vuodet 1765–1830, jolloin saksankielinen kaunokirjallisuus eli suurinta kukoistuskauttaan. Sitä on nimitetty myös Goethe-ajaksi, ja se koostui kolmesta jaksosta: Sturm und Drang (noin vuosina 1767–1785), Weimarin klassinen aika vuosina 1786–1805 ja romantiikan jakso noin vuosina 1795–1830.^[2]

Weimarin klassisen ajan alkaminen yhdistetään usein Goethen vuonna 1786 tekemään Italian-matkaan ja sen päättyminen Friedrich Schillerin kuolemaan Weimarissa vuonna 1805. Yhteistyö Schillerin ja Goethen välillä oli erittäin hedelmällistä. Kumpikin heistä otti paljon ideoita myös klassisesta antiikista. Goethen ajan henkistä perintöä ovat valistusaate, pietismi sekä myrskykauden irrationaaliset ainekset. Esikuvia ajan kirjailijoille olivat William Shakespeare, Ossianin laulut, Percyn kansanlaulukokoelma ja Jean-Jacques Rousseau.^[2]

Aikakauden keskeisimpiä teoksia ovat Goethen teokset kuten Ifigeneia Tauriissa ja Wilhelm Meisterin oppivuodet. Schiller taas kirjoitti lyriikkaa, balladeja (kuten Die Bürgschaft), lukuisia näytelmiä sekä teoreettista kirjallisuudentutkimusta.

Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Karl Philipp Moritz (1757–1793), Christoph Martin Wieland (1733–1813), Jean Paul (1763–1825) ja Johann Gottfried von Herder (1744–1803). Heistä Paul oli korkealle arvostettu, toisinaan jopa Goethen yläpuolelle. Hänen laajoissa proosateksteissään yhdistyivät vakavuus ja leikillisyys, tunteet ja kuvittelut. Hän oli varhainen romantikko. ^[2] Moritzin omaelämäkerrallista romaania Anton Reiser pidetään ensimmäisenä saksankielisenä psykologisena romaanina.

Grimmin veljekset toivat satukirjoillaan esille Saksan kansanrunouden 1800-luvun ensimmäisinä vuosina. Samaan aikaan alettiin kiinnostua keskiajasta, luonnosta ja tunteista. Filosofit Gottlieb Fichte ja Friedrich von Schelling muotoilivat näistä romantiikan aatteen. Jenassa työskentelevät ja siellä ystävystyneet kirjailijat August Wilhelm Schlegel (1767–1845), Friedrich Schlegel (1772–1829), Wilhelm Heinrich Wackenroder (1773–1798), Ludwig Tieck (1773–1853) ja Novalis (1772–1801) muodostivat Jenan piirin, joka toi useita uusia virtauksia kirjallisuuteen. He sekoittivat romaaneihinsa piirteitä runoista, balladeista ja saduista. Heistä Friedrich Schlegel kirjasi romantiikan kirjallisuuden ohjelman, jossa yhdistyvät tieto ja usko, tiede ja taide, filosofia ja uskonto. ^[2]

Muita keskeisiä kirjailijoita olivat muusikko-kirjailija E. T. A. Hoffmann (1776–1822), runoilija Joseph von Eichendorff (1788–1857) ja Heinrich Heine (1797–1856).

Realismi syntyi 1800-luvun puolivälissä vastareaktiona romantiikan todellisuuspakoiselle asenteelle. Realistien mielestä kirjallisuuden piti käsitellä oman ajan yhteiskunnallisia ongelmia rehellisesti ja kaunistelematta. Yksi realistisen kirjallisuuden saksalainen edelläkävijä oli runoilija Annette von Droste-Hülshoff. Sveitsin ja Itävallan keskeisiä realismin kirjailijoita ja heidän teoksiaan:

• Conrad Ferdinand Meyer (1825–1898)
  • Das Amulett
• Theodor Stormin (1817–1888)
  • Der Schimmelreiter
• Gottfried Keller (1819–1890)
  • Der grüne Heinrich
  • Züricher Novellen, novellikokoelma
  • Die Leute von Seldwyla, novellikokoelma
• Theodor Fontane (1819–1898)
  • Frau Jenny Treibel
  • Effi Briest
• Marie von Ebner-Eschenbach (1830–1916)
• Ludwig Anzengruber (1839–1889)
• Peter Rosegger (1843–1918).

Naturalismi pyrki realismin tavoin kuvaamaan arkitodellisuutta, mutta yhteiskunnallisten vääryyksien kuvaamisen sijaan naturalismi pyrki mahdollisimman tarkkaan ja kaunistelemattomaan kuvaukseen. Naturalistit halusivat soveltaa empiiristen tieteiden tuloksia kirjallisuuteen.^[5] Suuntaus syntyi realismin haarautumana ja sitä on pidetty realismin myöhäisvaiheena tai pitkälle vietynä realismina. Naturalismin ja realismin ero oli, että naturalistit pyrkivät luomaan todellisen kuvan usein ilman yhteiskunnallista sisältöä.

Gerhart Hauptmannin (1862–1946) naturalistinen näytelmä Die Weber (1892, suom. Kankurit) sai laajaa kansainvälistä huomiota. Naturalismia edusti omalla tavallaan myös Frank Wedekindin (1864–1918) näytelmä Frühlings Erwachen (1891). Siitä arvosteltiin Vilhelmin-aikaisen Saksan ulkokultaista seksuaalimoraalia, joka koitui erityisesti murrosikäisten nuorten kohtaloksi.

Ranskasta alkanut symbolistinen virtaus, etupäässä Stéphane Mallarmén, Charles Baudelairen ja Arthur Rimbaudin teoksissa vaikutti myös saksankielisellä alueella. Merkittävimmät saksankielisen symbolismin edustajat ovat Stefan George (1868–1933), Hugo von Hofmannsthal (1874–1929) ja Rainer Maria Rilke (1875–1926). Keskeisimpiä kirjallisuuskaupunkeja olivat Berliini ja Wien.

Taiteellisten suuntausten kehittyessä kohti modernismia syntyi saksankielisellä kielialueella myös eeppisiä ja laajoja, kokeilevia romaaneja, joista merkittävimpinä Rainer Maria Rilke teoksellaan Die Aufzeichnungen des Malte Laurids Brigge (1910), Heinrich Mann (1871–1950), Thomas Mann (1875–1955), Hermann Broch (1886–1951), Robert Musil (1880–1942), Franz Kafka (1883–1924) ja Hermann Hesse (1877–1962).

Heimatkunst-niminen kansantaiteellinen taidesuunta näkyi kirjallisuudessa vuosina 1890-1910. Se oli modernismin vastainen ja konservatiivinen liike, jonka katsotaan luoneen pohjaa kansallissosialiselle Blut und Boden -liikkelle. Taidesuuntaa edustivat muiden muassa Julius Langbehn (1851–1907), Clara Viebig (1860–1952) ja Gustav Frenssen (1863–1945).

Ekspressionismia pidetään viimeisenä suurena kirjallisuusvirtauksena Saksassa. Alkusysäys ekspressionistiselle lyriikalle tuli Jakob van Hoddisin runosta Weltende^[6] (suom. maailmanloppu) vuonna 1911. Muita keskeisiä ekspressionistejä olivat Gottfried Benn (1886–1956), Alfred Döblin (1878–1957), Albert Ehrenstein, Carl Einstein, Salomo Friedlaender, Walter Hasenclever, Georg Heym, Heinrich Eduard Jacob (1889–1967), Ludwig Rubiner, Else Lasker-Schüler (1869–1945), August Stramm, Ernst Toller (1893–1939), Georg Trakl (1887–1914) ja Alfred Wolfenstein.

Ekspressionismin jälkeen kirjallisuuteen palasi realistinen ote, jota kutsuttiin uusasiallisuudeksi (Neue Sachlichkeit). Teatterin alueella keskeisiä kirjailijoita olivat Ödön von Horváth (1901–1938), Bertolt Brecht (1898–1956) sekä ohjaaja Erwin Piscator. Romaanitaiteessa vaikuttivat Erich Kästner (1899–1974), Anna Seghers (1900–1983), Erich Maria Remarque, Arnold Zweig, Marieluise Fleißer, Irmgard Keun ja Gabriele Tergit. Suomessa tunnetuin tämän ajan tuote lienee Erich Maria Remarquen romaani Im Westen nichts Neues (Länsirintamalta ei mitään uutta).

Kansalaissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 rajoitettiin kirjailijoiden ilmaisunvapautta rajusti. Noin 1 500 kirjailijaa pakeni maasta, ja monet tekivät itsemurhan (Stefan Zweig, Kurt Tucholsky). Eri puolille maailmaa muodostui saksalaisten kirjailijoiden yhteisöjä. Erityisesti Sveitsi oli tärkeä saksankielisten näytelmäkirjailijoiden keskus. Monilla kirjailijoilla, kuten esimerkiksi Alfred Döblinilla, Heinrich Eduard Jacobilla ja Joseph Rothilla, oli kuitenkin vaikeuksia työskennellä maanpaossa tultuaan erotuiksi sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstään. Ulkomailla työtään jatkoivat Thomas ja Heinrich Mann, Bertolt Brecht, Anna Seghers, Franz Werfel ja Hermann Broch. Lontooseen emigroitunut Elias Canetti palkittiin myöhemmin Ison-Britannian kansalaisena työstään jopa Nobel-palkinnolla.

Monet maahan jääneet kirjailijat vaiennettiin tai jopa surmattiin, kuten Jakob van Hoddis ja Carl von Ossietzky. Jotkut kirjailijat taas olivat kansalaissosialistien suosiossa. Näitä olivat esimerkiksi Gottfried Benn, Ernst Jünger, Erich Kästner, Gerhart Hauptmann, Heimito von Doderer ja Wolfgang Koeppen.

Toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta on usein kuvattu kirjalliseseksi nollapisteeksi. Keskeisiksi kirjallisiksi yhteisöiksi muodostuivat Wienin ryhmä ja Ryhmä 47, jotka määrittelivät vahvasti sodanjälkeisen kirjallisuuden tilaa.

Uusien saksankielisten valtioiden synty merkitsi erilaisia ehtoja niissä ilmestyvälle kirjallisuudelle. Seuraavassa esitetään Saksan liittotasavallan, Saksan demokraattisen tasavallan, Itävallan ja Sveitsin kirjallisuus erikseen. Mutta eroja ei pidä korostaa liikaa. Kaikesta huolimatta on kyse samasta kielestä, ja – DDR pois lukien – yhteisestä markkina-alueesta.

Välittömästi sodan päätyttyä alkoi ilmestyä runsaasti sotaa ja kotiinpaluuta käsitteleviä teoksia. Pienoisromaanit ja novellit olivat suosittuja. Keskeisiä kirjailijoita olivat Heinrich Böll (1917–1985), Wolfgang Koeppen (1906–1996), Siegfried Lenz, Christine Brückner (1921–1996) ja Martin Walser (synt. 1927). Günter Grass (s. 1927) kirjoitti Peltirummun, joka käsitteli lähihistorian traumoja yksilön kautta ja joka usein mainitaan 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisempänä eurooppalaisena teoksena.

Vietnamin sodan ja muun poliittisen liikehdinnän myötä poliittiset teemat nousivat vahvasti myös kirjallisuuteen. Syntyi runsaasti poliittista lyriikkaa ja draamaa.

Saksan demokraattinen tasavalta, DDR, määritteli itsensä kirjallisuusyhteiskunnaksi (saks. Literaturgesellschaft). Käsitteen on luonut kirjailija ja kulttuuriministeri Johannes R. Becher), joka vastusti kovasti korkeakulttuurin marginalisoitumista vain rajoittuneen kansanosan nautittavaksi. Kuitenkin tämä ajatus tuhoutui valtion pyrkiessä käyttämään kirjallisuutta propagandan välineenä ja valtion harjoittama sensuuri oli voimakasta.

Tunnettuja kirjailijoita olivat Hermann Kant (s. 1926) ja Johannes Bobrowski (1917–1965). Monet kirjailijat joutuivat jättämään maansa, esimerkiksi Wolf Biermann (s. 1936), Sarah Kirsch (s. 1935) ja Uwe Johnson (1934-1984).

Muita keskeisiä kirjailijoita olivat muun muassa Christa Wolf (s. 1929), Heiner Müller (1929–1995), Irmtraud Morgner (1933–1990), Stephan Hermlin (1915–1997), Stefan Heym (1913–2001), Jurek Becker (1937–1997).

Toisen maailmansodan jälkeen keskeisessä asemassa oli Wienin ryhmä, keskushenkilöinään Gerhard Rühm (s.1930) ja H. C. Artmann (1921–2000). Myös Albert Paris Gütersloh (1887–1973), Heimito von Doderer (1896–1966), Ernst Jandl (1925–2000), Franzobel (s. 1967), Friederike Mayröcker (s. 1924) ja Christine Lavant (1915–1973) ovat itävaltalaisen kirjallisuuden tärkeitä nimiä.

Kirjallisuus nousi erityiseen kukoistukseen Itävallassa 1960- ja 1970-luvuilla Peter Handken (s.1942), Ingeborg Bachmannin (1926–1973) ja Thomas Bernhardin (1931–1989) ansiosta. Nykyajan keskeisimpiä nimiä ovat ainakin Norbert Gstrein, Elfriede Jelinek (s.1946), O. P. Zier (s. 1954), Sabine M. Gruber (s.1960) ja Ruth Aspöck (s. 1947). Heitä nuoremman sukupolven kirjailijoita on Cornelia Travnicek (s. 1987).

Näytelmäkirjailijoista voidaan mainita muiden muassa Christoph Ransmayr (s. 1954) ja Werner Schwab (1958–1994).

Merkittävimmät sveitsiläiset kirjailijat ovat Max Frisch (1911–1991) ja Friedrich Dürrenmatt (1921–1990), mutta myös Adolf Muschg (s. 1934), Peter Bichsel (s. 1935) ja Urs Widmer (s. 1938).

Keskeisiä nykykirjallisuuden hahmoja ovat mm. Oswald Wiener, Hans Wollschläger, Christoph Ransmayr, Walter Moers ja Marlene Streeruwitz. Tunnetuin saksalainen tieteiskirjailija on Andreas Eschbach ja Peter Schmidt on tunnettu rikosromaaneistaan. Tunnetuimpia populäärikirjailijoita ovat mm. Christian Kracht, Benjamin von Stuckrad-Barre ja Rainald Goetz. Merkittäviä nykylyyrikoita ovat mm. Marcel Beyer, Durs Grünbein, Uwe Kolbe sekä Thomas Kling (1957–2005).

Myös Saksassa asuvien siirtolaisten tuottama kirjallisuus on kasvamassa. Tunnetuimpia nimiä lienevät esimerkiksi Feridun Zaimoglu, Wladimir Kaminer ja Rafik Schami.

• Gunter E. Grimm und Frank Rainer Max (Hg.): Leben und Werk deutschsprachiger Autoren vom Mittelalter bis zur Gegenwart. Reclam 1993. ISBN 3-15-010388-6
• Martini, Fritz: Deutsche Literaturgeschichte. Von den Anfängen bis zur Gegenwart. 19., neu bearbeitete Auflage. Stuttgart: Kröner 1991. ISBN 3-520-19619-0
• Horst Dieter Schlosser: dtv-Atlas Deutsche Literatur. dtv 2002. ISBN 3-423-03219-7
• Žmegač, Viktor: Kleine Geschichte der deutschen Literatur. Von den Anfängen bis zur Gegenwart. Wiesbaden: Marix 2004. ISBN 3-937715-24-X

• Useita alkuperäistekstejä alkuperäiskielellä Projekti Gutenbergissa
• Useita alkuperäistekstejä alkuperäiskielellä
• Saksan kirjallisuusportaali