Jean Calvin
| Jean Calvin | |
|---|---|
 Calvin noin vuoden 1550 maalauksessa. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. heinäkuuta 1509 Noyon, Ranskan kuningaskunta |
| Kuollut | 27. toukokuuta 1564 (54 vuotta) Geneve, Geneven tasavalta |
| Kansalaisuus | Ranska |
| Ura | |
| Uskontokunta | reformoitu kirkko |
| Teokset | Institutio christianae religionis |
 Nimikirjoitus |
|
| Osa artikkelisarjaa |
| Kalvinismi ja reformoidut kirkot |
|---|
 |
Jean Calvin (alkujaan Cauvin; 10. heinäkuuta 1509 Noyon – 27. toukokuuta 1564 Geneve) oli ranskalaissyntyinen uskonpuhdistaja ja reformoidun kirkon ja kalvinismin perustaja.[1]
Calvinin opillinen pääteos on Institutio Religionis Christianae (suom. Kristillisen uskonnon opetus). Calvin omaksui Augustinuksen ennaltamääräämisopin. Calvin opetti kuitenkin, että Jumala ei ole ainoastaan iankaikkisuudessa valinnut muutamia pelastumaan, vaan että Hän on myös määrännyt toiset kadotukseeen. Calvinin mukaan Kristus ei ole ehtoollisessa läsnä ruumiillisesti vaan hengellisesti. Calvinin mukaaan laki on Jumalan lahja niille, jotka ovat Hänen armoliitossaan. Calvin määräsi ankaran kirkkokurin ja poisti kaikki katolista perua olevat esineet ja toimitukset.[1]
Calvin jatkoi Ulrich Zwinglin reformoidun kirkon opillista perinnettä. Hän perusti kalvinismin, yhden protestanttisen kristinuskon oppisuunnista.[2]
Varhainen elämä ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin syntyi Noyonissa, Pariisin koillispuolella vuonna 1509.[2] Jean Calvin oli lapsuudestaan asti perehtynyt liiketoimintaan, porvariston elinehtoihin sekä laajalle levinneeseen antiklerikalismiin. Calvin sai juristin koulutuksen Orléansin ja Bourgesin yliopistoissa, jotka olivat Margareeta Navarralaisen reformismin tyyssijoja. Vuonna 1532 Calvin siirtyi Pariisiin harjoittamaan humanistisia ja teologisia opintoja kuninkaan tukemassa humanistikollegiossa, Collège de Francessa. Calvin julkaisi Senecan kommentaarin (1532), jossa hän osoittautui erasmuslaiseksi kristilliseksi humanistiksi, joka kuitenkin kritikoi stoalaista ihmiskäsitystä vastaan. Pariisissa Calvin vietti miellyttävää ja kulttuuripitoista elämää.[3]
Julistajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kääntymys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin kääntymys ei ole tarkasti ajoitettavissa, mutta se tapahtui ennen vuotta 1534. Calvinin kääntymys oli opinnoilla saatu oivallus Raamatun totuudesta. Lutherin tavoin Calvin koki epäluuloa omia uskonnollisia tunteitaan ja kokemuksiaan kohtaan.[3]
Kääntymyksestä Calvin sai evankelisen tahdonsuunnan ja aktivistisen asenteen, joka oli luonteenomaista hänelle ja hänen kirkolleen. Calvinista tuli julistaja, joka hoiti ensimmäisen vainon aikana (1534–1535) Pariisin evankelista ryhmää, kunnes vainot pakottivat hänet lähtemään maastaan lopullisesti. Oleskellessaan lyhyen aikaa Baselissa Calvin julkaisi ensimmäisen painoksen Institutio Religionis Christianae-teoksestaan (1536).[3]
Calvinin paettua Ranskan katolista reaktiota hänen tiensä vei evankelis-humanistisiin keskuksiin kuten Baseliin, Ferraraan, Geneveen ja Strasbourgin. Pakomatkalla häntä viivytettiin Genevessä ja vastoin omaa aikomustaan hänet johdettiin varsinaiseen uskonpuhdistajatoimintaan.[4]
Geneven aika (1536–1538)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Geneve oli porvariälymystön johtama kaupunki, joka oli riidassa lähialueen ruhtinaan ja piispan kanssa, koska nämä halusivat liittää kaupungin omaan alueeseensa. Meaux'n piiriin kuuluneesta kaupunkisaarnaaja Guillaume Farelista tuli tänne kaupunkireformaattori. Farelin puuttuvien johtajanominaisuuksien vuoksi poliittiseen vapauteen tähtäävä uskonpuhdistustyö oli kriisissä. Calvin oli kaupungissa läpikulkumatkalla kun Farel pakotti hänet ottamaan kaupungin hengellisen johdon.[4]
Teokratiakokeilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Calvin pani Genevessä toimeen ensimmäisen teokratiakokeilunsa. Calvin vaati, että kaikki jotka halusivat säilyttää porvarioikeutensa, allekirjoittaisivat evankelisen uskontunnustuksen. Porvaristo kieltäytyi. Bern esitti Genevelle ehtonsa, että se hyväksyisi Geneven evankelisena kaupunkina liittolaisekseen. Bern vaati, että Geneve omaksuisi Bernin liturgian. Kaupunginraati hyväksyi tämän, koska siinä jätettiin porvareille yksilöllinen uskonvapaus. Calvin kuitenkin kieltäytyi ja piti raadin päätöstä maallisen esivallan tunkeutumisena hengelliselle alueelle. Tuloksena molemmat uskonpuhdistajat, Calvin ja Farel, karkotettiin kaupungista 1538.[4]
Genevessä Calvin joutui kohtaamaan problematiikan teokraattisen kysymyksen kanssa kirkon ja valtion suhteesta. Calvinin ratkaisu tähän muotoutui historiallisista tapahtumista ja hänen käytännöllisistä kokemuksistaan pappina.[4]
Strasbourgin aika (1538–1541)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin siirtyi Martin Bucerin kutsusta Strasbourgiin ottaakseen hoitoonsa sikäläisen ranskalaisen pakolaisseurakunnan. Siellä hän joutui mukaan kirkkopoliittisesti aktiivisen Bucerin voimaperäiseen ekumeeniseen työhön Saksan kirkollisen ykseyden palauttamiseksi erasmuslais-melanchtonilaisten uskontokeskustelujen kaudella. Keskusteluja järjesti Kaarle V sen jälkeen kun oli yritetty saada aikaan kirkolliskokous Mantovaan.[4]
Poliitikkona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin lähestyi Saksan uskonpuhdistuksen problematiikkaa ulkopuolelta tulevana ranskalaisena. Hän tajusi saksalaisia selvemmin Bucerin, Melanchthonin ja humanistien vaalimat unelmat Saksan kansalliskirkollisesta yhtenäisyydestä ja paavi, keisarin ja evankelisten säätyjen välisen valtataistelun. Calvin poistui pettyneenä, mutta kokeneena ja tarkkanäköisenä Saksan uskontokeskusteluista.[5]
Seurakunnan johtajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin tutusti seurakunnan johtajana Bucerin pyrkimyksiin saattaa koko kaupunki zwingliläiseen tapaan kirkollisen kurin alaiseksi. Bucerin yritys kariutui raadin vastustukseen. Se ei halunnut jättää kirkkojärjestystä pelkästään hengellisistä koostuvan kollegion hoitoon. Calvinille ongelma oli yksinkertaisempi, koska hän oli pakolaisseurakunnan johtaja. Calvin sai kokemuksia siitä, kuinka kirkkokuri oli järjestettävä.[5]
Uskonpuhdistaja ja kirkollinen strategi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin selkkaus Geneven raadin kanssa, ranskalaisen seurakunnan johtaminen Strasbourgissa ja perehtyminen Saksan kirkkopoliittiseen ja ekumeeniseen toimintaan muovasivat Calvinista uskonpuhdistajan ja kirkkopoliittisen strategin.[4]
Calvinin kirkkouudistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kesken toimintaansa Strasbourgissa Calvin kutsuttiin takaisin Geneveen, sillä kaupungin kirkollinen ja poliittinen sekasorto oli tehnyt hänen palaamisensa välttämättömäksi. Vuonna 1541 Geneven raati hyväksyi Calvinin kirkkojärjestyksen Ordonnances ecclesiastiques. Se pohjautui Bucerin suunnitelmaan ja sisälsi yhteiskunnallisten ja kirkollisten elimien koordinoinnin eikä teokratiaa eli kirkon asettamista maallisten viranomaisten ylöpuolelle. Calvin erotti toisistaan hengellisen ja maallisen regimentin ja usko tulisi Hengen työstä eikä sitä voitaisi synnyttää pakolla.[5]
Hengellisellä regimentillä ei Calvinin mukaan ole myöskään poliittisia tehtäviä. Kristillinen esivalta sen sijaan saa Kristuksen valtakunnan levittämisessä myönteisen tehtävän. Jumalan valtakunta-ajatuksessa on keskeinen Lutherin ja Calvinin välinen ero. Calvin siirsi tuomiopäivän määrittämättömään tulevaisuuteen ja loi näkyvän kirkon, joka voisi täällä ajasssa käydä Jumalan valtakunnan taistelua. Luonteenomaista Calvinin kirkolle on sen organisaatio.[5]
Jumalan valtakunnan puolustaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin oli Zwinglin ja muiden Sveitsin uskonpuhdistajien tavoin kaupunkireformaattori. Calvin korosti alkukristillistä seurakuntaa kirkon hallinnon mallina, mutta kirkkojärjestys selittyy hänen taustallaan ja tuon ajan kaupunkitasavaltojen tosiasiallisista kirkollisista oloista. Calvinilla oli periaatteellinen antiikkiin ja historiaan perustuva vastarinta-asenne monarkiaa kohtaan, joka saattaisi kehkeytyä tyranniaksi.[6] Calvinille kirkko oli yksi ja yleinen, eikä hän voinut rajoittautua pelkäksi kaupunkireformaattoriksi. Calvinista tuli Jumalan valtakunnan lähettiläs ja organsoija, sillä hän loi artistokraattisen, hurskaiden käsissä olevan kirkonjohdon. Seurakunnan paimeinilla ja vanhimmilla oli työkenttänään seurakunta ja kansa, joka oli yhä enemmän voitettava Jumalan valtakunnan asialle.[7]
Geneven johtaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syntyperäisten porvarien pahennuksen aiheeksi Genevessä tuli sekä konsistorin inkvisitiomainen kirkkokuri että pakolaisten virtaaminen kaupunkiin ja porvarioikeuden myöntäminen heille. Lähes puolet kaupungin asukkaista oli ranskalaisia pakolaisia, mikä oli valtava rasitus kaupungin taloudelle ja köyhäinhoidolle. Taistelun voittivat ranskalaiset. Calvin puhui profeettana Jumalan nimessä ja pakolaisilla oli puolellaan sekä johtaja että periaatteet. Vastustajat leimattiin libertinisteiksi ja heihin sovellettiin ankaraa kirkkokuria. Vuonna 1555 Calvin oli vakiinnuttanut uskonnonuudistustyönsä ja hänestä oli tullut Geneven tosiasiallinen johtaja.[6]
Taistelua ei käyty ainoastaan porvariston oppositioryhmiä vastaan, vaan myös niistä vastaan, jotka julisitivat muuta kuin Calvinin evankeliumia. Ensimmäinen isku kohdistui humanisteihin Sebastian Castellioon ja Miguel Servetoon, jotka tuomittiin kerettiläisiksi. Oppositio ehdotti lempeyttä kerettiläisiä kohtaan ja saattoi itsensä huonoon valoon. Calvin vahvisti kaupungin johtajana ratkaisevan voiton ja kaupungin ranskalaispuolue käytti tilaisuuden hyväkseen vahvistaakseen kansalaisoikeuden suurelle joukolle pakolaisia. Calvin itse sai kansalaisoikeuden 1556.[7]
Viimeiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin viimeisinä vuosina Genevestä tuli protestanttisuuden keskus. Protestanttisuudesta oli tullut taisteleva evankelisuus, joka astui taisteluun jesuiittaveljestön hyökkäävää katolisuutta vastaan. Geneveen tuli intellektuellipakolaisia kaikkialta Euroopasta, etenkin Ranskasta Henrik II:n aikana 1547–1559, Englannista Maria Tudorin aikana 1554–1558 ja Alankomaista Filip II:n aikana vuodesta 1555 alkaen.[7]
Geneve tarjosi maanpakolaisille teologisen koulutuksen. Geneven akatemiasta tuli eurooppalainen instituutio ja Calvinin kuollessa siellä oli 1 500 opiskelijaa.[7]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. (Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen) Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Gilbrant, Thoralf, Odeberg, Hugo, Saarisalo, Aapeli & Koilo, Toivo (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja, s. 11. (Osa 1) Tikkurila: Raamatun Tietokirja, 1988. ISBN 951-606-041-2
- ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 706. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ a b c Christensen & Göransson 1974, s. 198–199
- ↑ a b c d e f Christensen & Göransson 1974, s. 201–202
- ↑ a b c d Christensen & Göransson 1974, s. 203
- ↑ a b Christensen & Göransson 1974, s. 204–205
- ↑ a b c d Christensen & Göransson 1974, s. 207
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Oehninger, Friedrich: Johannes Kalvin. Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1909. Ekirjana Gutenberg-projektissa
- Sewell, Alida Leni: Calvin, the Body and Sexuality. An Inquiry into His Anthropology. Amsterdam: VU University Press, 2011. ISBN 978-90-8659-587-7 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Institutio (Arkistoitu – Internet Archive). Calvin, Johannes. (saksaksi)
- Barry, William: John Calvin Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
- Calvin, Jean: Institutes of the Christian Religion (englanniksi)
- Holder, R. Ward: John Calvin The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
