Saksan hullu vuosi

Euroopan hullu vuosi 1848
Ranska
Saksa
Habsburgien valtakunta ja Unkari
Italia ja Sisilia
Puola
Valakia
Brasilia

Saksan hullu vuosi viittaa ”Euroopan hulluna vuotena” tunnetun vallankumousvuoden 1848 tapahtumiin Saksan alueella. Vallankumous puhkesi useissa Saksan alueen valtioissa maaliskuussa 1848, minkä mukaan käytetään myös nimeä maaliskuun vallankumous. Vallankumoukselliset vaativat liberaaleja poliittisia uudistuksia, mutta monet heistä kannattivat samalla myös saksalaista nationalismia ja vaativat Saksan yhdistymistä. Vallankumousvuoden aikana Frankfurtin kansalliskokous yritti perustaa Saksan liittovaltion, joka ei lopulta toteutunut. Vallankumousliikehdintää ilmeni Saksan alueella vielä vuonna 1849. Pääasiassa vallankumoukselliset eivät saavuttaneet tavoitteitaan, mutta esimerkiksi Preussissa vallankumous johti kuitenkin parlamentin perustamiseen ja perustuslailliseen hallintoon siirtymiseen.

Vallankumousten puhkeamista edelsi koko 1840-luvun ajan eri puolilla Eurooppaa voimistunut poliittinen kuohunta, joka varsinkin Saksassa sai vallankumouksellisen nationalismin muodon. Leivän hinnan nousu ja nälänhätä aiheuttivat vuonna 1847 myös sosiaalisia levottomuuksia ja niin sanotun ”perunakapinan” Berliinissä.^[1] Vuoden 1847 onnistunut sato päätti elintarvikepulan, mutta sitä seurasi taloudellinen laskusuhdanne ja kriisiaika. Kaupungeissa oleskeli paljon työttömiä ja monet aiemmin menestyneet käsityöläiset ja kisällit olivat menettäneet toimeentulonsa, mikä lisäsi tyytymättömyyttä.^[2]

Saksan valtioissa vallinnutta poliittista järjestelmää vastustanut oppositio jakautui 1840-luvun aikana maltillisempiin liberaaleihin ja radikaalimpiin demokraatteihin, minkä lisäksi liberaalien sisällä oli erilaisia keskustalaisia ja oikeistolaisia suuntauksia. Liberaalit eivät hyväksyneet absolutismia, mutta useimmat heistä kannattivat perustuslaillista monarkiaa ja olivat valmiita osallistumaan monarkioiden hallituksiin uudistusten aikaansaamiseksi. Demokraatit kannattivat kansansuvereniteettia, vaativat poliittisten vapauksien ohella sosiaalisia uudistuksia ja suhtautuivat myönteisesti ajatukseen vallankumouksesta. Varsinkin uudistusmielisten osallistuminen Badenin suurherttuakunnan hallitukseen vuonna 1846 jakoi liberaalit ja demokraatit kahteen leiriin.^[3][4]

Vuonna 1847 Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV taipui perustamaan valtakuntaansa ensimmäisen kansanedustuslaitoksen eli Preussin maapäivät (saks. Landtag), joka oli Preussin eri maakuntia edustanut kaksikamarinen elin. Maapäivien koollekutsumisen synnyttämä poliittinen aktivoituminen innosti myös muiden saksalaisvaltioiden liberaaleja, jotka alkoivat järjestää suuria kokoontumisia.^[5] Helmikuussa 1847 annetun säädöksen mukaan Preussin kahdeksan provinssin säätyjen edustajat voisivat kokoontua kuninkaan kutsusta keskustelemaan laki- ja budjettiesityksistä. Maapäivät oli tarkoitettu vain neuvoa-antavaksi elimeksi ilman todellisia valtaoikeuksia tai säännöllistä kokoontumista. Kuninkaan tavoitteena oli käyttää niitä lähinnä liberaalien lojaaliuden varmistamiseen ilman todellisia myönnytyksiä. Perustuslaillista hallintoa tavoitelleet Preussin liberaalit olivat tämän vuoksi jo etukäteen tyytymättömiä maapäiviin, mutta päättivät pyrkiä käyttämään niitä hyväkseen Ranskan vuoden 1789 säätyvaltiopäivien tavoin.^[6]

Maapäivät kokoontuivat 11. huhtikuuta. Pian ilmeni, että kuningas ei ollut halukas antamaan valtakunnalleen perustuslakia eivätkä edustajat olleet halukkaita hyväksymään itsevaltiuden jatkumista. Fredrik Vilhelm IV hajotti maapäivät ja niiden toiminta päättyi 26. kesäkuuta.^[7][6] Vaikka kruunun edustajat sivuuttivat kokonaan liberaalien edustajien maapäivillä tekemät anomukset perustuslaillisista uudistuksista, Saksan lehdistö antoi niille paljon näkyvyyttä ja lisäsi siten liberaalin opposition näkyvyyttä ja uskottavuutta.^[6]

Ranskassa helmikuussa 1848 puhjennut helmikuun vallankumous ja kuningas Ludvig Filipin syrjäyttäminen sysäsivät tapahtumat liikkeelle myös Saksassa.^[8] Koska Saksa oli jakaantunut kymmeniin pikkuvaltioihin, joista useimpia hallitsivat melko heikot ruhtinaat, vallankumous eteni pääosin sarjana paikallisia ja suhteellisen väkivallattomia kansannousuja. Enimmäkseen kapinaan nousivat kaupunkilaiset, mutta Badenissa, Pohjois-Württembergissä, Baijerissa ja Hessenissä nousi myös merkittäviä talonpoikien kapinoita.^[9]

Offenburgissa lähellä Mannheimia Badenissa kokoontui 27. helmikuuta suuri kansankokous, jossa esitettiin niin sanotut maaliskuun vaatimukset: yhteissaksalainen parlamentti, perustuslaki, lehdistönvapaus, valamiesoikeudenkäyntien käyttöönotto ja kansalaisten aseistaminen.^[8] Mielenosoituksia alkoi esiintyä Saksan eri valtioissa 1. maaliskuuta alkaen, ja pian kaikki hallitsijat joutuivat myöntymään ainakin joihinkin uudistuksiin. Vallankumous lähti samanaikaisesti liikkeelle myös Itävallassa ja muualla Habsburgien valtakunnassa. Heidelbergissa 5. maaliskuuta kokoontuneet länsi- ja eteläsaksalaiset liberaalit päättivät kutsua Frankfurt am Mainiin yleissaksalaisen kokouksen, johon osallistuisivat kaikkien Saksan alueen valtioiden maapäivien edustajat.^[10] Saksaa yhdisti tuolloin vain löyhä Saksan liitto sekä vuonna 1834 perustettu tulliliitto eli Zollverein.^[11] Jo neljä päivää Heidelbergin kokouksen jälkeen Frankfurtissa kokoontunut Saksan liiton edustajakokous julisti musta-puna-keltaisen trikolorin Saksan kansalliseksi tunnukseksi.^[12]

Offenburgin kokouksessa esitetyt vaatimukset muutettiin eri valtioissa paikallisiksi vaatimuksiksi, joita tuettiin samanaikaisesti katumielenosoituksilla, adresseilla sekä lehdistön ja liberaalien poliitikkojen agitoinnilla.^[9] Nähtyään miten helposti vallankumous oli kukistanut Ludvig Filipin Ranskassa ja kansleri Klemens von Metternichin Itävallassa Saksan alueen ruhtinaat kiiruhtivat tekemään myönnytyksiä liberaaleille säilyttääkseen valtansa vallankumouksen keskellä. Monissa valtioissa toteutettiin perustuslaillisia uudistuksia kansalaisoikeuksien turvaamiseksi ja tunnettuja liberaaleja nimitettiin ministereiksi.^[11] Vaikka maaliskuun vallankumous nostikin liberaalin porvariston mukaan hallituksiin useissa Saksan valtioissa, vanhaa järjestelmää edustanut virkakoneisto ja armeija säilyivät pitkälti koskemattomina. Vallankumousliikehdintää johtanut liberaali porvaristo pelkäsi työväestön sosiaalisia levottomuuksia ja oli siksi halukas kompromisseihin vanhojen vallanpitäjien kanssa.^[9] Liberaalit pyrkivät alusta alkaen rajoittamaan vallankumouksellista liikehdintää ja säilyttämään instituutioiden laillisen jatkuvuuden uudistusten toteutuksessa.^[3] Siinä missä esimerkiksi Ranskassa tapahtumat alkoivat helmikuun vallankumouksen jälkeen edetä sosiaalisen vallankumouksen suuntaan, Saksassa pääsuuntaukseksi muodostui keväällä 1848 Saksan yhdistymisen tavoittelu.^[13]

Ranskan tapahtumien seurauksena kuningas Fredrik Vilhelm IV yritti vielä uudelleen turvautua maapäiviin. Hän määräsi 6. maaliskuuta, että vastaisuudessa maapäivät voisivat kokoontua säännöllisesti, ja ilmoitti 14. maaliskuuta kutsuvansa ne uudelleen koolle huhtikuun lopussa. Tämä ei kuitenkaan enää riittänyt vallankumouksen torjumiseen.^[6] Useimmista Saksan pikkuruhtinaista poiketen Fredrik Vilhelm ei luvannut aluksi suurempia uudistuksia.^[14]

Kun tieto vallankumouksellisten menestyksestä Wienissä levisi Preussiin, Berliinissä puhkesi mielenosoituksia kaupunkilinnan edustalla.^[12] Kuningas ilmoitti maaliskuun 18. päivän aamuna suostuvansa joihinkin uudistuksiin, mutta samana päivänä puhkesi vakavia katutaisteluja linnan edustalle kertyneiden mielenosoittajien ja sotilaiden välillä. Vastakkain oli nelisentuhatta kapinallista ja 14 000 sotilasta. Kuusitoista tuntia kestäneessä yhteenotossa sai surmansa 230–300 kapinallista ja 24 sotilasta. Vaikka sotilaat saivatkin vallattua pääosan kapinallisten barrikadeista, heidän voimansa ei näyttänyt riittävän kansannousun kukistamiseen.^[9][14]

Kuningas Fredrik Vilhelm esitti seuraavana päivänä vetoomuksen ”rakkaille berliiniläisilleen” ja ilmoitti vetävänsä kaikki sotajoukot pois pääkaupungista, mikäli taistelut lopetettaisiin. Hän päätti myös kunnioittaa kaatuneiden katutaistelijoiden muistoa.^[12] Järjestystä ylläpitämään perustettaisiin kansalaiskaarti.^[14] Lepytelläkseen berliiniläisiä Fredrik Vilhelm ratsasti 21. maaliskuuta pitkin kaupungin katuja Saksan trikolorilipun kanssa ja ilmaisi siten symbolisen tukensa Saksan yhtenäisyysvaatimukselle.^[15] Kuningas joutui myös nimittämään 29. maaliskuuta uuden hallituksen, jonka johtaviksi hahmoiksi tulivat reininmaalaiset liberaalit Ludolf Camphausen ja David Hansemann.^[9]

Luvattujen maapäivien kokoontumispäivä aikaistettiin huhtikuun 2. päivään. Maapäivät olivat koolla kahdeksan päivää ja hyväksyivät vaalilain uuden perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valitsemista varten.^[6] Tässä vaiheessa myös maapäivien porvaristo alkoi huolestua kansanjoukkojen levottomuuksista, mikä enteili käännettä vallankumouksellisessa kehityksessä.^[16] Myöhemmin Berliinissä sattui 14. kesäkuuta välikohtaus, jossa joukko työläisiä valtasi Zeughausin eli kaupungin keskustassa sijaitsevan suuren asevaraston aseistaakseen kansalaisia, sillä työläisiä ei kelpuutettu porvarien hallitsemaan kansalaiskaartiin. Tapahtuman aikana nostettiin esiin vallankumouksellisia tunnuksia ja vaadittiin tasavallan perustamista. Sotilaat valtasivat asevaraston takaisin vielä samana iltana. Tapaus kiristi tilannetta Berliinissä ja sai hallituksen sijoittamaan lisää joukkoja pääkaupunkiin.^[17]

Preussin kansalliskokouksen vaalit pidettiin toukokuun alussa viikon kuluttua Frankfurtin kansalliskokouksen vaaleista, ja myös vaalitulokset olivat lähellä toisiaan. Kansalliskokous aloitti toimintansa Berliinissä 22. toukokuuta. Kuninkaan pettymykseksi se ei hyväksynyt sille tarjottua perustuslakiesitystä vaan laati oman vaihtoehtoisen esityksensä (nk. Charte Waldeck). Kansalliskokous myös omaksui oma-aloitteisesti väliaikaisen parlamentin roolin ja pyrki kontrolloimaan hallitusta.^[18] Kansalliskokouksen asema vahvistui, kun Camphausen erosi kesäkuussa ja uuteen hallitukseen tuli ministereiksi useita kokouksen edustajia.^[14] Uudeksi pääministeriksi tuli Rudolf von Auerswald.^[19]

Kuningas Fredrik Vilhelm ei missään vaiheessa aidosti omaksunut liberaalia ohjelmaa. Hänen maaliskuussa 1848 tekemänsä myönnytykset olivat hänelle vain taktinen vetäytyminen, ja hän alkoi pian vahvistaa uudelleen valtaansa yhdessä vanhoillisten neuvonantajiensa muodostaman kamarillan tuella.^[14] Schweidnitzissa 31. heinäkuuta tapahtuneen sotilaiden ja kansalaiskaartilaisten pienen yhteenoton jälkeen kansalliskokous hyväksyi 9. elokuuta päätöksen, jossa vaadittiin vastavallankumouksellisten upseerien eroa armeijasta. Auerswaldin hallitus ei suostunut tähän, mutta kansalliskokouksen uudistettua päätöksensä kansalaismielipiteen tukemana hallitus erosi 10. syyskuuta.^[20] Seuraavaksi pääministeriksi tuli kenraali Ernst von Pfuel, joka yritti löytää yhteisymmärryksen kansalliskokouksen kanssa.^[19] Kuningas ja hänen kamarillansa päättivät kuitenkin tämän välikohtauksen jälkeen hankkiutua kansalliskokouksesta kokonaan eroon.^[18]

Käänne vanhoillisuuteen tapahtui syksyllä. Kuningas nimitti 2. marraskuuta pääministeriksi ratsuväenkenraali Friedrich Wilhelm von Brandenburgin.^[21][11] Kuninkaan pyynnöstä pääministeri Brandenburg määräsi 9. marraskuuta kansalliskokouksen keskeyttämään istuntokautensa ja ilmoitti, että se saisi myöhemmin kokoontua Brandenburgissa, jossa sitä voisi helpommin kontrolloida. Kokousedustajat kieltäytyivät hajaantumasta, jolloin pääministeri Brandenburg julisti poikkeustilan ja määräsi sotilaat estämään edustajien kokoontumiset. Kenraali Friedrich von Wrangelin joukot miehittivät Berliinin 10. marraskuuta, mutta hän pyrki välttämään verenvuodatusta ja julisti piiritystilan. Kansalliskokous hyväksyi viimeisessä istunnossaan 15. marraskuuta päätöslauselman, jossa pyydettiin kansalaisia ryhtymään veronmaksulakkoon solidaarisuuden ilmauksena, mutta harva ryhtyi siihen. Jonkinlaista kansalaisten passiivista vastarintaa ilmeni muissa kaupungeissa mutta ei Berliinissä.^[22][18][14]

Kansalliskokous sai kokoontua vielä uudelleen Brandenburgissa 27. marraskuuta, mutta se määrättiin kokonaan hajotettavaksi 5. joulukuuta.^[22][18][14] Samana päivänä kuningas Fredrik Vilhelm saneli oman vanhoillisen perustuslakinsa, jonka mukaan esimerkiksi vaaleissa äänioikeutetut jaettaisiin kolmeen luokkaan.^[21] Perustuslaki oli ovelasti muunneltu versio kansalliskokouksen lakiesityksestä ja se hajotti opposition, sillä osa oli valmis tarttumaan mahdollisuuksiin, joita yleensä jonkinlainen perustuslaki tarjosi.^[14] Laki takasi monenlaisia liberaaleja kansalaisvapauksia, mutta antoi samalla kuninkaalle mahdollisuuden ohittaa ne julistamalla poikkeustilan.^[22]

Hajottaessaan kansalliskokouksen ja antaessaan oman perustuslakinsa Fredrik Vilhelm toteutti käytännössä menestyksekkään vallankaappauksen.^[22] Askel askeleelta hän palautti kuninkaan valtaoikeudet, joista oli keväällä joutunut perääntymään.^[11] Fredrik Vilhelmin kamarillan keskeisiin henkilöihin kuuluneet^[19] veljekset Ernst Ludwig ja Leopold von Gerlach perustivat samoihin aikoihin kuninkaan vallan suojelemiseksi konservatiivisen puolueen.^[21] Vuonna 1849 järjestettiin parlamenttivaalit uuden vaalilain mukaan, joka takasi laajasta äänioikeudesta huolimatta varakkaiden äänille suuremman painoarvon. Uusi parlamentti hyväksyi jälkikäteen kuninkaan joulukuussa 1848 antaman perustuslain.^[14]

Ranskan vaikutuspiirissä sijainnut Badenin suurherttuakunta oli maatalousvaltaista aluetta, jossa oli vähän teollisuutta ja pieni kaupunkiväestö. Edistyksellisen hallituksen hallitsema Baden oli jo ennen vallankumousvuotta Saksan liberaalien esikuva. Johann Bekkin johtama hallitus hyväksyi Offenburgin kokouksen maaliskuun vaatimukset vain kolmen päivän kuluttua niiden esittämisestä. Bekkin hallitus suhtautui myönteisesti ja toiveikkaasti Frankfurtin kansalliskokouksen työhön, mutta Badenin liberaaleista erkaantuneet radikaalit demokraatit olivat tyytymättömiä. Kun esiparlamentti ei hyväksynyt radikaalien ohjelmaa, Friedrich Heckerin johtamat radikaalit yrittivät 12. huhtikuuta pienellä joukolla aseellista kapinaa Konstanzissa mutta kärsivät pian tappion lähellä Kandernia. Frankfurtin parlamentin myönnyttyä hyväksymään Malmön aselevon Gustav Struve yritti uudistaa aseellisen kansannousun 21. syyskuuta vielä huonommalla menestyksellä. Hecker pakeni ulkomaille, Struve vangittiin. Vähäisestä menestyksestään huolimatta nämä tapahtumat heikensivät Bekkin hallituksen arvovaltaa, mikä johti seuraavana vuonna kolmanteen, suurempaan kapinayritykseen.^[23]

Saksin kuningaskunta oli Saksan teollistuneinta ja kaupungistuneinta aluetta, jossa osanotto vallankumoustapahtumiin kasvoi hyvin suureksi, erityisesti maan länsi- ja keskiosissa. Vallankumousliikehdinnän keskus oli Leipzigissa ja rauhanomaista muutosta kannattaneiden liberaalien tärkeimmäksi johtohenkilöksi kohosi Robert Blum. Saksiin nimitettiin uusi, maltillisen liberaali hallitus. Valittaessa Saksin edustajia Frankfurtin kansalliskokoukseen toukokuussa 1848 demokraatit saivat lähes kaikki paikat, ja he saivat enemmistön myös joulukuussa valituille Saksin maapäiville.^[24]

Baijerin kuningaskunnassa kansalaisten tyytymättömyyttä oli aiheuttanut varsinkin kuningas Ludvig I:n suhde tanssijatar Lola Monteziin, jonka menoihin kuninkaan sanottiin tuhlailevan suuria summia rahaa.^[5] Maaliskuun vallankumous käynnistyi Baijerissa väkivallattomana liikehdintänä, jossa kuninkaalle esitettiin erilaisia uudistusvaatimuksia. Maaliskuun 3. päivänä Ludvigille esitettiin tuhansien Münchenin asukkaiden laatima vaatimuslista. Kolme päivää myöhemmin epäsuosittu Ludvig I luopui kruunusta poikansa Maksimilian II:n hyväksi. Baijerissa oli jo entuudestaan ollut vuodesta 1818 säätyvaltiopäivät, joten edustuslaitosta ei tarvinnut erikseen perustaa. Kesän 1848 aikana valtiopäivät hyväksyivät monia uudistuksia, kuten maanomistuksen vapauttamisen, lehdistönvapauden, äänioikeuden laajentamisen ja ministerivastuuperiaatteen toteuttamisen. Marraskuun 1848 vaaleissa liberaalit ja radikaalit saivat enemmistön.^[25]

Kansalaisliikehdintä käynnistyi uudestaan, kun Baijerin ylähuone hylkäsi alahuoneessa hyväksytyn lain kansalaisten perusoikeuksista. Maaliskuussa 1849 kuningas Maksimilian keskeytti valtiopäivien toiminnan kahdeksi kuukaudeksi ja nimitti Ludwig von der Pfordtenin johtaman konservatiivisen hallituksen. Kuningas ilmoitti 23. huhtikuuta, että hän ei tunnustaisi perusoikeuksia eikä Frankfurtin parlamentin hyväksymää Saksan perustuslakia. Baijerilaisten mielipiteet jakautuivat kahtia asian suhteen, mutta kuningasta vastaan suunnattu aseellinen kapinointi puhkesi ainoastaan Pfalzissa. Maksimilian pyysi Preussilta sotilaallista tukea kapinan kukistamiseen ja hajotti valtiopäivät, joihin valittiin heinäkuun 1849 vaaleissa maltillisempi edustajakunta. Monet vuoden 1848 uudistukset jäivät kuitenkin pysyviksi.^[25]

Württembergin kuningas Vilhelm I yritti aluksi vastata maaliskuun 1848 kansalaisliikehdintään nimittämällä uuden konservatiiveista muodostuneen hallituksen, mutta pian hänen oli pakko korvata se Friedrich Römerin johtamalla liberaalihallituksella. Toukokuussa valittiin uudet maapäivät. Römerin hallitus tuki Frankfurtin parlamentin työtä yhtenäisen Saksan perustamiseksi aina sen loppuun saakka. Württembergistä kansalliskokoukseen valitut edustajat olivat pääosin kokouksen vasenta laitaa edustaneita tasavaltalaisia. Juuri Römerin hallitus määräsi lopulta 18. kesäkuuta Württembergin armeijan hajottamaan Frankfurtin kansalliskokouksesta jäljelle jääneen tynkäparlamentin, joka oli paennut kuningaskunnan pääkaupunkiin Stuttgartiin. Sen jälkeen Württembergille valittiin oma perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka vaaleissa Römerin hallitus ei saanut enemmistöä ja erosi. Lopulta kuningas Vilhelm nimitti uuden konservatiivihallituksen, joka hajotti radikaalien hallitseman perustuslaillisen kokouksen ja palautti vuoden 1819 vanhoillisen perustuslain voimaan.^[26]

Pääartikkeli: Ensimmäinen Saksan–Tanskan sota

Preussin ja Tanskan välille syttyi 23. maaliskuuta sota, kun Schleswigin ja Holsteinin herttuakunnat ilmoittivat eronneensa Tanskasta ja hakivat tukea Preussilta.^[12] Elokuussa Preussi ja Tanska solmivat Ison-Britannian ja Venäjän painostuksesta aselevon Malmössä. Monet Saksan nationalistit vastustivat aselepoa.^[21] Sota jatkui vielä kaksi vuotta.^[27]

Pääartikkeli: Frankfurtin kansalliskokous

Frankfurtiin kokoontui edellä mainitun Heidelbergin kokouksen kutsusta 31. maaliskuuta niin sanottu esiparlamentti (Vorparlament), jonka tarkoituksena oli valmistella varsinaisen Saksan kansalliskokouksen järjestämistä. Frankfurtin Paavalinkirkossa kokoontuneessa esiparlamentissa oli 574 edustajaa, jotka eivät kuitenkaan edustaneet tasaisesti kaikkia Saksan valtioita. Pääosa oli Reininmaalta tai Preussin länsiosasta, kun taas Itä-Preussista ja Pommerista oli vain muutamia ja Itävallasta vain kaksi. Esiparlamentti työskenteli 3. huhtikuuta asti. Pääosa sen edustajista halusi perustaa Saksan liittovaltion, joka olisi keisarin hallitsema perustuslaillinen parlamentaarinen monarkia. Esiparlamentti päätti, että toukokuun alussa pidettäisiin Saksan alueella kansalliskokouksen vaalit, joissa miehillä olisi yleinen äänioikeus.^[16][12] Tosin ”epäitsenäisiksi” katsotut yhteiskuntaryhmät voitiin jättää ilman äänioikeutta. Useimmissa valtioissa vaali oli epäsuora, mutta muutamat maat järjestivät suoran vaalin.^[28]

Eri maiden viranomaiset eivät estäneet vaalien järjestämistä, joten niiden osanotto muodostui suureksi. Kansalliskokoukseen valittiin paljon älymystön ja virkamieskunnan edustajia, ja professorien suuren määrän vuoksi sitä kutsuttiin myös ”professoriparlamentiksi”. Maanomistajien ja käsityöläisten edustajia valittiin vain vähän, ja varsinaisia työläisiä ei lainkaan. Edustajia oli kaikkiaan noin 600, joista noin 200 oli Preussista ja 120 Itävallasta.^[16][12] Itävallalle osoitetuista paikoista 48 jäi täyttämättä, koska tšekit ja sloveenit eivät halunneet osallistua saksalaiseen kansalliskokoukseen.^[28]

Kansalliskokous kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa Paavalinkirkkoon 18. toukokuuta. Pian hahmottui puoluejako: konservatiivit ja liberaalit halusivat Preussin tai Itävallan johtamaa monarkkista Saksaa, radikaalit ja demokraatit Saksan tasavaltaa.^[12] Edustajia kuitenkin yhdisti näkemys Saksan yhdistämisen tarpeellisuudesta, sillä sen arveltiin edistävän taloudellista kehitystä, vahvistavan Saksan asemaa maailmanvaltana sekä olevan edellytys kansalaisoikeuksien turvaamiselle kaikkialla Saksassa.^[29] Vaikka ”Frankfurtin parlamentissa” käydyt keskustelut herättivät suurta mielenkiintoa, vähitellen alkoi tulla selväksi, että sillä ei ollut mitään todellista valtaa elleivät Saksan ruhtinaat vapaaehtoisesti haluaisi noudattaa sen tekemiä päätöksiä.^[16]

Pitkiksi venyneiden keskustelujen vuoksi kansalliskokous ei työskennellyt kovinkaan tehokkaasti, mutta 28. kesäkuuta se asetti Saksalle nimellisen keskushallituksen. Valtionhoitajaksi nimettiin radikaalien vastustuksesta huolimatta Itävallan arkkiherttua Juhana.^[12] Kevään 1848 vallankumoukseen osallistuneet kansanjoukot ja radikaalit alkoivat vähitellen tajuta, etteivät kansalliskokousta hallinneet liberaalit olleet kiinnostuneita toteuttamaan sosiaalisia uudistuksia, jolloin heidän kunnioituksensa kansalliskokousta kohtaan aleni huomattavasti.^[11]

Saksan nationalistien oli vaikea hyväksyä Malmön aselepoa, jonka Preussi teki sodassa Tanskaa vastaan 26. elokuuta, sillä se näytti johtavan Schleswigin ja Holsteinin jäämiseen Tanskalle. Monet loukkaantuivat siitä, että Preussi näin ikään kuin luovutti pois Saksaan kuuluvia alueita konsultoimatta Frankfurtin kansalliskokousta ja sen asettamaa hallitusta. Frankfurtin kansalliskokous otti Malmön aseleposopimuksen käsiteltäväkseen ja hylkäsi sen 8. syyskuuta, mutta tekikin toisessa äänestyksessä 16. syyskuuta niukalla enemmistöllä päinvastaisen päätöksen. Demokraatteja ärsytti kansalliskokouksen näin osoittama heikkous Preussin edessä.^[20]

Malmön aselevon vastustus synnytti syyskuussa eri puolilla Saksaa demokraattien johtaman kansanjoukkojen liikehdinnän, johon yhdistyivät pian myös vaatimukset sosiaalisista uudistuksista. Demokraatit ja tasavaltalaiset päättivät yrittää Frankfurtissa uutta vallankumousta. Aseeton väkijoukko pyrki 18. syyskuuta väkisin sisälle Paavalinkirkkoon, jolloin Mainzin liittolinnakkeesta kutsutut preussilaiset ja itävaltalaiset hyökkäsivät sen kimppuun. Tämän jälkeen noin tuhat kapinallista valtasi asevaraston ja otti haltuunsa Frankfurtin vanhankaupungin.^[20] Lopulta Frankfurtin kansannousu murskattiin verisesti.^[30] Wienissä lokakuussa puhjenneeseen kansannousuun osallistunut Frankfurtin kansalliskokouksen radikaalisiiven johtaja ja varapuhemies Robert Blum puolestaan vangittiin ja teloitettiin 9. marraskuuta parlamentaarisesta koskemattomuudestaan huolimatta, mikä herätti suuttumusta.^[31][21] Kansalliskokous menetti tämän ja yleisen vastavallankumouksellisen reaktion seurauksena suuren osan arvovallastaan.^[30]

Frankfurtin kansalliskokouksessa vallitsi epäselvyyttä siitä, mitkä alueet tulisivat kuulumaan tulevaan Saksan valtakuntaan. August Heinrich Hoffmann von Fallerslebenin vuonna 1841 sanoittama Deutschlandlied tosin luetteli joukon Saksan luonnollisina rajoina toimivia jokia, mutta varsinkin Itävallan kuulumisesta Saksaan oli erimielisyyttä. Monet saksalaiset nationalistit eivät halunneet Habsburgien valtakunnan ei-saksalaisia osia omaan valtioonsa.^[16] Suursaksalaiset (Grossdeutsche) vaativat, että varsinaisen Itävallan olisi kuitenkin kuuluttava Saksaan, kun taas ”piensaksalaiset” (Kleindeutsche) olivat valmiita jättämään sen kokonaan ulkopuolelle.^[11] Itävallan liittämistä Saksaan toivoivat varsinkin katoliset ja eteläsaksalaisten valtioiden edustajat, jotka toivoivat siitä vastapainoa protestanttien ja Preussin ylivallalle. Toiveet suursaksalaisen vaihtoehdon toteutumista vaikuttivat realistisilta keväällä 1848, jolloin Habsburgien valtakunta näytti olevan hajoamassa sisäisiin vallankumousliikkeisiinsä. Syksyllä tilanne näytti kuitenkin jo toisenlaiselta.^[29]

Kansalliskokous sai neuvoteltua kompromissin, joka ilmeni 26. lokakuuta hyväksytyssä päätöslauselmassa.^[29] Sen mukaan Itävallan saksankieliset osat kelpuutettaisiin mukaan Saksan liittovaltioon, mikäli Itävallan keisarin suhde muihin Habsburgien alueisiin muutettaisiin samalla pelkäksi personaaliunioniksi. Keisari Frans Joosef ja hänen hallituksensa eivät olleet valmiita suostumaan tähän ehtoon, jolloin suunnitelma romuttui. Jäljelle jäi vaihtoehto, jossa Preussista tulisi Saksan johtava valtio.^[32] Varmimmaksi vakuudeksi Itävallan hallitus sääti 4. maaliskuuta 1849 Itävallalle uuden perustuslain, joka sinetöi Habsburgien valtakunnan jakamattomuuden: se liitettäisiin Saksaan joko sellaisenaan tai ei lainkaan.^[33] Itävallan pääministeri Felix Schwarzenberg teki vastaehdotuksen koko Habsburgien valtakunnan liittämisestä Saksaan, mutta Frankfurtissa sen nähtiin johtavan pikemminkin jonkinlaisen Suur-Itävallan kuin Suur-Saksan muodostamiseen. Tällöin pääosa kansalliskokouksen suursaksalaisista kääntyi pettyneinä tukemaan piensaksalaista vaihtoehtoa. He olivat nyt valmiita hyväksymään preussilaisen hallitsijan sillä ehdolla, että tämän valtaoikeuksia rajattaisiin. Varsinkin demokraateille kansalaisoikeuksien turvaaminen uudessa valtiossa oli tärkeämpää kuin valtakunnan rajat.^[29]

Itävallan ohella Frankfurtin kansalliskokouksessa oli erimielisyyttä myös Puolan asemasta. Aiemmin Saksan liberaalit olivat arvostelleet Puolan jakoja ja kannattaneet Puolan valtion uudelleenperustamista. Heinäkuussä 1848 kansalliskokouksessa käydyssä kiistassa enemmistö edustajista asettui kuitenkin vastustamaan ajatusta, että Puolalle aiemmin kuulunut ja Preussiin liitetty Posenin alue erottaisiin Saksasta. Posenin puolalainen väestö oli tähän pettynyt.^[29]

Frankfurtin parlamentti sai viimein 28. maaliskuuta 1849 hyväksyttyä Saksalle perustuslain, jonka mukaan Itävalta jäisi Saksan ulkopuolelle. Kokous päätti äänestystuloksen 267–263 jälkeen tarjota Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV:lle Saksan keisarin kruunua. Fredrik Vilhelm kuitenkin ilmoitti 28. huhtikuuta 1849 kieltäytyvänsä tarjouksesta, sillä siihen suostuminen olisi edellyttänyt liikaa myönnytyksiä liberaaleille, ja sitä paitsi useimpien muiden Saksan valtioiden hallitsijat vastustivat ajatusta Preussin johtamasta liittovaltiosta.^[32][34] Frankfurtin parlamentti siirtyi vielä jatkamaan toimintaansa Stuttgartiin, jossa Württembergin armeija kuitenkin lopulta hajotti sen kesäkuussa 1849.^[32]

Radikaalit yrittivät vielä keväällä ja kesällä 1849 nostattaa uudelleen kansannousuja eri puolilla Saksaa. Alemmat kansankerrokset eivät kuitenkaan enää liittyneet mukaan, joten vuoden 1849 vallankumousyritykset Saksassa jäivät pienten älymystöpiirien, opiskelijoiden ja ammattivallankumouksellisten hankkeiksi, jotka kaikki epäonnistuivat.^[11]

Saksin pääkaupungissa Dresdenissä oli ollut melko hiljaista maaliskuun 1848 vallankumouksen aikana, mutta seuraavan vuoden aikana kaupungissa toimineet radikaalien demokraattien ryhmät aktivoituvat. Vuoden 1849 alussa demokraattien johtoryhmä alkoi valmistautua uuteen vallankumoukseen. Hankkeen suunnittelua johtivat valtiopäivämies Samuel Erdmann Tzschirner sekä lehtimiehet Ludwig Wittig ja August Röckel. He toimivat lisäksi yhteistyössä Saksan demokraattien johtajiin kuuluneen Karl D’Esterin, venäläisen vallankumouksellisen Mihail Bakuninin sekä puolalaisten ja tšekkiläisten vallankumouksellisten kanssa. Yllykkeenä vallankumouksen aloittamiselle toimi Saksin kuninkaan Fredrik August II:n 28. huhtikuuta 1849 antama määräys hajottaa radikaalien tasavaltalaisten hallitsema Saksin maapäivien alahuone, joka oli tukenut Frankfurtin kansalliskokouksessa hyväksyttyä Saksan perustuslakia. Demokraatit halusivat varmistaa kyseisen perustuslain voimaantulon Saksissa.^[35]

Friedrich Ferdinand von Beustin johtama Saksin hallitus oli jo ennen kapinan alkamista ehtinyt esittää 3. toukokuuta Preussille pyynnön lähettää apujoukkoja vallankumouksellisen tilanteen hallintaan, sillä Preussin hallitus oli hieman aiemmin luvannut tarjota apuaan kaikille Saksan valtioille tällaisessa tilanteessa. Kansannousu puhkesi Dresdenissä samana iltapäivänä, kun väkijoukko yritti vallata asevarikon saadakseen aseita kaupungin puolustamiseen preussilaisia joukkoja vastaan ja sotilaat avasivat tulen siviilejä kohti. Kapinalliset ottivat nopeasti haluunsa Dresdenin kadut, ja Tzschirnerin johtama komitea ryhtyi valmistelemaan kaupungin puolustusta. Seuraavana päivänä kuningas ja Saksin hallitus pakenivat Königsteinin linnoitukseen.^[35]

Dresdenissä koolla olleet maapäivien edustajat valitsivat kolmihenkisen väliaikaisen hallituksen, johon kuuluivat Tzschirner, Otto Heubner ja Karl Gotthelf Todt, mutta se ei juuri saanut tukea muualla Saksissa. Dresdenin sotilaskuvernöörin kanssa neuvotellun vuorokauden mittaisen aselevon kuluttua umpeen taistelut kaupungin hallinnasta alkoivat 5. toukokuuta kolmentuhannen huonosti aseistetun kapinallisen sekä viisituhatta miestä käsittäneiden preussilaisten ja saksilaisten joukkojen välillä. Kapinalliset luovuttivat aamulla 9. toukokuuta ja vetäytyivät Freibergin kautta Erzgebirgen suuntaan. Katutaisteluissa kuoli noin 250 henkeä.^[35]

Dresdenin vallankumousyritys muistetaan monista siihen osallistuneista tunnetuista kulttuurihenkilöistä, joihin kuuluivat muun muassa säveltäjä Richard Wagner, arkkitehti Gottfried Semper ja oopperalaulaja Wilhelmine Schröder-Devrient.^[35]

Badenissa demokraattien johtajaksi oli vuoden 1849 alussa kohonnut Lorenzo Brentano, joka onnistui luomaan demokraateille laajan organisaation paikallisten kerhojen kautta ja rapauttamaan Bekkin hallituksen auktoriteetin. Kun Badenin valtiopäivät eivät hyväksyneet demokraattien esitystä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valinnasta yleisillä vaaleilla, demokraattien edustajat marssivat ulos valtiopäiviltä ja kutsuivat toukokuussa 1849 suuren kansankokouksen Offenburgiin. Samaan aikaan Rastattin liittolinnoituksesta alkanut sotilaskapina levisi koko Badeniin, jolloin suurherttua Leopold pakeni maasta ja pyysi sekä Preussin kuningasta että Frankfurtin kansalliskokousta lähettämään joukkoja kapinan kukistamiseksi.^[23]

Brentanon johtama hallitus järjesti kesäkuun alussa kansalliskokouksen vaalit, mutta pidättäytyi julistamasta Badenia tasavallaksi toivoen siten voivansa välttää ulkovaltojen sotilaallisen väliintulon. Badeniin virtasi nyt kumouksellisia eri puolilta Saksaa. Kapinalliset onnistuivat kokoamaan erilaisista vapaaehtoisjoukoista yhteensä 25 000 miestä, ja kapina-armeijan komentajaksi ryhtyi puolalainen kenraali Ludwik Mierosławski. Kapinalliset jäivät kuitenkin auttamatta alakynteen, kun Preussi lähetti heitä vastaan 70 000 miestä, jotka ylittivät Reinin ja saapuivat Badeniin 20. kesäkuuta. Vastarinta päättyi, kun preussilaiset valtasivat Rastattin 23. heinäkuuta. Sen jälkeen preussilaiset pitivät 14 000 vangittua kapinallista vankeina maan rauhoittamisen ajan. Kapinan jälkiselvittelyissä 51 ihmistä tuomittiin kuolemaan ja 846 pitkiin vankeusrangaistuksiin. Noin 80 000 vallankumouksen tukijaa lähti vapaaehtoisesti maasta. Ennen poistumistaan preussilaiset joukot järjestivät uusiksi Badenin armeijan.^[23]

Toukokuussa 1849, pian Frankfurtin kansalliskokouksen perustuslain kuoppaamisen jälkeen, Preussin hallitus esitteli oman suunnitelmansa Saksan liittovaltion luomiseksi Saksan valtioiden vapaaehtoisella yhteistyöllä konservatiivisessa hengessä. Suunnitelma sai osan entisistä kansalliskokouksen edustajista tuekseen. Tämä Erfurtin liittona tunnettu hanke kaatui syksyllä 1850 Itävallan vastustukseen ja Preussin johdon vähentyneeseen mielenkiintoon seisoa sen takana. Preussi ja Itävalta sopivat lopulta Saksan liiton toiminnan elvyttämisestä.^[36]

Saksa yhdistyi lopulta vuonna 1871 Preussin kansleri Otto von Bismarckin johdolla, täysin toisenlaisessa hengessä kuin liberaalit olivat vuonna 1848 kaavailleet.

• Matti Klinge (toim.), Otavan suuri maailmanhistoria 14: Porvariston nousu. Otava 1985. ISBN 951-1-08786-X
• Gummeruksen suuri maailmanhistoria: Ihmiskunnan kronikka 1739–1860. Gummerus 1988. ISBN 951-20-3256-1

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan hullu vuosi Wikimedia Commonsissa