Mulgit

Mulgit (vir. Mulgid) ovat Viljandin eteläpuolella ja Valgamaan luoteisosassa sijaitsevan Mulgimaan alkuperäisiä asukkaita^[1] eli keskistä Etelä–Viroa ja Latvian puolta asuttava virolaisheimo.^[2] He puhuvat mulgin kieltä tai murretta, joka kuuluu eteläviron kieli- tai murreryhmään.^[3]

Mulgeja pidetään Viron muinaismaakunnan Sakalan kansan ja Mulgimaan kahdeksasta pitäjä- t. kihlakunnasta Hallistesta, Helmestä, Karksista, Kõpusta, Paistusta, Suure-Jaanista, Tarvastusta ja Viljandista kotoisin olevien esi-isien jälkeläisinä.^[4]

Mulgit olivat ensimmäisiä talonpoikia-maanviljelijöitä Virossa, jotka vapauduttuaan maaorjuudesta alkoivat 1800-luvun toisella puoliskolla ostaa maata omaksi.^[5] Mulgit olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia viljelijöitä ja perinteisesti isänmaallisiksi tunnustettuja ihmisiä. Kansakoulujärjestelmän he perustivat alueelleen jo vuonna 1810. ja perheiden pojat lähetettiin opiskelemaan Tarton yliopistoon.^[6]

Mulkien asuinseutu nousi kulttuurisesti aktiiviseksi alueeksi 1800-luvun puolivälissä, ja joidenkin lähteiden mukaan Viron tasavallan itsenäisyyden alku syntyi siinä maiden ja talojen omaksi hankkimisen pohjalla. Mulgimaan kanta-asukkaiden sivistystason ja aseman parantumisen myötä alueesta tuli kansallisen heräämisen keskus, jonka johtajat olivat kotoisin enimmäkseen seudulta. Vapaussodan kenraalit Johan Laidoner, Paul Adolf Lill, Jaan Soots, Johan Unt, Gustav Jonson, Aleksander Jaakson, kenraalimajurit Jaan Maide ja Hans Leemets olivat syntyperältään mulkeja. Viron valtion johtajina ovat toimineet mulgimiehet Jaan Tõnisson, Ants Piip, Jüri Jaakson, Friedrich Akel ja Konstantin Pätsin isä oli kotoisin Mulgimaalta. Täältä ovat lähtöisin monet kirjailijat ja muun muassa Kristjan Jaak Petersonin isä oli mulgi.^lähde?

Runsaasti on myös laskettu leikkiä mulgien raha-ahneuden ja säästäväisyyden kustannuksella.^[6][7] Vuonna 1940 alkanut Neuvostoliiton miehitys tuhosi vuosisatojen ajan kehittyneitä vaikutelmia,^selvennä ja toinen maailmansota antoi vaikeasti korvattavia iskuja mulgin identiteetille.^[1] Mulgit joutuivat muita virolaisia enemmän kärsimään stalinismin aikaisesta massapuhdistuksesta ja -karkottamisesta miehittäjien pelätessä jatkuvasti, että alkunsa voi saada uusi kansallinen herääminen.^lähde?

Joidenkin lähteiden mukaan ”mulgin” synonyymi on "mustakuuemees", joka voi tarkoittaa (katolista) pappia^[8] tai kansanperinteessä myös kirppua^[9]. Toisaalta väitetään, että mulgin nimi on vanha ja Viron tietosanakirja nro 6 sivulla 443 selostetaan 600-luvulla sen olevan yksityisessä omistuksessa maata tai ensialkuun vapaasti luovutettavaa feodaalista omaisuutta vailla vero- ja palveluvelvoitteita, mukaan lukien sekä yksityisten talonpoikien että yhteisöjen maa- ja vesiomistukset.^[10]

Nykyisen Mulgimaan alueella nimi esiintyi lisänimenä 1600-luvun alussa. Kansallisarkiston 1600- ja 1700-luvun kyntö- ja maatalousmaiden laskennan mukaan nimi löytyi lukuisista paikoista ympäri Viroakin, myös Pohjois-Viron eri osista. Vanhin merkintä Abjan kartanon Mulgin maatilasta on nimellä Mullimeus, jolloin vuonna 1565 Meus on ollut etunimi. Uue-Karistessa on kirjattu Mullick Mattz ja Karksissa on ollut Mullickene Janny-niminen isäntä. Toisaalta heimon nimi ”mulgit” tai ”mulk” ei voi olla kovinkaan vanha, koska sanaa ei esiinny August Wilhelm Hupelin 1780-luvulla julkaistetussa kieli- ja sanakirjassa Ehstnische Sprachlehre. Viron kirjakielellä nimi "mulk" esiintyy 1860- ja 1870-luvuilla Tarton ja Viljandin läänin maatilojen ostoa koskevissa kirjoituksissa. Kirjallisuudessa nimeä käytetään ensimmäisen kerran Ferdinand J. Wiedemannin vuonna 1869 julkaistussa sanakirjassa Ehstnisch-deutsches Wörterbuch.^[11]

Teoria, jonka mukaan Mulgi-nimi tuli Mulgi-nimisiltä maatiloilta, ei ole sinänsä uusi. Sen ovat esittäneet useat 1800-luvun kirjailijat. Esimerkiksi Lydia Koidulan näytelmässä Säärane mulk ehk Sada vakka tangusoola (Sellainen mulk tai sata vakkaa ryynisuolaa') liitetään mulk samannimiseen maatilaan. Vasta vuosisadan vaihteessa syntyi näkemys siitä, että nimi johtuu latvialaisesta sanasta muļķis tai muļķe ('narri, typerys' tai 'tyhmä')^[12], joka aluksi oli haukkumanimi, mutta myöhemmin menetti halventavan merkityksensä ja siitä tuli heimonimi. Foneettisesti samankaltaisuutta ”muļķis”-sanan kanssa on kuitenkin vähemmän^[11], puuttuvat varteenotettavat todisteet etnonimen latvialaisesta alkuperästä eikä latvian kansanperinteessä ei ole tiedossa viitteitä siitä, että virolaisia olisi koskaan kutsuttu tässä tarkoituksessa.^[13] Nimen latvialaista tai liettualaista alkuperää ei tue myös se, että maatilojen nimet ”Mulgi”, ”Mulgu” tai vastaavat olivat levinneet ympäri Viroa, ja lukuisia niitä on myös Pohjois-Virossa ja Saarenmaalla. Päewaleht-nimisen sanomalehden 22. tammikuuta 1934 artikkelissa ”Tallinnan mulgit kokoontuivat” mainittiin^[14]:

»Dr. Luiga arwab, et sõna „mulk" on lätikeelne sõimunimi ja seepärast on mulgid peagu lätlased. Üks Saksa professor kirjutab aga, et „mulk" on araabiakeelne sõna ja tähendab tõlkes „isand", „käskija". Praost Westren-Doll kirjutab omakorda, et wanad eestlased on pidanud ärisidemeid araablastega. Asi on klaar: mulgid olid juba wcmal ajal meie rahwa paremaks kihiks, isandad ja käskijad»

.

Tohtori Luiga on sitä mieltä, että sana ”mulk” on latvialainen haukkumanimi ja siksi mulgit ovat melkein kuin latvialaisia. Eräs saksalainen professori kuitenkin kirjoittaa, että ”mulk” on arabiankielinen sana ja tarkoittaa ”herraa” tai ”komentajaa”. Rovasti Westren-Doll puolestaan kirjoittaa, että vanhoilla virolaisilla on ollut liikesuhteita arabien kanssa. Asia on selvä: mulgit olivat jo aikoja sitten kansaamme parempaa kerrosta, herrojamme ja komentajiamme.}}

Viron asutushistoriaan ja muuttoliikkeeseen liittyvät lähteet osoittavat, että mulgin nimi ei tule latvialaisilta, vaan Tartosta, ja se levisi maatilojen omaksi ostamisen yhteydessä.^[4] 1800-luvun lopulla joillekin se oli haukkuma-, joillekin taas kunnianimi, mutta arvata voi, että mulgin yrittäjyyden, riskinottorohkeuden ja menestyksen johdosta kateelliset ja ärtyneet tarttolaiset sättivät viljandilaiset maanostajat mulkeiksi.^[15] Lähtöisin mulk saattaa olla sanasta 'reikä', 'kulkuaukko', 'veräjä tai portti karjahaan riukuaidassa' tai 'oviaukko', mikä sen vironkielinen tarkoitus onkin, tai sanasta ”hieho” eli viroksi mullikka. Väitetään että yli 500 vuotta sitten, kun jotakuta kutsuttiin vironkielisellä sanalla mullis, mulgis, mullikas vai mullikene, todennäköisesti se tarkoitti jotain pullistunutta, mulkosilmää, isoa mahaa tai muuta pulleaa. Kansanperiytymän mukaan vuonna 1920 ”sana mulk tulenee sanasta mulli ja se tarkoittaa vatsansa täyteen syönyttä miestä”. Mulgimaalla vatsa täyttyi eli vauraus tuli pellavasta, joten oletettavasti nimi liittyy upotusaukkoihin, joissa pellavaa liotettiin, tai pellavannippuun tai pellavanpoiminnassa sormauksien asetteluun, kun ne viikoksi pellolle jätettiin.^[10] Joissakin lähteissä väitetään Oppineiden Viron seurassa vuonna 1866 pastorin Körberin yhä palaavansa teoriaan, että mulkien nimi liittyy samannimiseltä maatilalta poismuuttoon. Joidenkin lähteiden mukaan ensimmäisten joukossa Tartonmaalle asettunut opettaja Märt Mitt (1833–1912) kirjoitti 1860-luvun toisella puoliskolla tai 1870-luvulla muistelmissaan, että ostaessa maatiloja muun muassa Tarton lähellä sijaitsevasta Tähtverestä saapujat sanoivat "olevansa kotoisin Abjan Mulgilta”^[12], jolloin nimi painui tarttolaisten muistiin. Vaikka miehet olivat nimeltään Jaagun poikia Jaan ja Peeter Puusemp ja Jaanin poika Hans Puusemp, jotka ensin asettuivat Tähtvereen ja sitten Kuremaalle, josta Jaan ja Peeter hankkivat Piirin maatilan vuonna 1864. Maatilahauissaan he käyttivät kotitilan nimeä sukunimen sijaan, esim. Mulgi Jaak tai Mulgi Kaarel^[16], koska sukunimen käyttö oli tuolloin vielä melko epätavallista jokapäiväisessä liiketoiminnassa.^[12] Tallinnan Teatajan 20. kesäkuuta 1911 julkaistua artikkelia väitetään selostavan, "että koko Mulgimaa on saanut nimensä Abjan kolmesta Mulgin maatilasta".^[10]

Paikkakunnallisista kielellisistä, historiallisista ja kulttuuriperinteellisistä erityispiirteistä johtuvasti mulgit itse sanoo jakautuvansa seuraavasti: Hallistessa elävät papumulgit, Helmessä undruku eli alushamemulgit, Karksissa korbimulgit, Paistuksessa kaali- ja Tarvastussa kamamulgit.^[17]

Venäjän tsaarivaltion hallituskautena Mulgimaan alue oli alun perin hallinnollisesti osa Pärnun aluetta, myöhemmin se jaettiin Pärnun ja Viljandin läänien kesken. 1800-luvulla syntyi Abjan alue, jota pidetään Viron kapitalismin kehtona. Ensimmäiset maatilat Etelä-Virossa myytiin vuosina 1830–1840. Joidenkin lähteiden mukaan aikaisin tunnettu maatilan osto- ja myyntisopimus allekirjoitettiin 23. tammikuuta 1835 Kiidjärvellä Põlvan kunnassa eikä Abjassa vuonna 1843. Ostaja Madis Laats tuli Haaslavasta Kastren kunnasta. Muuan paroni Reinhold von Stackelberg joutui velkoihin, joten vuonna 1853 myyntiin pantiin 24 tai 25 maatilaa, jotka ostovoimaisemmat talonpojat pian itsellensä ostivat.^[17] Ei ollut kovin helppoa hankkia rahaa ostamiseen, mutta kun kävi selväksi, että säästöjen mukana tuli vapaus ja taloudellinen itsenäisyys, mulgista tuli rikkaan ja ahneen isännän symboli, jota August Kitzberg kuvaili näytelmissään. Vuosina 1866–1874 maatilavuokralaisille luovutettiin säädökset tai alkuperäiset vuokrasopimukset ja heille annettiin oikeus ostaa maatila halutessaan.^[18]

Mulkeja pidettiin ainutlaatuisina Viron väestön asukkaina, joiden laajamittainen muuttoliike ulottui kauas Viljandin ympäristökuntien ulkopuolelle. Mulgeista puhuttiin laajalti 1800-luvun toisella puoliskolla, kun Mulgimaan tilalliset ja heidän poikansa alkoivat Tarton läänin ja Pohjois-Viron naapurialueiden maatiloja ostaa omakseen. Mulgit keräsivät vaurautensa pellavanviljelyllä, kun Pohjois-Amerikan vuosina 1861–1865 kestänyt sisällissota nosti voimakkaasti pellavan hintaa maailmanmarkkinoilla. Koska pellavanviljelyolosuhteet Mulgimaalla olivat suotuisat, mulgit rikastuivat Amerikan sodan ansiosta ja vuoteen 1895 mennessä yli 95 prosenttia Mulgimaan tiloista oli talonpoikien omaksi ostamia. Mulgimaa tunnettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä varhaisena kapitalistisena yhteiskuntana ja alueena, jolla oli huomattavan enemmän hedelmällistä maata ja suuria maatilakomplekseja edistyneine viljelytekniikkoineen. Maataloudessa työskenteli runsaasti ihmisiä, koska suuret maatilat vaativat paljon työvoimaa ja palkkatyötä käytettiin täällä enemmän kuin missään muualla Virossa. Amerikan sisällissota teki Mulgimaan asukeista pieniä aatelistoja, jotka asuivat moderneissa kartanoissa, joissa esiintyi verhoiltuja huonekaluja ja usein piano.^[15] Mulkien sanotaan karttavansa keskinäistä kilpailua vauraudellaan, joten kun Mulgimaalla ei riittänyt enää maata ostettavaksi, merkittävä määrä nuoria, mulkien toisen ja kolmannen sukupolven poikia suuntautui muualle Viroon ostamaan maatiloja. Eesti Postimees tai Näddalaleht 14. maaliskuuta 1873 kirjoittaa "mulkien" toimivan pärjäävämmin mielin, koska muuten he eivät koskaan olisi selviytyneet Tarton lääniin saakka!"^[19][18]

Joidenkin lähteiden mukaan Mulgimaalta ostamisen mielessä muuttaminen on selitetty myös siten, että sieltä tulivat rengit tai tilalliset, jotka eivät olleet rikkaita tai rikkaampia kuin paikalliset, mutta he olivat "huolella säästäneet tai lainanneet vähän rahaa" ja olivat täynnä sitkeyttä ja kovaa intoa. Eesti Postimees -sanomalehden väitetään 29. syyskuuta 1865 todenneen mulkien ostamisen merkeissä muutossa seuraavaa: "Hallisten rengit ovat tehneet muissa kihlakunnissa sitä, mitä seudun omat omistajat eivät uskaltaneet tehdä siellä”. Ja 30.05.1873 Eesti Postimees:in kirjoittaneen: ”Mulk tuli ja muutama tusina tai muutama sata ruplaa oli taskussaan ja pää täynnä pellavatuotannon laskutoimituksia, jonka jälkeen hän uskalsi ja osti paikan." Noin 40 % Vana-Karistessa, Kaubissa ja Hummulissa syntyneistä ostajista tuli rengin ja muiden maattomien perhepiireistä, Pahuveresta ja Riidajasta melkein neljännes, mutta Holdresta tulleiden joukossa ei ainuttakaan.^[18] Ensimmäinen mulk, joka osti tilan Tähtveren kunnassa n. vuosina 1856–1858, ei ollut rikas eikä "suuri koulutettu" mies, vaan jossain määrin enemmän tietäväisen kansan vesa, kun entuudestaan Mulgimaalla asui suurempi määrä keski- ja korkeakoulutettuja ihmisiä. Nämä muutokset tapahtuivat jo 1800-luvun jälkipuoliskon kansallisen heräämisen aikaan, jolloin Mulgimaan hedelmällisistä maista tuli Virossa merkittävän itsetietoisuuden alue. Varsinainen maatilojen ostaminen tai vuokraaminen Tarton läänissä alkoi samaan aikaan, lähinnä vuonna 1863, kun Viljandin maakunnasta Abjan ja Uue-Karisten alueelta saapuneiden joukossa oli useita ihmisiä Mulgin-nimisiltä tiloilta. Laajemman muuton yhteydessä Tarvastun, Paistun, Hallisten, Karksin ja Helmen kunnista, annettiin pian mulkien nimi muille Viljandin maanviljelijöille ja kaikille näiden viiden kihlakunnan asukkaille.^lähde?

Mulkien itsetunto kasvoi voimakkaasti Viron tasavallan päivinä ja varsinkin 1930-luvulla. Vuonna 1934 perustetun Mulkien Seuran perussäännössä sanotaan: Viron tasavallan kansalaisia pidetään mulgin alkuperää, jos heidän esi-isänsä olivat maaorjuuden aikana eli noin 1860-luvulla Viljandin läänin Tarvastun ja Paistun tai Valgamaan Helmeen pitäjän tai Pärnumaa Hallisteen ja Karksin pitäjän asukasluettelossa. Äidin mukaan periytyvästi voi olla mulk vain yhden sukupolven verran. Mulgimaahan muuttajien ja muiden Viron tasavallan kansalaisten lapsia pidetään mulkeina vain, jos he ovat syntyneet, kasvaneet Mulgimaalla ja omistaneet kiinteistöjä Mulgimaalla.^[15]

Perinteisten alueidensa rajat ylittäneiden mulkien tulva herätti huomiota sekä kirjallisuudessa että virolaisissa ja jopa saksankielisissä tiedotusvälineissä aiheuttaen keskusteluja jopa Baltische Wochenschriftin palstoilla vuonna 1866. Muuttotulva Tarton lääniin kasvoi moninkertaisesti ja vuoteen 1889 asti lähes 400 maatilaa ostettiin omaksi. Siitä johtunee sanonta Tarton maakunnassa, että ”jos Emajokea ylittävä mulk uppoaa, se on onnettomuus, mutta jos hän ui joen yli, se on katastrofi, koska silloin se tulee ja ostaa kaiken maan". Silti mulkeja pidettiin esimerkillisten kotitalouksien perustajina, joiden ansiosta yhteiskunnan vauraus kasvoi.^[18]

1800-luvun jälkipuoliskolla savumökin viereen ilmestyi uusi ilmiö ja mulgikulttuurin tärkein symboli, mulgikartano. Vuosisatoja kestänyt riihirakennus, jossa maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla, vaihtui tilavaan ja kaupunkilaistyyliseen taloon, jossa oli kaksi savupiippua ja joka seisoi erillään muista rakennuksista.^[20] Talonpoikaisperheet hajosivat niin, että isäntäperhe ja palvelijat asuivat ja söivät erikseen. Palvelijoille jäi pienempi ja kauemmas rakennettu osa tilasta ja huonommat huoneet, joissa he saattoivat itse kokata. Työtä alettiin palkita tiukasti sovitulla palkalla. Talonpoikaisperheiden sosiaalinen erilaistuminen erottui sekä asenteista että elinoloista, jolloin palvelijalle katsottiin anteeksiantamattomaksi käyttää kaupasta ostettuja kaupunkivaatteita, joita vain isäntäperhe pystyi käyttämään. Suurimmalla osalla mulkien suurista maatiloista asui perheitä, joissa oli kolmesta neljään lasta. Omistajan perheen lisäksi hänen veljensä tai sisarensa saattoivat asua siellä perheidensä kanssa. Heillä ei kuitenkaan ollut oikeuksia maahan ja päätöksentekoon ja he olivat periaatteessa palvelijoita. Tavallisesti renkien perheisiin kuului useita lapsia. Pikkuhiljaa alettiin enemmän suosia perheettömiä renkejä ja piikoja, joille saattoi maksaa vähemmän palkkaa, koska heillä puuttui vastuu perheen ruokinnasta. Keskimäärin 20–30 ihmistä asui suurella mulgin maatilalla, suuremmilla jopa 50. 1800-luvun lopulla sanottiin, että mulk oli usein tunnistettavissa kaukaa, koska hän mustassa takissaan ja hatussaan ja näkyvällä käytöksellään hyvin erottui muusta joukosta.^[11]

Suurten kotitalouksien ja maatilojen runsaus johti selvästi laajempaan Neuvostoliiton aikaiseen vainoon, jolloin monet maanomistajat pakenivat länteen ja Siperiaan karkotettuja ei sallittu palata kotiseuduille. Suuret maatilat muutettiin nopeasti kolhoosikeskuksiksi ja toimistoiksi, joitakin maatiloja pidettiin tyhjinä ja ajan myöten ne raunioituivat.^lähde?