Saxon

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saxon
Saxon esiintymässä Sonisphere-festivaaleilla Porissa 25. heinäkuuta 2009.
Saxon esiintymässä Sonisphere-festivaaleilla Porissa 25. heinäkuuta 2009.
Tiedot
Toiminnassa 1976–
Tyylilaji heavy metal
NWOBHM
Hard Rock
Kotipaikka  Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Jäsenet

Biff Byford, laulu
Doug Scarratt, kitara
Brian Tatler, kitara
Nibbs Carter, basso
Nigel Glockler, rummut

Entiset jäsenet

ks. Entisiä jäseniä

Levy-yhtiö

SPV

Aiheesta muualla
saxon747.com

Saxon on brittiläinen heavy metal/hard rock -yhtye, joka perustettiin Yorkshiressa vuonna 1976. Se oli 1980-luvulla yksi suosituimmista NWOBHM-tyylin edustajista. Saxon on yhä aktiivinen liveyhtye ja se on saanut nauttia uutta suosiota Inner Sanctum -albumin myötä.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luku: Yhtyeen perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1976 Yorkshiressa toimi kaksi heavy metal -yhtyettä, joista Saxonin kokoonpano syntyi: progressiivisesta rockista vaikutteensa ottaneessa Coast-nimisessä yhtyeessä vaikuttivat laulaja-basisti Peter "Biff" Byford sekä kitaristi Paul Quinn ja bluesrock -tyylistä enemmän ammentavassa S.O.D.:ssa kitaristi Graham Oliver, basisti Steve Dawson sekä rumpali Pete Gill. S.O.D. menetti kitaristinsa ja laulajansa vuonna 1976, ja pian sen jälkeen Biff Byford sai puhelinsoiton mahdollisesta liittymisestään S.O.D.:iin. Byford suostui koe-esiintymiseen ja toi mukanaan kitaristi Paul Quinnin. Oliver, Dawson ja Gill pitivät Byfordin lauluäänestä, ja myös Quinn teki heihin vaikutuksen. Byford liittyi yhtyeeseen jos saisi soittaa myös bassoa samalla, sillä hän ei toistaiseksi halunnut toimia pelkkänä laulajana. Näin S.O.D. -nimi muuntui muotoon Son Of A Bitch, ja muutaman keikan jälkeen basistien lukumäärä kutistui yhteen kun Byford päätti keskittyä pelkästään laulamiseen.[1]

Yhtye herätti kiinnostusta nopealla ja energisellä rockillaan ja saikin pian solmittua levytyssopimuksen Carrere -levy-yhtiön kanssa. Yhtye teki demot vuonna 1978 kahdeksasta kappaleesta, jotka päätyivät myöhemmin yhtyeen debyyttialbumille ja yhtyeen nimeksi vaihdettiin Saxon.[1]

Yhtyeen debyyttialbumi Saxon ilmestyi keväällä 1979. Se ei ollut menestys, eikä noussut myyntilistoille. Singleinä julkaistiin kappaleet Big Teaser ja Backs To The Wall, jotka nousivat lupaavasti Ison-Britannian albumilistan top 75:een. Yhtye teki debyyttialbuminsa tiimoilta kiertueen Motörheadin kanssa, joka päättyi joulukuussa 1979.[1]

1980-luku: Oman tyylin löytäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1980 ilmestyi nykyisin yhdeksi heavy metalin klassikkoalbumiksi luokiteltu yhtyeen kakkoslevy Wheels of Steel, joka nousi heti ilmestyttyään Ison-Britannian albumilistalla viidennelle sijalle[2]. Singleinä julkaistut Wheels Of Steel, Suzie Hold On ja etenkin yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluva 747 (Strangers In The Night) olivat hittejä[1]. Yhtye esiintyi Wheels Of Steel -kiertueellaan elokuussa vuonna 1980 Doningtonissa kuuluisilla Monsters of Rock -festivaaleilla, jonka esiintyjiä olivat myös Rainbow, Judas Priest ja Scorpions.

Syyskuussa 1980 ilmestyi single Strong Arm Of The Law, jota seurasi samanniminen albumi lokakuussa 1980. Levy myi suuria määriä, ja nousi Ison-Britannian albumilistalla sijalle 11[2]. Levyn tunnetuimpia kappaleita ovat nimikappaleen lisäksi kaikoille usein soitettu Heavy Metal Thunder, To Hell And Back Again ja eeppinen Dallas 1 PM. Yhtye teki maailmankiertueen albumin julkaisun jälkeen.

Denim and Leather -levy ilmestyi lokakuussa 1981 ja on yksi Saxonin myydyimpiä albumeita. Albumi nousi Isossa-Britanniassa myyntilistan sijalle 9[2] ja sisältää monia klassikkokappaleita, muun muassa Princess Of The Night, Never Surrender, Denim & Leather ja hitiksi noussut And The Bands Played On. Albumia seuranneella kiertueella Pete Gill jätti yhtyeen, ja hänet korvattiin teknisesti taitavammalla Nigel Glocklerilla. Glockler esitteli taitojaan ensimmäistä kertaa vuoden 1982 livealbumilla The Eagle Has Landed, joka nauhoitettiin Denim & Leather -kiertueen keikoilla.[1]

Suuri määrä loppuunmyytyjä kiertueita eri puolilla Isoa-Britanniaa oli merkki yhtyeen suosiosta kotimaassaan, mutta Saxon ei vielä päässyt Yhdysvaltain markkinoille. Kuitenkin vuonna 1983 ilmestyneen Power and the Glory albumin jälkeen Yhdysvaltojen markkinat avautuivat, kun albumi saavutti listoilla Isossa-Britanniassa 15. sijan[2] ja USA:ssa 155# sijan. Tässä vaiheessa suuri levy-yhtiö EMI kiinnostui yhtyeestä. Saxon kuitenkin pysyi Carrerella vielä parin albumin ajan, kunnes siirtyi lopulta EMI:lle.[1]

Crusader ilmestyi vuonna 1984 ja oli ensimmäinen Yhdysvalloissa nauhoitettu Saxon-albumi. Levy ei ilmestyessään ollut edeltäjiensä veroinen menestys: se saavutti Ison-Britannian listoilla sijan 18[2], mikä oli hieman heikompi kuin edeltäjillään. Nykyään levy on kuitenkin yhtyeen myydyin, joka kertoo selvästi nousseesta maineesta, ja albumi niputetaankin nykyään yhtyeen parhaimpien kokonaisuuksien joukkoon. Single Sailing To America ei menestynyt. Albumia seurannut kiertue katsotaan olevan yhtyeen teatraalisin keskiaikaisia linnoituksia ja ritariasuja sisältäneen show'n ansiosta.

Crusaderia seurasi Innocence Is No Excuse vuonna 1985, ja se muutti yhtyeen soundia selvästi kaupallisemmaksi. Selvää suosion laskua ennakoineen albumin (Brittilistan sija 36.[2]) kappaleista Rock'n'Roll Gypsy ja Broken Heroes ovat kuitenkin nousseet klassikoiksi yhtyeen kuuntelijoiden keskuudessa.

Steve Dawson jätti Saxonin alkuvuodesta 1986, mutta yhtye ei etsinyt heti uutta basistia vaan aloitti kahdeksannen studioalbuminsa äänitykset. Rock The Nationsiksi nimetty albumi ilmestyi 1986 ja basso-osuudet albumilla soitti Biff Byford, joskin albumin bassot kreditoitiin kiertueelle mukaan hypänneelle tuoreelle basistille Paul Johnsonille.lähde? Rock The Nations oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän rock-tyylinen, ja ehkä siksi menestyi brittilistalla hieman edeltäjäänsä paremmin, saavuttaen sijan 34[2].

Nigel Glockler lähti Saxonista 1987 ja tilalle otettiin Nigel Durham. Jo kaksi miehistönvaihdosta kahden vuoden sisällä kokenut Saxon nauhoitti talvella 1987-88 yhdeksännen studioalbuminsa Destiny, jonka julkaisu koitti toukokuussa 1988. Albumilla yhtye irtaantui perinteisestä NWOBHM -tyylistään ja kokeili elementtejä glam metallista, hard rockista ja jopa aikuisrockista.[1] Melodinen 'Destiny' oli myynnillinen pettymys saavuttaen albumilistalla vain sijan 49[2]., joka oli yhtyeen viimeinen listasijoitus Isossa-Britanniassa 19 vuoteen. EMI poisti Saxonin listoiltaan 1989, ja Nigel Glockler palasi yhtyeeseen. Paul Johnson jätti yhtyeen ja seuraavilla Roadrunnerille levytetyillä Rock 'n' Roll Gypsies (1989) ja Greatest Hits Live (1990) albumeilla bassoa soitti ensimmäistä kertaa yhtyeen nykyinen basisti Tim "Nibbs" Carter.

1990-luku: Suosio Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virgin Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuonna 1990 ja 1991 ilmestyi Solid Ball of Rock -albumi, joka merkitsi yhtyeen paluuta raskaaseen rockiin. Maailmanlaajuisesti levy ei enää saanut suosiota, mutta Keski-Euroopassa, etenkin Saksassa, levy myi hyvin.[1] Singlenä julkaistiin Requiem (We Will Remember), josta tuli suosittu kappale.

Uuden innon löytänyt yhtye juhlisti Denim And Leather -albuminsa 10-vuotispäivää ja teki 1991-1992 lyhyen Denim And Leather 10 Years -kiertueen, jonka jälkeen yhtye palasi takaisin kotimaahansa ja nauhoitti Forever Free -albumin, joka julkaistiin 1992. Edeltäjänsä lailla levy myi hyvin ja Saxon teki Motörheadin kanssa The Bombers & Eagles -maailmankiertueen vuonna 1992-93 ja tämän jälkeen siirtyi omalle Forever Free World Tour -kiertueelleen, jota kesti vuoteen 1994 asti.

Seuraava albumi Dogs of War julkaistiin vuonna 1995. Tuolloin Graham Oliver oli menettänyt uskonsa yhtyeeseen. Tämän vuoksi vaikka Oliver merkittiin albumille kitaristiksi, monet levyn Grahamille kreditoiduista soolokitaroista olivat joko sessiomuusikoiden tai Paul Quinnin soittamia. Oliver jätti yhtyeen 1995 ja perusti entisen Saxon-basisti Steve Dawsonin kanssa Oliver/Dawson Saxonin, joka aiheutti myöhemmin hankaluuksia alkuperäiselle Saxonille.[1][3]

Yhtye ajoi uudeksi kakkoskitaristiksi Doug Scarratin, jonka soittoa kuultiin ensimmäistä kertaa vuoden 1996 livealbumilla The Eagle Has Landed II. Scarratin ensimmäinen varsinainen studiolevy oli vuoden 1997 Unleash the Beast, joka omasi huomattavasti raskaamman ja modernimman soundin kuin edeltäjänsä.[1] Levy myi hyvin Euroopassa ja yhtye teki laajan kiertueen. Nigel Glockler lähti Saxonista jälleen 1998.

Vuonna 1999 ilmestyi Metalhead -albumi, joka oli yhtyeen ensimmäinen albumi uuden rumpalin Fritz Randowin kanssa. Todella raskasta soundia esitellyt albumi sisälsi vaikutteita muun muassa power metallista ja sai suosiota Euroopassa.[1]

2000-luku: Lionheart ja uusi menestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 yhtye julkaisi Killing Ground -levyn. Levy ei saanut erityistä suosiota, mutta levyä seurasi kuitenkin menetyksekäs maailmankiertue. Kiertuen jälkeen ilmestyi Heavy Metal Thunder -kokoelmalevy, joka sisälsi uudelleennauhoitettuja versioita yhtyeen klassikkokappaleista.

Lyhyen kiertueen jälkeen Saxon linnoittautui studioon ja syksyllä 2004 ilmestyi kauan odotettu Lionheart -albumi. Levy oli selkeä parannus yhtyeen edellislevyjen myyntilukuihin ja monet lukevat albumin Saxonin suurimpien menestysten joukkoon. Levyllä rumpuja soitti Stratovarius-rumpali Jörg Michael, joka oli korvannut alkoholiongelmista kärsineen Fritz Randowin lähde?vuotta aiemmin. Lionheart -kiertueen ensimmäisen osan jälkeen yhtyeen vanha tuttu Nigel Glockler otettiin takaisin rumpaliksi. Glockler ja Michael soittivat kumpikin 2006 ilmestyneellä The Eagle Has Landed III -livelevyllä.

Vuonna 2007 ilmestyi muutaman DVD -julkaisun jälkeen The Inner Sanctum -albumi, joka oli edeltäjänsä lailla menestys, ja nousi jopa sijalle 102 brittilistalla, ensimmäinen Saxon -albumi brittilistalla sitten vuoden 1988. If I Was You -kappale oli hitti ja levyä seurannut maailmankiertue Saxonin tuottoisimpia. Yllättäen yhtye palasi studioon jo kesällä 2008 ja tammikuussa 2009 ilmestyi hyvin monenlaista metallimusiikkia sisältänyt Into the Labyrinth -albumi, jota seurasi laaja kiertue.

Albumi Call to Arms ilmestyi 8.6.2011. Sitä seuranneet levyt Sacrifice (2013) nousi brittien listalla sijalle 87, Battering Ram (20015) sijalle 50 ja Thunderbolt (2018) sijalle 29 [2].

Yhtye soitti Sonisphere-festivaalilla Porissa 25.7.2009 kakkoslavan pääesiintyjänä. Koko 60 000 henkeä vetäneen festivaalin pääesiintyjä oli Metallica, jonka yksi esikuvista Saxon oli 1980-luvun alussa. Saxon esiintyi samana vuonna Suomessa Sauna Open Air -festivaalilla 10 kesäkuuta.

Maaliskuussa 2023 yhtye ilmoitti kitaristi Paul Quinnin vetäytyvän kiertueelta, mutta jatkavan työtään studiossa.[4] Uudeksi kitaristiksi kiertueelle saatiin Diamond Headin kitaristi Brian Tatler, josta tuli sittemmin yhtyeen pysyvä jäsen.[5] Uusi albumi Hell, Fire and Damnation julkaistiin 19. tammikuuta 2024.

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entisiä jäseniä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hittisinglet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1980 "Wheels of Steel" #20
  • 1980 "747 (Strangers in the Night)" #13
  • 1980 "Backs To The Wall" #64
  • 1980 "Big Teaser" #66
  • 1980 "Strong Arm Of The Law" #63
  • 1981 "And the Bands Played On" #12
  • 1981 "Never Surrender" #18
  • 1981 "Princess Of The Night" #57
  • 1983 "Power and the Glory" #32
  • 1983 "Nightmare" #50
  • 1984 "Sailing To America" #81
  • 1985 "Back On The Streets" #75
  • 1986 "Rock 'N' Roll Gypsy" #72
  • 1986 "Waiting For The Night" #66
  • 1986 "Rock The Nations" #80
  • 1987 "Northern Lady" #91
  • 1988 "Ride Like The Wind" #52
  • 1988 "I Can't Wait Anymore" #71

Epäviralliset julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Saxon | Biography & History AllMusic. Viitattu 12.7.2019. (englanti)
  2. ↑ a b c d e f g h i SAXON | full Official Chart History | Official Charts Company www.officialcharts.com. Viitattu 12.7.2019.
  3. ↑ Saxon - Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives www.metal-archives.com. Viitattu 12.7.2019.
  4. ↑ Siltanen, Vesa: Saxonin perustajajäsenen ja kitaristin Paul Quinnin kiertueet on kierretty Inferno. 10.03.2023. Pop Media Oy. Viitattu 26.4.2024.
  5. ↑ Haastattelussa Saxonin ja Diamond Headin kitaristilegenda Brian Tatler Supla. 27.3.2024. Viitattu 26.4.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saxon
Biff Byford • Doug Scarratt • Paul Quinn • Nibbs Carter • Nigel Glockler
Entisiä jäseniä: Fritz Randow • Jörg Michael • Graham Oliver • Paul Johnson • Steve Dawson • Nigel Durham • Pete Gill
Studioalbumit

Saxon • Wheels of Steel • Strong Arm of the Law • Denim and Leather • Power and the Glory • Crusader • Innocence Is No Excuse • Rock the Nations • Destiny • Solid Ball of Rock • Forever Free • Dogs of War • Unleash the Beast • Metalhead • Killing Ground • Lionheart • The Inner Sanctum • Into the Labyrinth • Call to Arms • Sacrifice • Battering Ram • Thunderbolt • Inspirations • Carpe Diem • More Inspirations • Hell, Fire and Damnation

Livealbumit

The Eagle Has Landed • Rock 'n' Roll Gypsies • Greatest Hits Live • The Eagle Has Landed – part 2 • BBC Sessions • The Eagle Has Landed – part 3

Kokoelmat

Strong Arm Metal • Greatest Hits • Best of Saxon • Heavy Metal Thunder • The Very Best of Saxon: 1979–1988

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saxon&oldid=22540369”