Saksan 163. jalkaväkidivisioona

163. Infanterie-Division
Divisioonan tunnus
Toiminnassa	1939–1945
Valtio	Saksa
Puolustushaarat	Maavoimat
Aselajit	Jalkaväki
Lempinimi	Engelbrecht-divisioona
Sodat ja taistelut	Jatkosota
Komentajat
Tunnettuja komentajia	Erwin Engelbrecht Anton Dostler Karl Rübel
Infobox OK

Saksan 163. divisioona (saks. 163. Infanterie-Division) eli niin sanottu Engelbrecht-divisioona oli Saksan maavoimien jalkaväkiyhtymä toisessa maailmansodassa. Se taisteli muun muassa suomalaisten joukkojen rinnalla jatkosodassa.

Yhtymä perustettiin brandenburgilaisista ja preussilaisista joukoista Döberitzin ja Jüterbogin harjoitusalueilla 18. marraskuuta 1939 ja siihen liitettiin 1. tammikuuta 1940 2., 23. ja 5. täydennyspataljoonat.

Divisioona lähetettiin huhtikuussa 1940 Norjaan. Se kärsi raskaita tappioita Oslosta käydyissä taisteluissa, kun Norjan rannikkotykistö upotti raskaan risteilijä Blücherin. Seuraavan vuoden yhtymä oli varuskuntatehtävissä Norjassa, mistä se liitettiin kesäkuussa 1941 ennen operaatio Barbarossaa vuoristoarmeijakunta Norjaan.^[1]

Operaatio Barbarossan alettua Saksa esitti Ruotsille vaatimuksia, jotka johtivat Ruotsissa niin sanottuun juhannuskriisiin. Yksi vaikeimmista vaatimuksista oli 163. divisioonan läpikulun järjestäminen Suomeen, mihin Ruotsin hallitus kuitenkin suostui. Divisioona lähti 25. kesäkuuta Ruotsin läpi kohti Joensuuta. Jo ennen saapumistaan se päätettiin keskittää Joensuun ja Suomen valtakunnanrajan väliselle alueelle, jossa se oli ylipäällikön reservinä. Heinäkuussa 1941 yksi divisioonan rykmenteistä alistettiin Saksan XXXVI armeijakunnalle, joka taisteli Sallan alueella Lapissa osana Saksan 20. vuoristoarmeijaa.^[2]

Karjalan armeija aloitti päähyökkäyksensä 10. heinäkuuuta 1941. Mannerheim alisti 18. heinäkuuta saksalaisen 163. divisioonan Karjalan Armeijan käyttöön, jonka komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs puolestaan siirsi 19. heinäkuuta saksalaisdivisioonan rintamavastuuseen Loimolan-Ilomantsin väliselle alueelle. Tässä vaiheessa saksalaisille alistettiin suomalainen Ryhmä Oinonen. Tällöin Engelbrect jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Näistä eteläinen toimi Näätäjoella, keskinen Tolvajärvellä ja pohjoinen Ilomantsissa. Omat jalkaväkirykmenttinsä Engelbrect jakoi niin, että JR 310 liittyi eteläiseen ja JR 307 keskiseen ryhmään. Taisteluissa olivat mukana myös saksalaisdivisioonan pioneeripataljoona 234 ja kenttätykistörykmentti 234. Engelbrechtin ryhmän yritys vallata Suojärvi heinäkuun lopussa 1941 epäonnistui, mutta se saatiin lopulta vallattua yhteistyössä Suomen VII armeijakunnan kanssa. Sen jälkeen suomalaisosastot erotettiin saksalaisdivisioonasta, joka palasi ylipäällikön reserviin ja siirtyi Viteleen-Rajakonnun alueelle.^[3]

Syksyllä 1941 divisioona ryhmitettiin Syvärin alajuoksulle, missä sitä oli tarkoitus käyttää yhteyden saamiseen Saksan Saksan pohjoisen armeijaryhmään.^[3] Syys–lokakuussa valmisteltiin hyökkäystä Syvärin yli siten, että 163. divisioonan kaksi rykmenttiä (kolmas oli edelleen Sallassa) hyökkäisivät Syvärin yli tavoitteenaan Ojattijoki.^[4] Hyökkäystä oli tarkoitus tukea pohjoisempana myös suomalaisilla joukoilla. Saksalaisten joukkojen vasenta sivustaa varmistaakseen 11. divisioonaan kuuluneen jalkaväkirykmentti 8:n oli tarkoitus ylittää Syväri 2–3 kilometriä ylempää.^[5] Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, sillä saksalaiset pääsivät etelästä vain Tihvinään, joka on 80 kilometrin päässä Syväristä. Koska todellista tilaisuutta yhteyden saamiseen ei ollut, jätti Suomen armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim hyökkäyskäskyn antamatta.^[6] Saksalaiset joutuivat vetäytymään lopullisesti Tihvinästä 8. joulukuuta 1941 Olhavanjoelle.^[2]

Mannerheim arvosteli muistelmissaan 163. divisioonan taistelutaitoa pisteliäästi.^[2]

Huhtikuussa 1942 Mannerheim sopi Saksan Lapin joukkojen AOK Lapplandin uuden komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin kanssa, että 163. divisioona siirtyisi alkuperäiseen yhteyteensä eli divisioona siirtyi toukokuussa 1942 Kiestinkiin. Kolme kuukautta myöhemmin divisioona siirtyi Sallan rintamalle.^[3]

Divisioona joutui vetäytymään Suomesta Suomen ja Neuvostoliiton välisen aselevon vuoksi 2. syyskuuta 1944. Tämän jälkeen divisioona toimi miehitysjoukkona Norjassa lokakuusta 1944 vuoden 1945 alkuun. Sen jälkeen divisioona siirrettiin Tanskaan, jossa se organisoitiin uudelleen Århusissa ja siirrettiin edelleen Pommerin alueelle. Alun perin sotaan lähteneestä 15 000 miehen divisioonasta oli Pommeriin tultaessa jäljellä 1 200 miestä.^[7]

Maaliskuusta 1945 lähtien divisioonan tehtävä oli Kolbergin puolustaminen Veiksel-armeijaryhmässä. Kolbergin taistelussa puna-armeija tuhosi divisioonan. Tällöin kaatui myös divisioonan viimeinen komentaja, kenraaliluutnantti Karl Rübel. Puna-armeijan vallattua Kolbergin ainoastaan pieni osa divisioonasta kykeni vetäytymään Stargardiin. Vetäytyneistä muodostettiin rintaman selustassa 3. merijalkaväkidivisioona. Divisioona lakkautettiin virallisesti 1. huhtikuuta 1945.^[1]

• kenraaliluutnantti Erwin Engelbrecht 1. lokakuuta 1939 –
• eversti Werner Wachsmuth 5. tammikuuta 1942 – (sijainen)
• kenraalimajuri Anton Dostler 15. kesäkuuta 1942 –
• eversti (kenraalimajuri 1.3. 1943 ja kenraaliluutnantti 1.3. 1944) Karl Rübel 29. joulukuuta 1942 – 8. maaliskuuta 1945 (kaatui)

• Mitcham, Samuel W. Jr: German Order of Battle Volume One: 1st-290th Infantry Divisions in WWII. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3416-5 (englanniksi)
• Jatkosodan pikkujättiläinen; WSOY 2005.
• [1]
• Helge Seppälä: Leningradin saarto 1941-1944
• Jussi Talvi: Ystäviä ja vihollisia; Otava 1954