Nils-Aslak Valkeapää

Nils-Aslak Valkeapää
Nuori Nils-Aslak Valkeapää 1960-luvun alkupuolella.
Henkilötiedot
Syntynyt	23. maaliskuuta 1943 Enontekiö
Kuollut	27. marraskuuta 2001 (58 vuotta) Espoo, Suomi
Kansalaisuus	suomalainen norjalainen (2001)
Ammatti	kirjailija, muusikko, säveltäjä, kuvataiteilija, toimittaja, näyttelijä, kulttuurin edistäjä
Kirjailija
Tyylilajit	runous
Aiheet	saamelainen kulttuuri
Esikoisteos	pamfletti Terveisiä Lapista (1971) runokokoelma Giđa ijat čuovgadat (1974)
Palkinnot
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1991
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Nils-Aslak Valkeapää, saamelaisnimeltään Áilu, taiteilijanimeltään Áillohaš (23. maaliskuuta 1943 Enontekiö – 27. marraskuuta 2001 Espoo) oli saamelainen taiteilija sekä kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti joiuistaan ja runoistaan. Hän oli Lapin läänintaiteilija vuosina 1978–1983. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991 teoksestaan Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni, 1992).^[1][2][3]

Nils-Aslak Valkeapää syntyi perheen nuorimpana Palojoensuussa Enontekiöllä. Perhe asui siihen aikaan Aatsakursussa (pohjoissaam. Ádjagorsa), parin tunnin kävelymatkan päässä Pättikän (Beattet) kylästä. Myöhemmin he siirtyivät asumaan Pättikään. Hänen vanhempansa olivat Johannes J. Valkeapää (1906–1986) ja Ellen Susanna Aslaksdatter Valkeapää, o.s. Bals (1910–1992). He kuuluivat jutaaviin saamelaisiin: perhe teki vuosittaisen muuttomatkan porojen kanssa. Hänellä oli isosisko Ellen Marja ja isoveli Johannes (Juhani), joka jatkoi Käsivarren paliskunnan (Giehtaruohttasa bálggus) poroisäntänä. Isä oli alkuaan Kaaresuvannon alueen porosaamelaisia, ja hänen sukuaan oli Suuren Luulajanjärven (luulajansaam. Stuor Julevu) seudulla. Äiti oli kuulunut perheeseen, jonka porojen kesälaitumet olivat Uløyan (Ulisuolu) saarella Tromssan läänissä Norjassa. Valkeapää vietti kesät Yykeänvuonolla Norjassa. Hän kävi jo nelivuotiaana kiertokoulussa naapuritalossa. Kansakoulua käydessään hän asui asuntolassa Kaaresuvannossa; toisen tiedon mukaan koulukortteerissa vanhempiensa ystäväperheen luona. Valkeapää opiskeli Saamelaisten kristillisessä kansanopistossa (Sámiid kristtalaš nuoraidskuvla) Inarissa 1959–1960 ja suoritti kansakoulun opettajatutkinnon Kemijärven seminaarissa vuonna 1966, mutta opettajan ammatissa hän ei koskaan toiminut.^{[3][4][5][6][7][8][9][10]}

Nils-Aslak Valkeapäällä ei ollut ikätovereita kotipiirissään. Kouluaikojen ahdistuneisuutta ja nöyryytyksen tunnetta hän on kuvannut runoissaan. Hän on kertonut ystävystyneensä lintujen kanssa. Sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä syntyi muun muassa porojen jutamareitin varrella siidan toisiin perheisiin, lisäksi perheellä oli sukulaissiteitä Ruotsiin ja Norjaan. Uusia kontakteja synnytti myös sodan jälkeen valmistunut maantie. Äiti Susanna Valkeapää aloitti matkamuistojen myynnin Käsivarren (Suomanjárga) matkailijoille. Valkeapään vanhemmat olivat taitavia tarinankertojia: nauhoitetuista kertomuksista välittyy monipuolinen kielenkäyttö ja kertomusperinne. Susanna Valkeapää oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui eri epäkohtien esilletuomiseen kirjoittamalla esimerkiksi Sabmelaš-lehteen sekä käymällä kirjeenvaihtoa virkamiesten kanssa. Nils-Aslak Valkeapää kävi jo koululaisena kirjeenvaihtoa muun muassa muoniolaisen linja-autonkuljettajan Arvo Yliniemen kanssa. Hän esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran helmikuussa 1951 Poroviikko-nimisen tapahtuman lastenjuhlassa Helsingissä. Kesällä 1959 hän seurasi pohjoismaista saamelaiskonferenssia ja osallistui nuorten saamelaisleirille Inarissa. Kesällä 1960 hän toimi Saamelaisneuvoston sihteerin Karl Nickulin kirjurina kolmiomittaustöissä Pudasjärvellä. Tammikuussa 1967 Valkeapää sai henkilökohtaisen vuoden stipendin Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahastolta Oslossa opiskelemista varten.^[3][10]

Vähitellen Valkeapää alettiin tuntea Ruotsissa nimellä Válgon Áilu ja Koutokeinossa Norjassa nimellä Suoma Áilu. Tunnettu taiteilijanimi Áillohaš vakiintui käyttöön vasta 1970-luvun alussa. Alussa hänestä käytettiin myös Joikaava Länsituuli -nimitystä, joka perustui häneen omaan kertomukseensa joikaavista tunturien tuulista.^[3][10]

Valkeapää nousi julkisuuteen saamelaisten joikujen (juoiggus, luohti) esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Ensimmäisen levynsä Joikuja hän julkaisi vuonna 1968.^[1] Esikoisalbumillaan Valkeapää teki yhteistyötä säveltäjä Kari Rydmanin ja muusikko Martti Niskalan kanssa. Myös Kaj Chydenius ja Pehr Henrik Nordgren tekivät sävellyksiä hänen runoihinsa. Ennen Valkeapäätä joiku oli vokaalimusiikkia, jota esitettiin yksityisissä tilanteissa. Joikuja-levyllä hän lisäsi joikuun soittimia ja ääniefektejä ja toi joiun konserttisaleihin. Valkeapää halusi tehdä joiusta nykyaikaista ilmaisua.^[4][11][5]

Valkeapää kirjoitti libreton tanssilliseen esitykseen nimeltä Máttar áhkku – Äiti maa, jonka esittivät Helsingin kaupunginteatteri ja baletti vuonna 1979 osana Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa.^[3]

Valkeapää kehitti joikua myös jazzin suuntaan yhteistyössä eräiden tunnettujen suomalaisten jazzmuusikoiden, kuten Seppo ”Paroni” Paakkunaisen, kanssa. Joikaaminen vei häntä ympäri maailmaa, muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueelle vuonna 1982 yhdessä Paakkunaisen kanssa.^[12][13][5]

Albumitrilogia Sápmi lottážan sisältää Paroni Paakkunaisen kanssa julkaistut albumit Sámi eatnan duoddariid vuodelta 1978 sekä Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davas ja geassai vuodelta 1982. Kitaristi Leo Gauriloff oli mukana näillä levyillä.^[11][14]

Áilu Gaupin lisäksi Valkeapää joikasi Juhan Ánde Bærin kanssa esimerkiksi Lillehammerin olympialaisten juhlalevyllä Dálveleaikkat (1992) sekä Sámi luondu, gollerisku (1992).^[14]

Valkeapää teki musiikin Nils Gaupin elokuvaan Ofelaš (Tiennäyttäjä), jossa hän myös näytteli. Elokuva on maailman ensimmäinen saamelainen pitkä elokuva, ja se oli Oscar-palkintoehdokkaana (paras ulkomainen elokuva vuonna 1989). Muusikko Mike Oldfield käytti Valkeapään elokuvassa esittämää joikua kappaleensa ”Prayer for the Earth” pohjana levyllään The Songs of Distant Earth (1994).^[15][16]

Valkeapää valittiin vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisten nimikkotaiteilijaksi, ja hän esitti joiun kisojen avajaisissa. Kokonaan luonnonäänistä rakentuva lintusinfonia Goase dušše sai vuonna 1993 arvostelulautakunnan erikoispalkinnon Prix Italian kansainvälisessä radiokilpailussa.^[17][14]

Vuonna 2009 julkaistu Alit idja lahkona (Blue Night Moving Closer) sisältää Valkeapään kirjoittamia tekstejä vanhoihin hengellisiin melodioihin, joita hän löysi Tromssan museon arkistojen vanhoilta ääninauhoilta. Live-äänitykset tehtiin vuonna 1992 Målselvin (Málatvuopmi) kirkossa ja pääsiäisjuhlilla Kautokeinossa, missä Valkeapää esiintyi yhdessä Seppo Paakkunaisen ja Esa Kotilaisen kanssa.^[18][10] Yksi CD-levyn kappaleista, ”Giitu buot Du attáldagain”, sisältyy uuteen yhteispohjoismaiseen saamelaiseen virsikirjaan Sálbmagirji II (2005), ja vuonna 2015 se otettiin suomenkieliseen virsikirjaan (suom. ”Kiitän Herran antamista teistä”).^[19][20][10]

Valkeapään vanhemmat olivat monen kirjailijan, niin V. J. Oinosen, Yrjö Kokon kuin Viola Kuoksa-Waven, henkilökohtaisia tuttuja. Viola Kuoksa-Wavesta tuli taiteilija-Ailun löytäjä, ensimmäinen tukija ja mesenaatti. 17-vuotiaana hän osallistui Rovaniemellä taiteilijayhdistys Seitapiirin järjestämään kirjailijatapaamiseen, johon osallistuivat esimerkiksi A. E. Järvinen ja Kokko. Samassa tilaisuudessa hän tutustui Pentti Saarikoskeen; he kävivät kirjeenvaihtoa ja lähettivät ilmestyneitä teoksia toisilleen. Runoilija ja kirjastonhoitaja Jorma Etosta tuli Valkeapään tärkeä tuki ja neuvonantaja. Erno Paasilinna puolestaan ei kelpuuttanut yhtäkään Valkeapään tekstiä Lappiin liittyvää kirjallisuutta esitteleviin antologioihinsa. Marjut Aikion mukaan tällaisia olisivat olleet esimerkiksi Valkeapään pitkä proosarunomainen ”Kotini on tunturissa” (1977) tai muutamat julkaistut pienoisnovellit. Arto Paasilinna ja Valkeapää olivat olleet mukana Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksessä 1960-luvun alusta, ja he tapasivat toisiaan myöhemminkin eri yhteyksissä. Ystävästään Timo K. Mukasta Valkeapää laati haastattelumuotokuvan Viikkosanomiin vuonna 1966. Muita kirjailijatuttuja vuosien varrella olivat Tuomas Anhava, runoilijat Juhani Tikkanen ja Kai Nieminen sekä Helinä Siikala.^[21]

Alkuvaiheen romaani Suopunki ei ilmestynyt. Kustannustoimittaja Martti Montonen piti Suopungin hahmotelmaa liian erikoisena, sen kuvaama porosaamelaiskulttuuri oli hänelle vierasta. Toinenkin romaanihanke Nämä pitkät pimeät yöt jäi ilmestymättä. Otava-kustantamon Hannu Mäkelä hylkäsi käsikirjoituksen. Virallisia tukijoita kirjailijanuralla oli etenkin Marja-Leena Rautalin Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskuksesta. Rautalin arvosti ja ihaili suuresti Valkeapäätä ja lähetti tämän lukuisat kerrat eri puolille maailmaa edustamaan suomalaista, tässä tapauksessa Suomen saamelaista kirjallisuutta.^[22]

Runoissaan ja kirjoissaan hän kirjoitti erityisesti saamelaisista, pohjoisesta luonnosta ja saamelaisten myyteistä ja perinteestä. Veli-Pekka Lehtolan (2015) mukaan Valkeapää on ansaitusti nimitetty saamen kansan mytografiksi, uuden kansallisen mytologian ja identiteetin tulkiksi suurten runoteostensa perusteella.^[14]

Valkeapään tuotannon poikkeuksellinen piirre on Taarna Valtosen mukaan hänen tapansa kirjoittaa samanaikaisesti erilaisille yleisöille: kotiseutunsa ihmisille, kaikille saamelaisille, valtaväestöille ja toisille alkuperäiskansoille.^[23]

Valkeapään kirjalliseen tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, joista kaikki on kirjoitettu pohjoissaameksi. Niistä vain kaksi teosta on suomennettu. Hänen tuotantonsa tuli tunnetummaksi siellä, missä lukijakunta on laajempi, eli Norjassa.^{[24][25][26][1]}

Valkeapää ei ollut saanut kouluopetusta äidinkielellään: koulun ja asuntolan kieli oli suomi. Hän halusi käyttää kieliopillisesti moitteetonta kieltä. Hänen kirjallisen tuotantonsa pohjoissaamen kielen kielentarkistajina toimivat Samuli Aikio, Helvi Nuorgam-Poutasuo, Veikko Holmberg ja Pekka Sammallahti sekä Norjan puolelta Harald Gaski ja Ole Henrik Magga.^[10]

Kirjailijana Valkeapää aloitti vuonna 1971 suomenkielisellä pamfletilla Terveisiä Lapista. Teoksessa Valkeapää kuvasi saamelaisen kansanperinteen rikkautta ja otti esille saamelaisten aseman ja vaati heille oikeutta elää omilla ehdoillaan, säilyttää ja uudistaa kulttuuriaan. Hän vertasi koulujen asuntoloita hautausmaahan ja kuvasi niitä kaikkein tehokkaimmaksi laitokseksi saamelaisuuden hävittämisessä. ^[27][6]

Ensimmäinen runoteos Giđa ijat čuovgadat ilmestyi vuonna 1974, Anneli Rosellin suomennos Kevään yöt niin valoisat 1980. Seuraavat runoteokset Lávlo vizar biello-cizáš (Laula viserrä sinirinta, 1976) ja Ádjaga silbasuonat (Lähteen hopeasuonet, 1981) ilmestyivät yhdessä ensiksi mainitun kanssa vuonna 1985 trilogiana Ruoktu Váimmus. Trilogia on käännetty ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Saksankielinen käännös on valikoima alkuteoksesta. Suomenkielistä laitosta ei ole ilmestynyt.^[28][29][10]

Ruoktu Váimmus (Koti sydämessä, 1985) on Valkeapään tuotannon ensimmäinen suurteos. Pekka Sammallahti korostaa esipuheessaan trilogian osien tehtävää kokonaisuudessa. Ensi osa tuo esiin minän subjektiivisuuden, toinen osa hänen suhteensa ympäristöön ja kolmas osa hänen tajunnanvirtansa hänen etsiessään tietään ajatusten keinoilla. Harald Gaski kuvailee Valkeapäätä internationalistiksi Saamenmaan tapaan: lähtökohtana ovat saamen sanat, mutta sisältö on globaali.^[10]

Teoksen englanninnos Trekways of the Wind ilmestyi vuonna 1994. Tapio Nykänen kirjoittaa artikkelissaan ”Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa” (politiikasta.fi, 9. syyskuuta 2017), että Trekways of the Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Trekways of the Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja julkaistu eri aikoina. Luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu, on trilogiassa tärkeä. Kaikki osat sisältävät myös yhteiskunnallisen kehityksen kuvausta ja arvostelua. Kaikissa osissa kuvataan erilaisia ihmissuhteita. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.^[30]

Toisessa osassa, joka on julkaistu alun perin 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapään mukaan saamelaiskulttuuri on vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa. Hän kritisoi sitä, miten valtion edustajat eivät ymmärrä jutaavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa. Kokoelman kolmannessa osassa hän kertoo vierailuistaan inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Valkeapää kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Tapio Nykäsen mukaan Valkeapää ei käytä Trekways of the Wind -teoksessa lainkaan alkuperäiskansan (indigenous peoples, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä: Valkeapää puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.^[30]

Ruoktu Váimmus oli vuonna 1988 ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjan ruotsinkielinen käännös tehtiin tähän tarpeeseen.^[10]

Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni) on runokuvateos. Kirja julkaistiin vuonna 1988. Teoksen nimi viittaa saamelaisten vanhaan myyttiin, jonka mukaan saamelaiset ovat Päivän poikien jälkeläisiä. Valkeapää keräsi kirjassa julkaistuja valokuvia kuuden vuoden ajan eurooppalaisista museoista. Kuvat kertovat saamelaisista 1860-luvulta 1930-luvulle. Kuvien lisäksi teos koostuu lyhyistä runoista. Koska teoksessa on paljon kuvia, lähes neljäsataa, Valkeapää kuvasi teostaan sanalla govadas (kuvahinen, kuvajas), joka on hänen itsensä kehittämä uudissana ja perustuu pohjoissaamen noitarumpua merkitsevään gobdas-sanaan. Kirjastaan hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991. Teoksesta on kaksi versiota: erikieliset käännökset ilman valokuvia sekä pohjoissaamenkielinen kokonaistaideteos.^{[6][28][31][10]}

Eanni, eannážan (2001), voidaan suomentaa ”Maa, äitiseni”, on viimeinen Valkeapään elinaikana ilmestynyt teos. Kari Sallamaan mukaan Eanni, eannážan, maaeepos, on aurinkoeepoksen Aurinko, isäni jatko-osa ja Valkeapään tuotannon yhteenveto ja testamentti. Mukana on Valkeapään loppukauden maalauksia, piirroksia ja omia valokuvia sekä muiden valokuvaajien otoksia eri puolilta maailmaa. Kuvien painopiste on maailman alkuperäiskansat, runot ovat enimmäkseen lyyrisiä. Kuvat esittävät saamelaisten lisäksi Amazonin altaan ja Pohjois-Amerikan intiaaneja, Keski-Afrikan pygmejä ja pohjoisen inuitteja. Sallamaan mukaan Eanni, eannážan on länsimaisen elämäntavan ja arvojärjestelmän arvostelua laajeten yleisemmäksi sivilisaatiokritiikiksi.^[10]

Harald Gaski kirjoittaa, että saamelaiset ovat keskeisiä Beaivi, áhčážan -teoksessa, kun taas Eanni, eannážanissa minä-persoona lähtee vierailulle muiden alkuperäiskansojen luo. Kirjan tarkoituksena on avata laajempia näköaloja alkuperäiskansojen merkitykseen maailmassa.^[32]

Pohjoissaamenkielinen alkuteos on käännetty englanniksi ja norjaksi.^[10]

Valkeapää liittyi Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksen harrastajajäseneksi vuonna 1962 ja oli keskeisenä henkilönä perustamassa saamelaisten kirjailijayhdistystä (Sámi girječálliid searvi) ja saamelaisten kuvataiteilijoiden, taidekäsityöläisten ja taidevalokuvaajien yhdistystä (Sámi dáiddáčehpiid searvi) vuonna 1979. Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen vuonna 1975.^{[4][5][11][3]}

Valkeapää käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen Radion haastattelussa. Hän toimi WCIP:n kulttuurikoordinaattorina vuosina 1978–1981 ja maailman alkuperäiskansojen ensimmäisen kulttuurifestivaalin Davvi Šuvva pääjärjestäjänä vuonna 1979. Hän raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen Radiolle sekä toimittajana että haastateltavana. Maaliskuussa 1976 hän puhui intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.^{[30][11][33][4]}

Nils-Aslak Valkeapään rooli Suomen saamelaisradion alkuvaiheissa 1970-luvulla oli keskeinen, vaikka hän ei ollut vakituinen työntekijä. Hän oli osallistunut journalismin peruskysymyksiä käsittelevälle radioavustajakurssille Hetassa vuonna 1969. Saamelaistoimituksen avustajana hän aloitti saamelaiset perheohjelmat, joihin hän kokosi usein saamelaisia joikaajia ja muusikoita. Myöhemmin hän toimi saamelaismuusikoiden monien kokoomalevyjen tuottajana, esimerkiksi hän tuotti levyn Sueʹnn ʹjel leeʹud – Muistoja Suonikylästä, joka dokumentoi kolttasaamelaisten perinteistä leuʹddia Tyyne (Domna) Fofonoffin, Helena Semenoffin ja Vassi Semenojan esittämänä. Hän haki saamelaisradion vt. saamelaistoimittajan vakanssia vuonna 1971, mutta häntä ei valittu, vaikka Johtti Sabmelažžat -yhdistys tuki häntä voimakkaasti.^[34][3]

Jorma Eton kautta Valkeapää pääsi avustajaksi ja kirjallisuuskriitikoksi kulttuurilehti Kaltioon. Vuodesta 1964 alkaen hän kirjoitti etenkin kirja-arvosteluja. Hän oli Kaltion ensimmäisen saamelaisnumeron päätoimittaja vuonna 1966. Syksystä 1966 hän oli mukana myös lehden toimituskunnassa. Erään pohjoisen sanomalehden aluetoimittajana hän toimi useita vuosia 1970-luvulla. Freelance-toimittajana hän kirjoitti myös muille lehdille, kuten Helsingin Sanomille ja Suomen Kuvalehdelle.^[35][21]

Valkeapää teki erilaisia toimitustöitä. Hän toimitti kirjailija Johan Turin taiteilijaelämäkerran ja toimitti ja kirjoitti kattavan johdannon runoilija Paulus Utsista kertovaan kirjaan. Utsi oli Valkeapään etäinen sukulainen ja inspiraation lähde. Valkeapää suomensi WSOY:lle Turin teoksen Muitalus sámiid birra (1910) 1960-luvulla. Teos julkaistiin vasta vuonna 1979 hänen käännöksensä pohjalta, mutta kokonaan toisen henkilön työnä ja nimissä.^{[11][4][36][37][3][38]}

Valkeapäällä oli merkittävä asema saamelaisen kansallistunnon herättäjänä ja vahvistajana. Hän auttoi uusia joikaajia ja runoilijoita käytännön neuvoilla, julkaisuilla ja kutsumalla nuoria esiintyjiä mukaan joillekin monista matkoistaan. Hänestä kasvoi vähitellen saamelaisten symbolihahmo niin saamelaisten keskuudessa kuin ulkopuolistenkin silmissä.^[11][37][39]

Hän kirjoitti nō-näytelmän Ritnoaivi ja nieguid oaidni (suom. Kuurapää ja unien näkijä), jonka konserttimuotoinen kantaesitys oli Sapporossa Japanissa vuonna 1995. Näytelmän saamelainen alkuperäisversio esitettiin ensimmäisen kerran Beaivváš-saamelaisteatterissa vuonna 2007.^[40][3]

Valkeapää perusti Indigenous Recordsin vuonna 1978 yhdessä Esa Kotilaisen ja Paroni Paakkunaisen kanssa. Hän toimi yhtiön taiteellisena johtajana. Valkeapää oli mukana perustamassa saamelaista DAT-kustantamoa, jossa hän oli osakkaana, ja joka julkaisi useimmat hänen kirjoistaan ja CD- ja mikrokasettituotannostaan. Hän toimi DATin taiteellisena johtajana sekä musiikkituotannosta vastaavana tuottajana.^[4][3]

Valkeapään kuvataiteen lähtökohtana oli usein saamelainen mytologia. Lyijykynätyöt esittivät usein lintuja, ihmisiä ja poroja. Hän kuvitti omia teoksiaan ja levyjensä kansia ja piti taidenäyttelyitä. Hän teki muidenkin saamelaiskirjailijoiden, kuten Kirste Palton ja Rauni Magga Lukkarin, kirjojen kansikuvia. Äiti Susanna Valkeapää teki nomadisaamelaisten elämää esittäviä piirroksia, joita Valkeapää käytti runokirjansa kuvituksessa. Valkeapää oli myös taitava valokuvaaja.^[6][11]

Valkeapään teemoja olivat saamelainen identiteetti, rakkaus, ihmisyys ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus sekä ihmisen ja luonnon välinen yhteys. Altan kalliopiirrokset, noitarumpujen kuviot ja duodjin (saamelaisen käsityön) koristekuviot sekä Johan Turin ja Nils Nilsson Skumin piirrokset olivat tärkeitä inspiraation lähteitä. Hän käytti monipuolisesti materiaaleja ja eri tekniikoita.^[5][6]

Tuija Hautala-Hirvioja on artikkelissaan ”Saamelainen kuvataide Suomessa – kolmen kuvataiteilijasukupolven kautta tarkasteltuna” (TAHITI, huhtikuu 2013) analysoinut Valkeapään varhaiskauden maalausta Silloin aurinko oli aina luonamme (1975): Maalaus muistuttaa 1700-luvun alussa Västerbottenista löydetyn ja lopulta Roomaan päätyneen saamelaisen noitarummun^[41] jakoa ylä- ja alasegmenttiin. Etualalle, maanpäälliseen alasegmenttiin, on kuvattu saamenpukuinen nainen ja mies sekä koira. Takaosaan, maan yläpuolella olevaan yläsegmenttiin, on kuvattu poro, kettuja, lintuja ja mahdollisesti kaksi jumalhahmoa. Näiden kahden maailman välillä ja maalauksen keskellä on ihmiskasvoinen aurinko. Aurinko oli yksi saamelaisten tärkeimmistä jumalista. Tuija Hautala-Hirviojan mukaan maalauksen voimakkaat värit tulevat saamelaiskulttuurista, mutta ekspressiivinen ilmaisu on ehkä saanut vaikutteita Särestöniemen teoksista. Valkeapään maalauksissa on ekspressiivisyyttä, joka kumpuaa hänen omasta kokemus- ja tunnemaailmastaan, sekä myyttis-surrealistinen tunnelma, mikä osoittaa sukulaisuutta esi-isien kuva- ja henkimaailmaan. Valkeapää tunsi Reidar Särestöniemen ja osallistui muun muassa kesällä 1972 Eeli Aallon Särestöniemeä esittelevän elokuvan tekoon. Hän sävelsi elokuvaa varten joiun Särestöniemestä.^[6]

Valkeapää asui suurimman osan elämästään Enontekiön Pättikässä Kaaresuvannon ja Kilpisjärven välisen tien varrella Suomen ja Ruotsin rajalla, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa. Vuonna 1996 hän muutti pysyvästi Norjaan Yykeänperään, jossa hän asui ensin äitinsä mökissä, ja sen jälkeen saamelaista perinnettä mukaillen kiilleliuskekalliolle rakennetussa kuusikulmaisessa Lásságámmi-nimisessä hirsitalossa; nimi tarkoittaa kalliomajaa, tai paremminkin kalliokammia. Nykyisin talo on kotimuseo ja taiteilija-asunto, jota pitää yllä Lásságámmi-säätiö.^{[5][10][42][43]} Valkeapää kuvasi tuntevansa usein yksinäisyyttä suurkaupungeissa, muttei koskaan kotiseudullaan tuntureiden, jokien, tuulten ja lintujen keskellä.^[2]

Valkeapää joutui vakavaan auto-onnettomuuteen Kilpisjärven tiellä talvella 1996 ja vetäytyi julkisesta toiminnasta kuntoutuakseen. Valkeapää sai Norjan kansalaisuuden vuonna 2001. Valkeapää kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen Espoossa marraskuussa 2001 palattuaan juuri Japanin-matkalta. Valkeapään hauta sijaitsee Pirttavaaran (norj. Birtavarre) kylän hautausmaalla Kaivuonon kunnassa Norjassa.^{[11][6][44][45]}

Valkeapäätä houkuteltiin 1970-luvulla eri vasemmistoryhmien piiriin. Kaiken kaikkiaan hän karttoi sitoutumista suomalaisen suuryhteiskunnan politiikkaan. Neuvostoliitossa hän vieraili muun muassa Kulttuurityöntekijäin Liiton ja Kulttuurityöntekijäin sos. dem. yhdistyksen kokoamassa taiteilijavaltuuskunnassa 1984, mutta hän ei kuitenkaan liittynyt Kulttuurityöntekijäin Liittoon. Hän oli SKDL:n Kalevi Kivistöä tukeneen Liike 88:n valitsijamiesehdokas vuonna 1988.^[10]

Valkeapää suoritti asepalveluksen Oulussa 1960-luvun puolivälissä. Kemin sotilaspiirille vuonna 1983 lähettämässään kirjeessä hän kieltäytyi osallistumasta maanpuolustukseen ja ilmoitti olevansa vakaumuksellinen pasifisti. Myös runokokoelmassa Jus gazzebiehtár bohkosivččii (Jos talitiainen naurahtaisi, 1996) hän tuo esille vakaumustaan.^[10]

Valkeapään väitetty biseksuaalisuus aiheutti julkista keskustelua vuonna 2013. Valkeapään pikkuserkun mukaan asia oli tiedossa jo hänen elinaikanaan.^[46]

Vuonna 1996 Valkeapää sai taiteen Suomi-palkinnon. Hän oli Oulun yliopiston (1994) ja Lapin yliopiston (1999) kunniatohtori.^[47]

Oulun yliopiston Saamelaisen kulttuuriarkiston (Sámi kulturarkiiva) Áillohaš-kokoelma koostuu Valkeapään itsensä tekemistä ja häntä koskevista arkistomateriaaleista.^[48]

Vuonna 1993 perustettiin Áillohaš-musiikkipalkinto yhteistyössä Koutokeinon kunnan ja Norjan saamelaisten valtakunnallisen liiton (Norgga Sámiid Riikkasearvi, Norske Samers Riksforbund) kanssa. Palkinto jaetaan vuosittain muusikolle, joikaajalle, yhtyeelle tai muille, jotka työskentelevät ja esittävät saamelaista musiikkia Áillohašin hengessä. Valkeapää lahjoitti paljon kuvataidettaan Koutokeinon kunnalle.^[4][49]

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Valkeapää sijoittui 65. tilalle.^[50]

Luulajalaisen ohjaajan Gunilla Breskyn Valkeapäästä kertova dokumenttielokuva Solens son julkaistiin vuonna 2017.^[51]

• Terveisiä Lapista. Helsinki: Otava, 1971.

• Giđa ijat čuovgadat (1974)
• Lávlo vizar biello-cizáš (1976)
• Ádjaga silbasuonat (1981)
• Ruoktu Váimmus (1985, yhteislaitos)
• Beaivi, áhčážan (1988)
• Nu guhkkin dat mii lahka = Så fjernt det nære (1994)
• Jus gazzebiehtár bohkosivččii (1996)
• Girddán, seivvodan (1999)
• Eanni, eannážan (2001)

• Kevään yöt niin valoisat. ((Giđa ijat čuovgadat, 1974.) Suomentanut Anneli Rosell. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää) Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1978-4
• Aurinko, isäni. ((Beaivi, áhčážan, 1988.) Suomentanut Pekka Sammallahti. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää) Kautokeino: DAT, 1992. ISBN 82-90625-15-4

• Joikuja (1968)
• Juoigamat (1973)
• Vuoi Biret-Maaret, vuoi! (1974)
• De čábba niegut runiidit (1976, yhdessä Åsa Blindin ja Jaakko Gauriloffin kanssa)
• Duvva, Áilen Niga Elle ja Aillohaš (1976)
• Sámi eatnan duoddariid (1978)
• Sápmi, vuoi Sápmi! (1982)
• Davas ja geassai (1982)
• Beaivi, áhčážan (1988)
• Eanan, eallima eadni (1990)
• Sámi luondu, gollerisku (1992)
• Goase dušše (1994)
• Dálveleaikkat/Wintergames (1994)

• Sápmi lottážan (1992)

sisältää albumit Sámi eatnan duoddariid, Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davas ja geassai

• Beaivi, áhčážan (1992)

sisältää albumit Beaivi, áhčážan ja Eanan, eallima eadni

• The Magic of Sámi Yoik (1998)

sisältää albumit Juoigamat ja Duvva, Áilen Niga Elle ja Aillohaš

• Lapin Sivistysseuran kultainen ansiomerkki 1978
• Davviriikkaid Sámirádi gudnibálkásupmi 1985
• Vi Magazine -kirjallisuuspalkinto 1987
• Lapin läänin taidepalkinto 1988
• Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1991
• Prix Italia -erikoispalkinto 1993
• Sámi Parlamenttá kulturbálkásupmi 1994
• Filosofian kunniatohtorin arvo Oulun yliopistossa 1994
• Suomi-palkinto 1996
• Kasvatustieteen kunniatohtorin arvo Lapin yliopistossa 1999^[47]

• Nils-Aslak Valkeapään haastattelu Pättikässä, audio n. 29 min. Yle Areena.

• Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide. (Päivitetty laitos) Inari: Kustannus-Puntsi, 2015. ISBN 952-5343-51-0
• Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa. Books on Demand, 2014. ISBN 9789522868435
• Sallamaa, Kari: Auringon kirjoittama: Nils-Aslak Valkeapään runous. (2. painos) Kemi: Atrain & Nord, 2022. ISBN 978-952-315-620-3
• Valtonen, Taarna & Valkeapää, Leena (toim.): Minä soin – Mun čuojan: Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä. Rovaniemi: Lapland University Press, 2017. ISBN 978-952-310-955-1

• Nykänen, Tapio: Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa politiikasta.fi. 9.9.2017.
• Hautala-Hirvioja, Tuija: Saamelainen kuvataide Suomessa – kolmen kuvataiteilijasukupolven kautta tarkasteltuna tahiti.fi. 31.12.2013.
• Aikio, Marjut: Kirjoista pyyhitty - Nils-Aslak Valkeapää (Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Sápmi-numerossa 5/2019.) 23.3.2023. Nuori Voima.

• Dana, Kathleen Osgood: Áillohaš the Shaman-Poet and his Govadas-Image Drum: A Literary Ecology of Nils-Aslak Valkeapää. (Väitöskirja: Oulun yliopisto) Oulu: Oulun yliopisto, 2003. ISBN 951-42-6943-8 Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
• Helander, Nils Øyvind; Gaski, Harald: Čálli giehta ollá guhkás: Sámi girjjálašvuođa birra = Kirjoittava käsi yltää pitkälle: katsaus saamelaiseen kirjallisuuteen. Ohcejohka: Girjegiisá, 1991. ISBN 951-8939-19-5
• Hirvonen, Vuokko: Sydämeni palava: johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomaperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Oulu: Oulun yliopisto, 1995. ISBN 951-42-4304-8
• Lehtola, Veli-Pekka: ”Saamelaiskirjallisuus vanhan ja uuden risteyksessä”, Marginalia ja kirjallisuus: ääniä suomalaisen kirjallisuuden reunoilta, s. 36–92. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-853-0
• Mattila, Hanna: Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus.^{[vanhentunut linkki]} Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, 2011. (PDF)
• Sallamaa, Kari: Auringon kirjoittama : Nils-Aslak Valkeapään runous. Kemi: Atrain & Nord, 2021. ISBN 978-952-315-620-3
• Valkeapää, Leena: Luonnossa: Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa. (Väitöskirja. Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu) Helsinki: Maahenki, 2011. ISBN 978-952-5870-54-1
• Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.): Minä soin – Mun čuojan: Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä. Rovaniemi: Lapland University Press, 2017. ISBN 978-952-310-955-1

• Sitaatteja aiheesta Nils-Aslak Valkeapää Wikisitaateissa
• Ailu Valkeapää toi joiun julkisuuteen. Ylen Elävä arkisto.
• Gaski, Harald: Nils-Aslak Valkeapää. (Arkistoitu – Internet Archive) Stiftelsen Lásságámmi.
• Suuret suomalaiset: Nils-Aslak Valkeapää. (Arkistoitu – Internet Archive) Yle.
• Ailun kuolemasta 10 vuotta. Väylän pyörre -blogi.
• Valkeapää, Nils-Aslak hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)